20140626

Hetken aikaa todellinen



En muista silmiäni niiltä ajoilta, kun olin alakoulussa. En muista yhtäkään katsetta, enkä ilmettä. En muista niitä saleja, joissa juoksin tunnilta toiselle. Muistan tuskin käyneeni koulua. En osaa eritellä oppimieni tietojen ajallista sijaintia, enkä määrittää niiden painoarvoa omalle persoonalleni. Muistan vain hetkiä sieltä täältä. Välähdyksiä, jotka voivat olla unen tahraamia mielikuvituksen sävyttämiä alitajunnan mutkia, joissa ei ole palaakaan totuudesta.

Olen kurottautunut sellaiseen todellisuuteen, jossa hatarinkaan mielleyhtymä ei ole aiheeton epäilys todellisuuden valheellisuudesta. Olen solminut satoja solmuja lankoihin vain muistaakseni kaiken sen, minkä olen jo unohtanut. Olen raahautunut päivästä toiseen ylläni vuoroin puhtaat, vuoroin likaiset, vaatteet. Olen etsinyt ja löytänyt, mutta silti kadottanut. Ja tällä hetkellä, olen enemmän hukassa kuin koskaan. Jokaisena aamuna, minä itseltäni kysyn samaa kuin jokaisena iltani: eikö minulla todellakaan ole mitään muuta sanottavaa.

Olen katsonut lukuisia elokuvia, kuunnellut musiikkia. Olen istunut työryhmän kokouksissa, ottanut yhteyttä eri tahoihin markkinoinnin merkeissä, pohtinut maailmaa, enkä ole tullut mihinkään tulokseen. Olen käynyt kirjastoissa, lavatanssiaisissa, huvipuistossa. Olen kävellyt alppiruusupuutarhassa, metsässä, kaupungilla. Olen ollut ja jatkan yhä olemista.

En ole keski-ikäinen, tuskin edes kolmannesta elämästäni elänyt. Silti olen jo muistanut ja unohtanut. Olen kahlannut läpi elämäni muistisalien ja nähnyt pelkkää tyhjyyttä siellä, missä olisi pitänyt olla muistoja. Muistoja elävästä elämästä, kesäpäivistä, puuterilumesta, pakkasesta. Olen tavannut niitä saleja, joissa ei ole yhtäkään todellista asiaa ja niitäkin saleja, joiden totuudet ovat liian suuria ymmärrettäväksi. Olen hiipinyt tilasta toiseen liian pelokkaana myöntämään, että minä kuitenkin halusin olla – hetken aikaa todellinen.

Nyt minusta tuntuukin, että olen koko tämän kevään potenut jonkinsorttista keski-iän kriisiä tai jotain myöhäisteini-ikää kapinointeineen. Olen hakeutunut jatkuvasti tilanteisiin oman mukavuusalueeni ulkopuolelle. Olen ottanut vastuuta asioista, joista en tiedä todellisuudessa mitään.  Olen uinut vastavirtaan kuminauha otsallani pääsemättä eteenpäin. Olen harannut vastaan sekä ulkoisesti että sisäisesti, tietämättä edes itse, mitä vastaan taistelen.

Ja kaiken aikaa todellisuuden toiselta puolelta vanhan ihmisen silmät katsovat minua. Ne ovat autotiellä juoksevan lehden kalpean vihreä aavistus. Ne ovat pohjattomat kuilut, jotka eivät anna hukkua itseensä, vaan työntävät pois. Ne ovat silmät, jota laskelmoivat minuuttien alkua, kykenemättä näkemään viimeistä sekuntia, joka saa värin vaihtumaan mustasta valkeaan. Ne silmät, eivät tunnu omiltani, vaikka en pystykään muistamaan nuoremman minuuteni katsetta.

Mutta ehkä huomenna, kukaan ei enää näe sitä hetkeä, jolloin menneisyys unohti tulevan, eikä tuleva muistanut enää taakseen katsoa.  Ehkä huomenna, kriisi on väistynyt ja voin jälleen vain jatkaa olemista.

Ehkä. Niin pieni sana, mutta niin paljon toivoa.

20140617

Aivan tavallinen ihminen



Olen tavannut yhden hetken, jota en ole koskaan voinut ymmärtää. Olen tavannut pienen palan siitä maailmasta, jonka temppelien villisilkkiverhot eivät liikahda tuulen henkäysten mukana. Olen raottanut sitä ovea uskaltamatta katsoa sisään. Olen vapissut innostuksesta ja pelosta silmät suljettuina ja vain odottanut jotain tapahtuvaksi.

Eikä mitään koskaan tapahtunut. Sillä se olin minä, joka siellä oven takana odotti. Se olin minä, joka aikaan jähmettyneenä katsoin omaa itseäni, luvaten muuttua – ei tänään, mutta huomenna. Kunnes lopulta jouduin ymmärrykselleni myöntämään, venyttäväni totuutta päivä päivältä.

Huominen. Se jatkuva ajanmääre, joka pitää meidän todellisuuttamme käsissään aikaamme halliten, piinaa meitä suorittamaan. Se leimaa otsaamme kiireen merkin niin kuin tikka omansa puuhun tatuoi. Se hallinnoin kaikkea ympärillämme, pyrkien parhaansa mukaan saamaan meidät unohtamaan sen kaikkein valkeimman valheen.

Huomenna voi hyvinkin olla se päivä, jolloin perhoset putoavat. Päivä, jolloin musiikki lakkaa, tarinat loppuvat ja tulee hiljaista. Niin sykähdyttävän hiljaista, että jopa kuumeen nousemisen voi kuulla aste asteelta.

Silloin, ajan vääntyessä ja varistessa maahan särkyneinä unelmina lasikuplan tavoin suojatussa talvimaisemassa lumihiutaleina leijuvan glitterin tavoin, on myöhäistä katua tekemättömiä tekoja ja elämätöntä elämää. Silloin on aikaa enää yhteen ajatukseen. Ajatukseen, jonka tiedät jäävän viimeiseksi.

Mikä se ajatus olisi?

Pahoittelu, kenties. Pyyntö, ehkäpä. Rukous, mahdollisesti.

Ei sillä ole lopulta väliä, mikä on viimeinen ajatus, sillä ei matkan päämäärä ole sen tärkeämpi kuin itse matkakaan.  Se on aina kokonaisuus, joka ratkaisee.

Kokonaisuus – se asiantila, johon nojaten, me itsestämme kuvan muodostamme. Se valtavan suuri tyhjiö, jonka täyttäminen on meidän elämämme suurin tehtävä, kunnes jonakin päivänä huomaamme, ettei se tyhjiö koskaan tule täyttymään. Sillä ne mustat salit mielemme sisällä, imevät aina vain lisää ja lisää tietoa. Lisää kokemuksia, lisää sattumanvaraisesti suunniteltuja kaavamaisia tilanteita, lisää jotakin, jolla voi täyttää sisimmässään sitä kohtaa, joka huutaa samaan aikaan sekä elämää että kuolemaa.

Sen ymmärtämiseen ei tarvita ihmeitä. Ei suuria tekoja tai sanoja. Ei maata mullistavaa pyörremyrskyä, eikä tunnemaailman romahtamista. Vain yksi hetki riittää. Yksi sana, yksi silmänräpäys, jolloin tilanne ei enää olekaan hallinnassa. Mikä tahansa kosketus rinnakkaisesta todellisuudesta mielen sisällä riittää, oli se sitten putoava taulu tai hiuksiin juuttuva purukumi, se riittää. Kunhan sen merkityksen ymmärtää.

Sillä vaikka minä kuinka vihaisin sitä hetkeä, jolloin taulu putoaa selkäni takana ruokalassa saaden minut hätääntymään ja luokkakaverit miettimään, miten mikään, mihin kukaan ei koske, voi pudota, en silti voi lakata rakastamasta sitä hetkeä, jolloin valmiiksi rakennettu kaava murskautuu. Epäröimättä voin silloin sanoa rehellisesti, että en tiedä, mitä tapahtui.

Kunpa voisin sanoa niin jokaisesta päivästä – jokaisesta huomisesta. Mutta en voi. Sillä ikäväkseni minun on sanottava, että minä tiedän, mitä tapahtui. Minä tiedän, mitä tulee tapahtumaan. Tiedän tämän päivän, tiedän huomisen. Tiedän, sillä koskaan ei tapahdu mitään.

On vain tahmaisiin kahleisiin sidottu arki, joka on omat kahleensa rutiineista punonut. On vain ne hetket, jotka alitajunta on suunnitellut ja jotka alitajunta näkee. On vain ne totuudet, jotka oma itse on valheilta piilottanut. Ja ne totuudet, joihin uskotaan ja joita noudatetaan.

Ja se kaikki, mitä me itsellemme olemme, on vain odotuksiin hukkuva suo, jonka silmäkkeistä meitä vastaan tuijottaa oma taivaamme.

Sillä tavallisia ihmisiä me vain olemme. Emmekä me tuskin koskaan tule olemaan ennustamattomissa. Ja tuskin me koskaan opimme hyväksymään sitä totuutta, että meidät voi tunnistaa jokaisesta varjosta kuolleen asfaltin pinnassa.

20140611

Sen pölyttyneen palapelin nurkimmainen pala, josta kuva on jo haalistunut läpinäkyväksi illuusioksi sateenkaaresta



Olen viimeisen vuoden aikana löytänyt itseni kerta toisensa jälkeen luovaa kirjoittamista sivuavalta kurssilta. Kurssin taidepainotteisuus ei ole kaivanut minusta esiin boheemia hippiä, eikä hymyilevää taivaanrannan maalaria. Omalla luovalla tavallani löysin asiatekstien runomuotoisen proosan taiteen. Lähes pantomiimia se minulle itselleni on, mutta se avaruus, jonka ne sanat piilottavat muilta, on yhtä syvä ja pimeä kuin minun mielenikin.

Eräs kurssin aiheista oli, stereotyyppisesti, minä. Aihe, joka on jokaisen psykologin ja terapeutin rakastama ja niin kovasti arvostama. Ja samalla aihe, jota vihasin heti ensimmäisestä äänteestä, ensimmäisestä kirjaimesta asti. Mietin ja pureskelin niitä kirjaimia ja syljin ne suustani aina uudelleen ja uudelleen järjestäen ne kokonaan toiseksi sanakokonaisuudeksi: ei mitään.

Viikon pyörittelin mielessäni tuota sanaa. Sanaa, jota vihasin niin paljon. Kirjoitin tekstin toisensa jälkeen ja jokaisen tekstin jälkeen, katsoin samaa kuvaa. Kuvaa, joka en ollut minä sen enempää kuin kukaan muukaan. Viimein sitten pitkien pohdintojen jälkeen sain kirjoitettua tekstin, johon olin kohtuullisen tyytyväinen, mutta joka muokkautui vielä siinä vaiheessa, kun sitä luin. Ja vielä tässäkin vaiheessa, kun sitä kirjoitin uudelleen ylös.

Aihetta miettiessäni, tahdoin kirjoittaa paperille kolme vahvaa sanaa: rohkea, reipas ja urhoollinen. Tahdoin nojata koko totuuden noihin sanoihin, joiden itseironiaan vivahtava katkeruus ei olisi auennut koskaan kenellekään tekstiäni lukevalle. Kirjoitin ne sanat, vaikken kirjoittanutkaan. Kirjoitin ne, mutta en itsestäni. Sen sijaan päädyin välttelemään kaikkia sanoja ja omaa itseäni viimeiseen kynän vetooni asti.

Viimein sain aikaan jotain, joka oli jo aika lähellä totuutta, aika lähellä sitä, mitä minä olen. Sain aikaan jotain etäisesti itseäni muistuttavaa, mutta lopulta ja viimein, se kertoi enemmän vain siitä, mitä tahdoin olla:

Olen hiljainen aamu, rauhallisuus teennäisyyden yllä. Olen usko huomiseen petetyn eilisen takana. Olen tutkija, joka ei tunne itseään sen enempää kuin ketään muutakaan. Sillä kun totuus paljastaa kasvonsa, minä suljen silmäni ja leikin kuollutta.

Miksi?
 
Koska sellainen minä olen – ääneen huudettu vaiettu salaisuus.

Enemmän minusta itsestäni kertoo myöhemmin samalla kurssilla kirjoittamani teksti aiheesta kädet:

Minun käteni ovat lähes aina kylmät. Ne eivät tiedä, mitä tehdä – muulloin kuin töissä ja tietokoneella, kirjoittaessa. Käteni eivät kuitenkaan valehtele. Ne vaikenevat silloin, kun totuus on arka. Puristuvat nyrkkiin epätoivosta, kyynelistä, vihasta. Puutuvat rasituksesta. Avautuvat rentoudesta. Painuvat rinnalle ristiin torjuessa. Käteni järjestävät vihkot viivasuoraan, laput tarkoiksi suoralaitaisiksi pinoiksi. Oikaisevat vinossa olevan taulun. Kuorivat appelsiinista pois kaiken valkean – nyppivät, kunnes peukalonkynteen sattuu. Sattuu niin, että harmittaa. Käteni eivät aina ehkä aivan täydellisesti ymmärrä, mikä on niiden tehtävä. Mutta niin kuin lohkeileva lakka kynsissäni, harmistus unohtuu, kipu unohtuu, epätoivo unohtuu, kun on toinen käsi, johon painaa omansa. Käsi, joka tietää mitä tehdä. Muulloinkin kuin töissä ja tietokoneella – kirjoittaessa.

Täytyy kuitenkin vaivihkaa sanoen todeta, että totuus on tuossakin ainoastaan se vaate, jolla valhe itsensä totuudeksi pukee. Noiden sanojen jälkeen, peiliin katsoessani, minä en voinut olla kysymättä itseltäni, olenko outo vai muuten vain erilainen? Piileskelenkö teennäisen erilaisuuden takana saadakseni huomiota kaikilta niiltä ihmisiltä, jotka katseeltani piiloutuvat? Näenkö itseni peiliin katsoessani vai ovatko ne kasvot täysin vieraat – jonkun sellaisen kasvot, joita en ole koskaan tuntenutkaan? Ja viimeisenä kysymyksenä en voinut olla kysymättä, kenen ovat nämä vieraat kasvot, jotka lepäävät hautani pintaa vasten?

Tuskin vieläkään näihin kysymyksiin tiedän vastausta, mutta voin heittää ilmoille valaistuneita arvauksia ja ampua ne alas sekunnin sadasosassa kyynisyydellä. Tiedän vain, että joudun jokaisena aamuna pakottamaan itseni uskomaan siihen kuvaan, jonka peilistä kohtaan. Minulle se ei ole koskaan ollut itsestään selvyys – olla minä. Sillä vuosia minä pelkäsin avata suutani. Pelkäsin niiden sanojen lausumista, jotka olisi pitänyt sanoa heti ensimmäisenä herätessään itselleen. Pelkäsin, että mieli repeää auki ja suusta tulee sanoja, jotka nyrjäyttävät ilmasta palan. Pelkään sitä toisinaan edelleenkin. Entä sitten? Ei elämä ole elokuva.

Pelkoni pohjaa kuitenkin kaiken aikaa tietoisuutensa siihen todellisuuteen, joka minulle kertoo kokemusvarantoni vaillinaisuudesta. Se muistuttaa minua siitä, kuinka siitä puuttuu suuria siivuja sosiaalisuudesta, kuinka se on mutkilla läheisyydestä, eikä se ole koskaan antanut painoarvoa ihmisten hyvyydelle. Se muistuttaa omasta tekoälyisyydestään päivittäin. Se erittelee ja analysoi riippumattomuuttaan koko sydämeni pohjasta. Se puhaltelee puuskittain menneisyyden tuulia kasvoilleni ja nauraa minun yrityksilleni leikkiä elävää.

Ja näiden vuosien varrella, minä olen ymmärtänyt kokemusvarannostani vain yhden asian. Se on samanaikaisesti sekä yhtä täysi kuin tyhjäkin. Se ei osaa enää antaa itsestään, mutta ei myöskään kykene ottamaan mitään vastaan. Se on kyllästynyt – niin kamalan kyllästynyt tähän tyhjänpäiväiseen tietotekniikka orjuuteeni. Rallatellen se minulta kysyy päivittäin, mikä hänen nimensä on, kuka hän on ja mikä hän on? Ja jokaisena päivänä minun on sille vastattava: en tiedä, ei kukaan ja ei mikään. Kokemusvaranto, vain sana. Eikä muuta.

Siitä huolimatta, että kokemusvarantoni malja on jo täynnä tyhjää, minun oli itselleni ne sanat lausuttava, ymmärrettävä se yhteys itseni ja maailman välillä. Se yhteys, joka niin arasti kaikkien niiden auringin säteiden välistä heijastuu verkkokalvoilleni.

Älä minulle sano, ettet tiedä. Älä väitä, ettet ymmärrä. Älä kehu itseäsi tyhmemmäksi kuin olet. Sillä niin minä sinut näen – näen kuin itseni; omat kasvoni sinun kasvoissasi, omat ilmeeni sinun ilmeissäsi, oman itseni sinussa. Kaiken sen heijastuman edestä minä nautin sanoista, joita en koskaan sanoisi. Vaikka sydämessäni vihaan sinua, vihaan niitä piirteitä, joita itsessäni vihaan. Rakastan sinua. Rakastan sinussa niitä piirteitä, joita itsessäni rakastan. Sillä niin minä sinua kuin sinä minä, me molemmat toisiamme salaa, ihmisyydestä syytämme.

Nyt noita rivejä lukiessani voin vain sanoa, että taputtaisin, jos voisin näin osoittaa kunnioitukseni tämän elokuvan käsikirjoittajalle, näyttelijöille, lavastajille ja kaikille lopputuloksen ansiokkaille osallistujille. En taputa, koska en voi.  

En voi kumartaa itselleni oman elämäni Oscarista. En voi kumartaa valheilleni, enkä totuuksilleni, sillä se minkä eilen totuudeksi totesin, valehtelee minulle huomenna olevansa jotakin muuta. Tämän kertakäyttöelämän alttarille polvistuen, voin vain sanoa ne sanat, jotka elämääni ovat aina määrittäneet:

Elämä on kuin rekka-auto. Se joko ajaa ohitsesi, jäät sen alle tai olet sen kyydissä.

20140610

Ilmaan leimatut, tahmaiset alkusanat, joita selityksiksikin on kutsuttu



Sanoisin mielelläni kirjoittamiselleni jonkin hyvinkin tähdellisen ja filosofisen syyn. Nimeäisin mielelläni jonkin hienon ja hehkuvan tapahtuman aiheuttaman heräämisen innoittajakseni, mutta en voi. Ei minulla ole mitään hienoa filosofiaa tai tapahtumaa, tuskin edes näkemystä, minkä vuoksi tai tähden, kirjoittaa. Voin vain sanoa, että:

Vuosia sitten kirjoitin blogia lapsen suurella innostuksella. Kirjoitin päivästä toiseen, aamusta iltaan, toisinaan jopa öisin. Kirjoitin kaiken sen, mitä normaalit ihmiset olisivat piilottaneet tyynynsä alle päiväkirjoineen. Kirjoitin, koska se oli hauskaa. Minä leikin ja liioittelin, rakensin sitä palatsia, jonka vapaudeksi mieltäen omaksi vankilakseni pakotin.

Vuosia myöhemmin tuli häpeä. Sukelsin nolostuksissani pudonneiden lehtien alle ja haistelin maatuneiden sirpaleiden tuoksua ja mietin, mikä oli saanut minut kirjoittamaan jokaisesta hengenvedostani. Mietin niitä kaikkia satunnaisia kulkijoita, jotka eksyivät blogiini ja lukivat niitä sanoja, jotka kaiken kertoen, eivät mitään kertoneet. Mietin, mitä he minusta ajattelevat, millaisena he minut näkevät.

Lakaisin kirjoitukseni pöydän alla pyörivien leivänmurujen joukkoon ja sanoin itselleni maailman selviävän ilman minun tekstejäni. Selittelin kaiken jälleen parhain päin. Vannoin, etten koskaan, en ikinä, enää kirjoita blogia.

Kuten usein on käyvä, ei ikinä ja ei koskaan, ovat lyhyempiä ajanmääreitä kuin elinikä. Yhtäkkiä sitä huomaa jälleen katsovansa suoraan silmästä silmään juuri kieltämäänsä totuutta. Ja niin minäkin kohtasin yhden ikuisuuksistani. Se ikuisuus oli kahdeksan vuotta pitkä.

Nyt olen jälleen laskenut kylmät sormeni näppäimistön pinnalle ja antanut mieleni kutoa verkkojaan. Olen avannut oven jonnekin, jonka sisällöstä en ole itsekään varma. Kahdeksan vuoden takaisesta poiketen, liioittelu ja palatsien rakentelu, ovat jääneet ficcien maailmaan. Ja nyt, vanhempana, vaikka tuskin kovinkaan paljoa viisaampana, minä jälleen kirjoitan blogia.

Kirjoitan blogia, jonka sisältö ei ole itsellenikään selvä. Kirjoitan kaavoittamatonta elämää, jonka satunnaisuuden looginen epäloogisuus pölyyttää, milloin ojanpohjalla lepäävän päättömän linnun sulkia, milloin taivaalla leijuvien siitepölyhiukkasten mikroskooppista pintarakennetta. Kirjoitan elämästä, joka on omani ja jonka pinnasta heijastuvat kasvot eivät täytä standardia, mutta jotka silti peilautuvat meidän jokaisen kasvoista.