Olen viimeisen vuoden aikana löytänyt itseni kerta toisensa
jälkeen luovaa kirjoittamista sivuavalta kurssilta. Kurssin taidepainotteisuus
ei ole kaivanut minusta esiin boheemia hippiä, eikä hymyilevää taivaanrannan
maalaria. Omalla luovalla tavallani löysin asiatekstien runomuotoisen proosan
taiteen. Lähes pantomiimia se minulle itselleni on, mutta se avaruus, jonka ne
sanat piilottavat muilta, on yhtä syvä ja pimeä kuin minun mielenikin.
Eräs kurssin aiheista oli, stereotyyppisesti, minä. Aihe,
joka on jokaisen psykologin ja terapeutin rakastama ja niin kovasti arvostama.
Ja samalla aihe, jota vihasin heti ensimmäisestä äänteestä, ensimmäisestä
kirjaimesta asti. Mietin ja pureskelin niitä kirjaimia ja syljin ne suustani aina
uudelleen ja uudelleen järjestäen ne kokonaan toiseksi sanakokonaisuudeksi: ei
mitään.
Viikon pyörittelin mielessäni tuota sanaa. Sanaa, jota
vihasin niin paljon. Kirjoitin tekstin toisensa jälkeen ja jokaisen tekstin
jälkeen, katsoin samaa kuvaa. Kuvaa, joka en ollut minä sen enempää kuin kukaan
muukaan. Viimein sitten pitkien pohdintojen jälkeen sain kirjoitettua tekstin,
johon olin kohtuullisen tyytyväinen, mutta joka muokkautui vielä siinä
vaiheessa, kun sitä luin. Ja vielä tässäkin vaiheessa, kun sitä kirjoitin
uudelleen ylös.
Aihetta miettiessäni, tahdoin kirjoittaa paperille kolme
vahvaa sanaa: rohkea, reipas ja urhoollinen. Tahdoin nojata koko totuuden
noihin sanoihin, joiden itseironiaan vivahtava katkeruus ei olisi auennut
koskaan kenellekään tekstiäni lukevalle. Kirjoitin ne sanat, vaikken
kirjoittanutkaan. Kirjoitin ne, mutta en itsestäni. Sen sijaan päädyin
välttelemään kaikkia sanoja ja omaa itseäni viimeiseen kynän vetooni asti.
Viimein sain aikaan jotain, joka oli jo aika lähellä
totuutta, aika lähellä sitä, mitä minä olen. Sain aikaan jotain etäisesti
itseäni muistuttavaa, mutta lopulta ja viimein, se kertoi enemmän vain siitä,
mitä tahdoin olla:
Olen hiljainen aamu, rauhallisuus teennäisyyden yllä. Olen
usko huomiseen petetyn eilisen takana. Olen tutkija, joka ei tunne itseään sen
enempää kuin ketään muutakaan. Sillä kun totuus paljastaa kasvonsa, minä suljen
silmäni ja leikin kuollutta.
Miksi?
Koska sellainen minä olen – ääneen huudettu vaiettu
salaisuus.
Enemmän minusta itsestäni kertoo myöhemmin samalla kurssilla
kirjoittamani teksti aiheesta kädet:
Minun käteni ovat lähes aina kylmät. Ne eivät tiedä, mitä tehdä
– muulloin kuin töissä ja tietokoneella, kirjoittaessa. Käteni eivät kuitenkaan
valehtele. Ne vaikenevat silloin, kun totuus on arka. Puristuvat nyrkkiin
epätoivosta, kyynelistä, vihasta. Puutuvat rasituksesta. Avautuvat rentoudesta.
Painuvat rinnalle ristiin torjuessa. Käteni järjestävät vihkot viivasuoraan,
laput tarkoiksi suoralaitaisiksi pinoiksi. Oikaisevat vinossa olevan taulun. Kuorivat
appelsiinista pois kaiken valkean – nyppivät, kunnes peukalonkynteen sattuu. Sattuu
niin, että harmittaa. Käteni eivät aina ehkä aivan täydellisesti ymmärrä, mikä
on niiden tehtävä. Mutta niin kuin lohkeileva lakka kynsissäni, harmistus
unohtuu, kipu unohtuu, epätoivo unohtuu, kun on toinen käsi, johon painaa
omansa. Käsi, joka tietää mitä tehdä. Muulloinkin kuin töissä ja tietokoneella –
kirjoittaessa.
Täytyy kuitenkin vaivihkaa sanoen todeta, että totuus on
tuossakin ainoastaan se vaate, jolla valhe itsensä totuudeksi pukee. Noiden
sanojen jälkeen, peiliin katsoessani, minä en voinut olla kysymättä itseltäni,
olenko outo vai muuten vain erilainen? Piileskelenkö teennäisen erilaisuuden
takana saadakseni huomiota kaikilta niiltä ihmisiltä, jotka katseeltani
piiloutuvat? Näenkö itseni peiliin katsoessani vai ovatko ne kasvot täysin
vieraat – jonkun sellaisen kasvot, joita en ole koskaan tuntenutkaan? Ja
viimeisenä kysymyksenä en voinut olla kysymättä, kenen ovat nämä vieraat
kasvot, jotka lepäävät hautani pintaa vasten?
Tuskin vieläkään näihin kysymyksiin tiedän vastausta, mutta
voin heittää ilmoille valaistuneita arvauksia ja ampua ne alas sekunnin
sadasosassa kyynisyydellä. Tiedän vain, että joudun jokaisena aamuna
pakottamaan itseni uskomaan siihen kuvaan, jonka peilistä kohtaan. Minulle se
ei ole koskaan ollut itsestään selvyys – olla minä. Sillä vuosia minä pelkäsin
avata suutani. Pelkäsin niiden sanojen lausumista, jotka olisi pitänyt sanoa
heti ensimmäisenä herätessään itselleen. Pelkäsin, että mieli repeää auki ja
suusta tulee sanoja, jotka nyrjäyttävät ilmasta palan. Pelkään sitä toisinaan
edelleenkin. Entä sitten? Ei elämä ole elokuva.
Pelkoni pohjaa kuitenkin kaiken aikaa tietoisuutensa siihen
todellisuuteen, joka minulle kertoo kokemusvarantoni vaillinaisuudesta. Se
muistuttaa minua siitä, kuinka siitä puuttuu suuria siivuja sosiaalisuudesta,
kuinka se on mutkilla läheisyydestä, eikä se ole koskaan antanut painoarvoa
ihmisten hyvyydelle. Se muistuttaa omasta tekoälyisyydestään päivittäin. Se
erittelee ja analysoi riippumattomuuttaan koko sydämeni pohjasta. Se puhaltelee
puuskittain menneisyyden tuulia kasvoilleni ja nauraa minun yrityksilleni
leikkiä elävää.
Ja näiden vuosien varrella, minä olen ymmärtänyt
kokemusvarannostani vain yhden asian. Se on samanaikaisesti sekä yhtä täysi
kuin tyhjäkin. Se ei osaa enää antaa itsestään, mutta ei myöskään kykene
ottamaan mitään vastaan. Se on kyllästynyt – niin kamalan kyllästynyt tähän
tyhjänpäiväiseen tietotekniikka orjuuteeni. Rallatellen se minulta kysyy
päivittäin, mikä hänen nimensä on, kuka hän on ja mikä hän on? Ja jokaisena
päivänä minun on sille vastattava: en tiedä, ei kukaan ja ei mikään.
Kokemusvaranto, vain sana. Eikä muuta.
Siitä huolimatta, että kokemusvarantoni malja on jo täynnä
tyhjää, minun oli itselleni ne sanat lausuttava, ymmärrettävä se yhteys itseni
ja maailman välillä. Se yhteys, joka niin arasti kaikkien niiden auringin
säteiden välistä heijastuu verkkokalvoilleni.
Älä minulle sano, ettet tiedä. Älä väitä, ettet ymmärrä. Älä
kehu itseäsi tyhmemmäksi kuin olet. Sillä niin minä sinut näen – näen kuin
itseni; omat kasvoni sinun kasvoissasi, omat ilmeeni sinun ilmeissäsi, oman
itseni sinussa. Kaiken sen heijastuman edestä minä nautin sanoista, joita en
koskaan sanoisi. Vaikka sydämessäni vihaan sinua, vihaan niitä piirteitä, joita
itsessäni vihaan. Rakastan sinua. Rakastan sinussa niitä piirteitä, joita
itsessäni rakastan. Sillä niin minä sinua kuin sinä minä, me molemmat toisiamme
salaa, ihmisyydestä syytämme.
Nyt noita rivejä lukiessani voin vain sanoa, että
taputtaisin, jos voisin näin osoittaa kunnioitukseni tämän elokuvan
käsikirjoittajalle, näyttelijöille, lavastajille ja kaikille lopputuloksen
ansiokkaille osallistujille. En taputa, koska en voi.
En voi kumartaa itselleni oman elämäni Oscarista. En voi
kumartaa valheilleni, enkä totuuksilleni, sillä se minkä eilen totuudeksi
totesin, valehtelee minulle huomenna olevansa jotakin muuta. Tämän
kertakäyttöelämän alttarille polvistuen, voin vain sanoa ne sanat, jotka
elämääni ovat aina määrittäneet:
Elämä on kuin rekka-auto. Se joko ajaa ohitsesi, jäät sen
alle tai olet sen kyydissä.