Pitkälle venynyt syksy on saanut
vesikäärmeet vuolemaan uomiaan mäenrinteeseen. Bussipysäkiltä kotiin nouseva
mäki on täynnä palkeisia halkeamia, joissa näkyy veden mahti. Routakäärmeet
majailevat ympäröivissä keltaisissa korsissa ja odottavat hetkeä hyökätä
vesikäärmeiden kimppuun. Loputon taistelu vuodenaikojen välillä näyttää
surulliselta, kun sitä vertaa menneisiin vuosiin. Näinkö on pohjoisen rikkaus,
neljä vuoden aikaa, kutistumassa vain näihin kahteen: ikisyksy ja kevät. Missä
ovat talvi ja kesä? Ovatko ne vain kalenterissa, sidottuina päiviin ja
kuukausiin, kirjoitettuna näkymättömällä musteella valkoiseen paperiin? Eivät
ne enää näy täällä etelässä, ne ovat ohentuneet ja harmaantuneet, kalvenneet ja
lähes kadonneet, menettäneet rajansa ja vuotaneet sisältönsä näille
asfaltoiduille kaduille. Ovat tuoneet tullessaan vain kosteuden ja pimeyden,
lempeän lämpimät syysillat, jotka jatkuvat liian pitkälle talveen ja jotka
vaihtuvat keväiseen sarastukseen liian myöhään. Synkkyys, jota kynttilät ja
katuvalot koettavat epätoivoisesti poistaa, on kuin perässä laahustavien
askelten viimeisiä kaikuja, tuulesta irronneen heijastimen välke pensaan
oksilla, huulten raosta varkain karannut huokaus.
Huokaus, joka leijuu tälläkin
hetkellä ilmassa niin pienenä ja hentona, mutta silti tiukasti musiikkiin
ripustautuneena. Päässäni pyörivät ne ajatukset, joista en ole päässyt eroon,
vaikka olen kaikkeni yrittänyt. Ne juoksevat ihoni alla ja valuvat paperille
mustina täplinä, joita koristavat koukerot, jotka tuntuvat vierailta. Ne ovat
ne sanat, joita ei tahtoisi joutua sanomaan, mutta jotka on joskus pakko. Ja
minulla se pakko istuu olkapäällä ja hymyilee herttaisesti, sillä se tietää,
että minusta ei ole siihen.
Kieltäytymään.
Olen nyt kohta puolen vuoden ajan
ollut nykyisessä työpaikassani, jossa kulutan päivät työskennellen mekaanisesti
asioiden parissa, jotka eivät haasta aivojani lähes lainkaan. Olen upottanut
kynteni syvälle suohon ja huomannut vasta silmäni avatessani, että olen uponnut
sinne jo kyynärpäitäni myöten yrittäessäni estää kynsiäni likaantumasta. Ja lopulta,
käsivarret suon mudasta kimallellen, olen huomannut tuijottavani valkeaa seinää
ja kysyväni itseltäni, mitä arkeni on nykyään. Lyhyenä tiivistelmänä arkeni on
alla olevia sanoja:
Töitä, treeniä, musiikkia,
teatteria ja elokuvia, ruokaa.
Töistä en tiedä mitä sanoa, mikä
olisi korrektia, sallittua. Voin todeta, etten ehkä koe työtäni tällä hetkellä
maailman mielekkäämmäksi. Teen työni kuitenkin tunnollisesti ja kulutan
viikoittain 112:sta hereillä olo tunnistani reilut 38 tuntia työni parissa.
Treeneistä oleellisinta lienee
se, että kevääseen verrattuna, treenaan suhteessa paljon. Entiset kaksi
viikkotuntia aikidoa ovat yllättäen vaihtuneet kuuteen - seitsemään
viikkotuntiin. Treenaan paljon, saadakseni aivoilleni jotain ajateltavaa,
keholleni käsiteltävää. Treenaan saadakseni itseni muistamaan, että niin kauan,
kun on töitä, se riittää, oli se sitten mielekästä tai ei niin mielekästä. Treenaan
saadakseni itseni unohtamaan, kuinka paljon mielekäs työ minulle merkitseekään,
kuinka uraorientoitunut minä kaiken kaikkiaan ja lopunperin olen. Mutta ennen
kaikkea treenaan oppiakseni, treenaan kehittyäkseni, treenaan halusta olla
hyvä.
Vapaa-ajasta ei oikeastaan ole
sanoja kirjoitettavana. Kun en ole töissä tai treeneissä, mikä kattaa
käytännössä noin 66-67 tuntia viikossa, istun joko julkisissa kulkuneuvoissa,
kävelen kaduilla tai olen kotona tai joskus harvemmin teatterissa. Kuuntelen
musiikkia ja pohdin elämää, muodostan filosofisia lausuntoja, joita en koskaan
saa paperille asti ja joita tiedän jo muiden ajatelleen vuosisatoja ennen
minua. Yhä useammin löydän itseni kahlitsemasta arjen karuutta paperille
sanoin, jotka olivat minulle ennen niin vieraita. Yhä useammin huomaan
kuuntelevani laulujen sanoja ja löytäväni niistä yhtymäkohtia omaan arkeeni,
omaan elämääni, minuuteen.
Ja vaikka kuinka olen koettanut
opetella niitä sanoja, jotka hehkuvat hyvää tuulta ja iloa, sen pienen
aurinkopoliisin voimaa, on niiden sanojen löytäminen niin kovin vaikeaa.
Päivinä, jolloin hymy on kuin tuulen vire kesäisessä illassa rantahietikon pinnalla,
minulla ei ole sanoja. Niiden hetkien kahlitseminen, sen onnen tavoittaminen,
niiden sävelten löytäminen… se on kiihkeä pimeyden tango, jossa jään auttamatta
jalkoihin.
Osaan kyllä nauraa ja iloita,
mutta onnellani on sanattomuuden rajat ja kasvot. Muistan, kun Oulussa
asuessani, saavuin kotiin ja siskollani oli minulle odottamassa yllätys, ainoa,
mitä minä pystyin tekemään, oli notkistella polviani ja läpyttää jalkapohjalla
keittiön lattiaa ja tuntea kirvelevät kyyneleet poskipäillä. Hymy, joka
kasvoillani oli tuolloin, oli varmaan lähempäni tuskallista irvistystä kuin
oikeaa hymyä, mutta minkä minä sille voin. Edessäni oli jotain, jota sillä
hetkellä arvostin hyvin paljon: Kaapillinen leivonta-aineita!
Saatoin ehkä saada mainituksi
muutaman hajasanan siitä, kuinka tämä ei voi olla totta ja kuinka mahtavaa on,
että voimme leipoa nyt aivan mitä tahdomme, mutta tuskin sanoin sanotuksi
kiitosta. Olin niin onnellinen, että se sattui, mutta se sattui hyvällä
tavalla, lempeällä tavalla. Olin kyyneliin saakka onnellinen.
Olenkin todennut, että minun
tunteillani ei ole välimerkkejä käytettävissään. Ne leviävät kuin Jokisen eväät
tai pysyvät pienessä laatikossaan. Niille ei ole olemassa pilkkuja tai
pisteitä. On vain ajatusviivoja ja kysymysmerkkejä, joskus harvoin
huutomerkkejä. Mutta useimmiten ne ovat välimerkittömiä, avonaisia. Ne
purkautuvat ilmoille ristiriitaisina sävelinä, joissa riitasoinnut rikkovat
melodiaa herkin sormin. Ne leviävät väärissä paikoissa silloin tällöin, eivätkä
aina anna itsestään viitteitä silloin kuin pitäisi. Ne ovat empatiapohjainen
solmu, jonka syvin sisin on ajatuksissa, tarpeessa ymmärtää.
Siksi kävin perjantaina
Narinkkatorilla laskemassa kynttilän (International transgender day of
remembrance). En voinut estää itseäni pudottamasta paria kyyneltä, jotka
valuivat kasvoilleni kaikkien niiden väärinymmärrettyjen tähden. Laskin
kynttilän lämmöllä, mutta myös osittain vihalla. Lämmöllä niitä kohtaan, jotka
ovat oman kätensä kautta tai toisten käsien kautta väkivaltaisesti kuolleet
vain siksi mitä ovat tai eivät ole. Vihalla niitä kohtaan, jotka katsovat
asiakseen arvostella ja katkoa elämänlankoja vain siksi, etteivät voi toisen
elämäntapaa ja filosofiaa hyväksy, etteivät voi hyväksyä toisen elämää. Laskin
kynttilän ja katsoin niiden reilu kahdensadan liekin lepattamista ja mietin,
mikä tässä maailmassa on kääntynyt niin väärin, että kuolema on oikeutettu
kosto ajattelemisesta ja tuntemisesta.
Bussiin noustessani sormeni
olivat jääkylmät, mutta lähetin silti viestin ystävälle: ajattelin sinua
tänään, kun laskin kynttilän. Hän kiitti minua ajatuksesta. Minun teki mieleni
kiittää häntä olemassa olosta, siitä, etten tälläkään kertaa joutunut laskemaan
kynttilää ja ajattelemaan häntä ilman, että voisin sitä hänelle sanoa. En
kiittänyt. Lähetin hänelle virtuaalisen välimerkin, hymiön.
Viestin jälkeen jäin tuijottamaan
ohi vilahtavaa maisemaa. Tutun kaupungin tutut kadut näyttivät sinä iltani
hieman valoisimmilta. Kosteasta tihkusta huolimatta kaikkialla leijui
levollinen rauha, hektisyyden kiireeseen vääntyneet kasvot olivat oienneet ja
koko kaupunki lepäsi. Sadepisaroiden tiivistyminen bussin ikkunaan täytti minut
vastustamattomalla halulla puhaltaa lasiin höyryä ja piirtää siihen pieni,
haparoiva sydän. Se sydän, joka rinnassani sykkii, jakaen elämää soluilleni. En
tehnyt niin, koska en tahdo tulla pyyhityksi pois. Katsoin vain sadepisaroita
ja mietin, kuinka vaikeaa on kertoa välittävänsä.
Tuskin olen sanonut sitä koskaan
kenellekään. Olen vain pitänyt sitä itsestään selvyytenä. Luottanut siihen,
että muut tietävät minun olevan tässä, olevan tässä heitä varten, itseäni
varten. Luottanut kai liikaa siihen, että he uskovat minun välittävän.
Luottanut tekojen puhuvan sanojen puolesta.
Ja kai ne puhuvatkin. Joskus.
Mutta kuinka pitkälle se riittää? Milloin tulee se hetki, kun sanojen voima on
suurempi kuin tekojen, jolloin sanoja tarvitaan, jolloin teot menettävät
merkityksensä?
Minä päätin, ettei sillä ole
väliä. Minun välimerkittömät tunteeni, joiden ilmaisussa olen vielä täysi
noviisi, saavat tulla ilmaistuksi sanoin juuri silloin, kun ne haluavat. Ne
saavat muuntautua pienen pieniksi tai suuremmiksi kirjaimiksi paperille, tietokoneen
näytölle, puhelimeen tai kuulua ilmassa. Niiden ei tarvitse odotuttaa itseään,
eikä lupaa. Ei ole oikeaa hetkeä, ei oikeaa paikkaa tai aikaa. On vain tämä
hetki, nämä sekunnit ja nämä huoneet. Eivätkä
hyvät sanat ole ensimmäinen itsemurhakirje, eivätkä edes toinen.
Hyvät sanat, kauniit ajatukset.
Niiden ajatteleminen on aika
monesti itsestään selvyys, mutta kuinka monesti me sanomme niitä ääneen. Liian
harvoin. Siksi minä päätin haastaa itseni, asettaa itselleni kynnyksen, jonka
yli en voi vain kävellä, vaan joka pakottaa minut nostamaan jalkojani ja
varmistamaan askeliani, ottamaan tukea, kun sitä tarjotaan. Asetin itselleni
haasteen ja sen haasteen nimi on Välimerkkipakko, Välittäminen.
Enkä tarkoita sillä laukussani
olevaa valtavaa tikkukaramellia, jonka olen pikkujouluihin ostanut, enkä niitä
vaatteita, joita olen työkaverini lapselta veljeni lapsille tuomassa. Tarkoitan
sillä avointa keskusteluyhteyttä ihmisiin, jotka ovat lähellä. Henkistä välittämistä,
sitä, että soittaa, kun siltä tuntuu. Puhuu ja juttelee, kun siihen on aikaa,
kun siihen on tarve. Ottaa aikaa ja antaa aikaa. Sillä vaikka elämän langat
ovat niin usein solmuun kietoutuneet, jokainen teko, jokainen sana merkitsee.
Niin kuin vuosia sitten
ystävänpäivänä totesin:
”Kerran,
Kauan sitten,
Minullakin oli siivet.”
Enää en ole niin varma.