Fanta, Finrexin, peitto ja patja

Aamuyöihmisen tunnistaa helposti siitä, ettei hän vastaa enää illalla kello kymmenen jälkeen edes ravisteltaessa, mutta saattaa itse kilauttaa kaverille jo aamulla hyvissä ajoin ennen kuutta päivään katsomatta. Hän istuu hämärässä ja pohtii elämää jo silloin, kun puoli kylää vielä nukkuu. Hän ehkä kutoo tai lukee, viettää seesteistä hetkeä kahvi- tai teekupin äärellä.

Aamuyöihmiseltä kysyttäessä ilta alkaa viimeistään seitsemältä, yö kymmeneltä ja aamu viideltä. Aamuyöihminen ei koskaan lakkaa särisemästä iltavirkkujen korviin, vaan piinaa heitä heti aamusta energisellä olemuksellaan hymyillen leveästi ilta- ja yöihmisten ilmeiselle aamuäreydelle kellon käydessä seitsemää arkipäivänä ennen töihin ja kouluun lähtöä. Aamuyöihminen on se, joka tietää, ettei kinkkua sovi unohtaa uuniin. Mutta aamuyöihminen ei valvo kinkkua, vaan herää aamulla ottamaan sen uunista ilman herätyskellon tärykalvoja repivää pirinää täysin oma-aloitteisesti ja pirteänä.

Kuulostaa tutulta. Minäkin olen löytänyt sisäisen aamuyöihmiseni. Herään ennen kelloa ja toisinaan jopa ennen aurinkoa ja nousen hämärään pohtimaan elämää: luen runoja ja novelleja, etsien jotain, mitä en ole vielä löytänyt. Joskus jopa kirjoitan itse muutaman hajarivin lappukaaoksesta löytämäni lapun toiselle puolelle. Toisinaan saan käteeni jopa ruskeakantisen viivapaperilehtiöni, johon tuherran kirjaimia, joista en jälkeenpäin saa selvää kuin koodinpurkamisavaimella, jota minulla ei tietenkään ole.

Vastavuoroisesti taas nukahdan kellon lyödessä kymmenen lähes kuin taikaiskusta. Silmäluomissa on painoa keskinkertaista enemmän ja viimeisetkin selkeät ajatukset karkaavat smurffien luokse Ankkalinnaan, jossa kaikilla muilla, paitsi valkoisilla linnuilla on hanskat. Seuraavaan neljään tuntiin en kuulekaan sitten mitään muuta kuin unimediani soittamat kappaleet ja sanat. Kolmen aikaan minä alan jo heräillä hiljalleen ja tajuntaan kantautuvat kovaäänisimmät äänet. Neljän aikaan olen jo lähes horteeksi luettavassa tilassa, jossa olen täysin valmis heräämään ääneen kuin ääneen, mikä vain herättää aivojeni mielenkiinnon. Viideltä usein herään ja olen valmis aloittamaan päivän.

Viimeisimpien kuukausien huurreaamut olen herännyt hymy kasvoillani, paitsi tänään. Tänään hymyttömyyteen oli selkeä viisikirjaiminen sana syynä: joulu. Tai ei ehkä niinkään joulu, vaan joulutraditiot.

Sillä minulla on oma joulutraditioni, johon kuuluu Fanta, Finrexin, patja ja peitto. Voin jo tuntea tämän tradition alun. Koetin sitä jo aamulla tyynylle syljeksiä, mutta ei se sitä faktaa poista, että kurkku on kuin ektoplasmassa kylpevä Saharan autiomaa. Iholla olevat hermosolutkin tuntuvat olevan kaikki hereillä yhtä aikaa ja riitelevän toistensa kanssa hieman liian kovaan ääneen, mikäli ohimoiltani kysytään. Kielikin tuntuu liimautuneen kitalakeen eivätkä sellaiset sanat kuin objektiviteettiperiaate ja transsendertaalifilosofia ole enää helposti lausuttavissa ja jopa löylynlyömät läyliäisläiset ja joulutraditiot tuntuvat ylivoimaiselta äännettäviltä. Hakuammuntaa harrastavat myös ajatukseni, joiden mielestä on tähdellistä pohtia idän ja lännen törmäyskohtaa avaruusvektoreissa. Kehumista ei lienee myöskään koordinaatiokyvyssä, jossa diagonaalinen tarkoittaa suoraan menemistä.

Perinteisesti tämä tunnollinen yksilö on todellakin päättänyt kalastaa itselleen kaiken maailman bakteerit ja virukset juuri joululomalle. Mikäs sen parempaa viihdettä kuin maata lattialla kuusen alla neljänkymmenen asteen kuumeessa ja katsoa, kuinka sähkökynttilöiden valot heijastuvat alumiininauhoista ja valonsäikeet kääntyvät pään kallistusten mukana. Pelata kuumehöyryissään tetristä ja lautapelejä ja kuvitella olevansa elämänsä kunnossa, vaikka ruoka ei maistu miltään ja ainoa vatsan sisällä pysyvä aine on sokerilla kyllästettyä esanssilitkua, jota on hiilihapoilla myrkytetty. Taudilla olen yleensä onnistunut ilahduttamaan myös veljeäni, joka tunnollisesti on sairastanut kaikki samat taudit kuin minä, ihan jo pelkän ajatuksen voimalla ilman todellisia kohtaamisia.

Tämä joulukaan ei tunnu olevan todellakaan poikkeus, vaikka koetan kovasti kimppuuni käyville pöpöille vakuuttaa, etten ole hellittämässä paahtamista. Mitä sitten, vaikka en viikkoon käytä seitsemää tuntia treenaamiseen ja sitä useampaa töiden tekemiseen. Ei tarvitse silti kimppuun käydä.

Joulutraditioihini kuuluu sairastamisen lisäksi kotiin meno. Tällä kertaa reilu kuudensadan kilometrin matka taittuu aaton aattona junalla lukuisten muiden matkalaisten kanssa. Matkassa on vuoden verran kokemuksia ja elämyksiä, palapelin paloja, joita ei vielä osaa laittaa kaikkia paikalleen. Saattaapa laukkuun pyörähtää matkaan myös pari liian kirjavaan paperiin käärittyä tarinaa, jotka eivät kerro niinkään saajasta kuin antajastakaan, vaan yhteisestä historiasta. Pari kahvinpapua saattaa löytää tiensä painoksi matkalaukun pohjalle ja muutama teenlehti päällimmäiseksi tuomaan lisäpotkua Finrexiin. Vaatteita kiedon muistojen suojaksi ja toivon, että etelän vesisateet vaihtuvat pohjoisen hentoon lumeen viimeistään siinä vaiheessa, kun jalkani koskettavat pohjoisen maaperää.

Sillä vaikka ennen usein toivoin mustaa joulua, ei ajatus enää tunnu järin houkuttelevalta. Nyt kohta vuoden lumettomissa olosuhteissa vesisateessa eläessä on valkoinen joulu alkanut tuntua kovin houkuttelevalta ja noudatettavan arvoiselta traditiolta – ainakin ehdottomasti miellyttävämmältä traditiolta kuin sairastaminen. Valitettavasti kumpaakaan ei järin helposti pysty itse toteuttamaan, joten ihmisen on tehtävä, mitä ihmisen on tehtävä.

Siksi aionkin tänään, kun tajuntani laput sammuvat kymmeneltä illalla, kietoa itseni unen peittoon ja juosta karkuun kaiken maailman bakteereja, kunnes herään seuraavaan aamuun ääni kuulaana ja kirkkaana kuin leivosella kaikki pahat pöpöt poissa.

Noh, toivoa sopii. Todennäköisesti kömmin aamulla ylös viideltä nenä punoittaen ja sormet jäässä ja kysyn itseltäni, kenen idea oli kävellä kesätakissa vesisateessa vielä näillä keleillä, kun lahti on jo jäätämään päin ja ilmassa tuoksuu pakkasten alkuhuurteet. Kiedon päälleni vaatekerroksen ja juon kaakaoni kiltisti ja suuntaan töihin ilman joulumieltä ja ilman työmieltä täysin ajantajuttomana ja ymmärrän vasta vähäisestä liikenteen määrästä olevani liikenteessä liian aikaisin, jonka jälkeen hidastan askeleitani ja katson taivaalla näkyvää kuuta, joka on ohut sirppi vain.

Ja sitten minä ajattelen minua ja sinua, meitä. Pysäytän itseni hetkeksi ja katson ympärilläni levittyvää Helsinkiä ja kiedon palelevat käteni ympärilleni. Hymyilen kuulle ja tähdille ja vakuutan itselleni, että tämäkin päivä on yhtä perinteinen kuin ne kaikki muutkin, huolimatta siitä, että kuu hymyilee takaisin.

Ja kun kiivaasti odotan päivien kulumista ja junan lähtöä, minä toivon taas löytäväni sen yhden kaivatuimman ja kysellyimmän joulutradition: joulunhengen. Se on se asia, jota joulussa ehkä eniten kaipaan, mutta jota en ole enää aikoihin löytänyt tämän kulutusjuhlan keskeltä. Vain satunnaisissa joululauluissa kuulen sen ja nekin joululaulut ovat melankolisuuden perikuva. Siksi tyydyn tänäkin vuonna siihen yhteen ainoaan joulutraditioon, jonka oikeasti osaan: Fanta, Finrexin, peitto ja patja.

Näkemyksiä suomalaisuudesta

Kun katson ulos ikkunasta, näen metsää: Havupuita ja koivuja, jotka kohoavat kallioisesta maaperästä ylöspäin kohti taivasta. Näen ruskeaan taittuvan nurmen, joka vetisenä ja lähes jo maatuneena riutuu vesisateessa, apilat, joista ei ole jäljellä kuin lehdet. Näen luonnon, jonka voima on alkukantainen.

Kun astun ulos alaovesta, näen palan Helsinkiä. Näen mustaa asfalttia olevat tiet, jotka imevät valoa mustan aukon tavoin. Näen talot, jotka kohoavat vankkoina kohti taivasta. Näen liikennevalot ja valosaasteet, jotka sekoittavat luonnon harmoniaa. Näen kaupungin, jossa sydämeni ja mieleni lepää ja joka sykkii samaan tahtiin ajatusteni kanssa. Näen kaupungin, joka on koti.

Mutta kun katson kalenteriani, näen päivämäärän 6.12 ja tekstin: 2. Adventtisunnuntai, Itsenäisyyspäivä. Näen sanan, joka ei merkitse minulle juuri mitään muuta kuin lausuttuja sanoja, joita on opetettu kiittämään. Näen palan historiaa, jonka kaiku on minulle kovin heikko. Se ei vastaa minulle voimakkain tuntein, eikä sanoin, se vastaa minulle pelottavalla itsestäänselvyydeltä: Itsenäinen Suomi. Minulle se tarkoittaa tiivistettynä sanoja: Suomi on vapaa maa. Se tarkoittaa sananvapautta, vapautta olla oma itsensä. Se tarkoittaa minulle kieltä, jota voin puhua ja kirjoittaa ja joka on oma. Se yhdistyy minun mielessäni mahdollisuuteen kulkea kaduilla vapaana ilman pelkoa väkivallasta. Se tarkoittaa minulle rauhaa ja sodattomuutta, turvaa.

On pelottavaa huomata, kuinka historia, joka toistaa itseään, menettää hiljalleen merkitystään. Menneiden aikojen tuulet vaimenevat ja tapahtunut unohdetaan. Minulle on käynyt niin. Minulle Suomen historia on aina ollut sanoja paperilla, koulutuntien pitkäveteisiä hetkiä, joissa vilisevät vuosinumerot ja nimet, joista en saa mitään selkoa. Minulle se on aina ollut vain sanoja. Sanoja, jotka ovat polvesta polveen kulkeneet sen rikkinäisen puhelimen kautta, jota perimätiedoksi kutsutaan.

Siksi huomaankin, että nyt Itsenäisyyspäivää ajatellessani, olenkin yhtäkkiä täysin hukassa. Tiedän, että aion kolmen tunnin treeniputken jälkeen juhlistaa itsenäisyyspäivää syömällä juustoa ja hedelmiä sekä katsomalla linnanjuhlia. Aion istua lattialla ja arvostella hyvässä ja pahassa niitä ihmisiä, jotka presidentin linnan mattoa tänä vuonna astelevat. En aio olla katkera, mutta olen silti. Mielessä käy väistämättä ajatus verorahojen käytöstä ja juhlien tarpeellisuudesta. Todennäköisesti jossain vaiheessa iltaa havahdun siihen, että olen jo unohtanut täysin, miksi koko päivää vietetään. Sitten kohotan teellä täytetyn mukini ja hiljennyn hetkeksi kunnioittamaan niitä ihmisiä, jotka ovat mahdollistaneet elämisen tässä vapaassa maassa. Lopun perin vietän kuitenkin koko illan pinnallisen arvostelun parissa, unohtaen kaiken muun.

Herätessäni keräsinkin paperille ajatuksia, joita suomalaisuus minussa herättää. Totesin suomalaisen olevan juuri se ihminen, joka ei vastaa kysyttäessä, vaan silloin, kun ei kysytä ja joka kysyy silloinkin, kun tietää, ettei vastaustaan tule saamaan. Suomalainen on juro, sisäänpäin kääntynyt puhisija, joka puree hammasta ja kestää, puristaa kätensä nyrkkiin kaurapeltojen kuiskiessa lakoaan. Suomalainen on se, joka epäsosiaalisuudessaan välttelee vieraisiin ihmisiin katsomista, tervehtii mutisten ja välttelee bussissa viereen istumista. Suomalainen painaa päänsä surua kohdatessaan ja iloitsee hampaat välkkyen, mutta vain hyvässä seurassa, eikä yleensä avoimesti. Suomalainen on arvosteleva ja kriittinen, mutta täysin lojaali kaltaisiaan kohtaan. Suomalainen seisoo metsän ääressä ja jängällä ja huutaa. Huutaa, koska kyllä metsä vastaa, kun sille huutaa tai sitten siellä on joku toinen samanlainen, joka huutaa takaisin. Suomalainen ei kumarra vuorta, vaan kipuaa sen yli nähdäkseen, mitä siellä toisella puolella oikein on. Ja sen jälkeen hän onnittelee itseään suorituksesta. Suomalainen on vahva, itsepäinen, joskus jopa jääräpäinen, mutta ennen kaikkea, suomalainen on se luonto, joka on meille annettu: peräkorvesta syntynyt ja peräkorpeen loppuva. Suomalainen seisoo vankasti omilla jaloillaan, omien mielipiteidensä päällä, oman sydämensä kanssa.

Näkemykseni suomalaisista ja suomalaisuudesta ei siis ensivaikutelmaltaan ehkä ole kovinkaan positiivinen. Jurot, murjottavat suomalaiset ovat kuitenkin pohjimmiltaan hauskaa kansaa. He osaavat nauraa omalle itselleen, eivätkä vietä loputonta mielenkaamosta päivästä toiseen. Suomalaisissa asuu henki, joka veistelee mustan huumorin kaltereista iloa synkimpiinkin päiviin ja joka rohkeana päivänä kokoontuu kylille ja toreille laulamaan ja tanssimaan tai osoittamaan mieltään.

Ja sitä mieltähän meiltä kyllä löytyy. Ollaan yhtä mieltä siitä ja toista tästä, eikä koskaan samaa mieltä mistään, paitsi siitä, että enhän minä nyt niin sanonut enkä sitä tarkoittanut. Kerrotaan vihaisten sanojen olevan äkkipikaisuuksissaan harkitsemattomuuttaan sanottuja, eivätkä lainkaan niitä ajatuksia, joita oikeasti ajatellaan. Puetaan rasismi oikeutetuksi kokonaisuudeksi oman maan kunnioitusta ja itsemääräämisoikeutta, mutta unohdetaan katsoa peiliin. Huudetaan toreilla ja kaduilla omaa erinomaisuutta, mutta puhalletaan kotona siihen hiipuvaan hiileen, jota suvaitsevaisuudeksikin kutsutaan, eikä saada siihen eloa. Kohotetaan maljoja ja nauretaan menneille vuosikymmenille ja niille, jotka ottivat iskuja vastaan, joita itse jaettiin. Eikä huomattu, että oltiinkin itse se, joka omaa nilkkaamme purtiin, kun vaikenimme silloin, kun olisi ollut mahdollisuus puhua.

Suomalainen on piilossa katkera, mutta avoimen vihamielinen. Hän nousee käskettäessä, mutta ei kumarra. Hän valitsee itse omat mielipiteensä ja taistelee niiden puolesta viimeiseen hengenvetoonsa asti, olivat ne sitten kuinka oikeita tai vääriä tahansa. Suomalainen puolustaa omaansa, niin kuin on aina puolustanut.

Minäkin taidan olla aivan tavanomainen suomalainen, ainakin omien määreitteni mukaan. Istun bussissa aina tyhjälle paikalle, jos se on vain mahdollista. Toisinaan, jos seisomapaikka mahdollistaa viereenistumattomuuden, seison ennemmin, vaikka tilaa istuakin olisi. En hymyile tuntemattomille kuin vahingossa ja kaupan kassoilla. Tervehdin vain tuttuja ja työyhteisön jäseniä töissä, vaikka en tietäisi heidän nimiään. Bussipysäkillä otan hyvän välin edelliseen odottajaan. Väistän kadulla vastaantulijoita, mutta en kävele punaisia päin. Minä jurotan, enkä puhu tunteistani, vaan haudon niitä sisälläni, siitäkin huolimatta, että olen asettanut itselleni välimerkkipakon ja pakottanut itseni laittamaan pisteitä tunteille. Minä nautin hiljaisista illoista ja sinisistä hetkistä ja puiden huminasta, metsän kutsusta ja luonnon juoksuista.

Täytyy kuitenkin sanoa, että mielikuvani suomalaisista taitaa olla jokseenkin rajoittunut ja yksilökeskeinen. Mikä estää suomalaista olemasta ulospäin suuntautunut ja energinen joka paikan höylä, joka globaalina eläjänä puhuu seitsemää kieltä ja tervehtii poskisuudelmin? Miksi suomalainen ei voisi olla se, joka vastaa ystävällisesti kysyttäessä tai joka istuu viereen bussissa, vaikka tilaa olisi muuallakin ja juttelee vierustoverille säästä. Minkä takia, suomalainen ei voisi olla se suvaitsevainen yksilö, joka hymyilee kaduilla ja kulkee katse kohotettuna valmiina uusiin seikkailuihin.

Lopunperin kuitenkin, suomalainen on yksinkertaisesi onnellinen tällaisena kuin on. Se nousee aamulla, keittää kahvin ja lähtee töihinsä tyytyväisenä siihen, että on olemassa tässä maassa. Pohjimmiltaan, vaikka historia onkin jo meiltä osalta päässyt unohtumaan, eikä se ole opittuna selkärangassa, me kunnioitamme tätä maata ja näitä arvoja. Ja vaikka me kritisoimmekin neljän seinän sisällä linnanjuhlia ja torkkupeittoja, me teemme sen vain, koska me rakastamme tätä maata, näitä metsiä ja näitä järviä, näitä katuja. Rakastamme tätä villiä luontoa, jossa olemme turisteina, käymään tulleina. Rakastamme ja kunnioitamme tätä kaikkea, vaikka emme sitä osaa aina ilmaista.

Ja näin kerran vuodessa, nyt jo 98. kerran, me kaikki muistamme sen, mikä meillä on: ”Tääl on pelloiksi kuokittu soita/ täällä korpia raivattu on/ tätä kansaa ei vastukset voita/ se on sitkeä taipumaton/ aina uudestaan kyntää ja kylvää se maan/ pistää pettua leipään jos tarvitaan/ kunnes kerran sen uurastus palkkansa saa/ sadon kultaisen kantaa maa/ Tämä taivas, tämä maa/ sillä arvoa on pysyvää/ tämä taivas, tämä maa/ sukupolvelta toiselle jää…”  Jukka Kuoppamäki – Tämä taivas, tämä maa

Siispä tänään, istuessanne kodeissanne, muistakaa hetken aikaa niitä ihmisiä, jotka maamme vuoksi ovat elämänsä antaneet. Muistakaa niitä ihmisiä, jotka keskellä sodan kiireen, kirjoittivat kotiin. Muistakaa niitä ihmisiä, jotka palasivat ja jotka eivät palanneet. Muistakaa, että se, mikä on meille itsestäänselvyys, ei ole aina ollut niin. Muistakaa, niin kuin Veteraanien iltahuuto (säveltänyt ja sanoittanut Kalervo Hämäläinen) meitä muistuttaa: ”Hoivatkaa, kohta poissa on veljet/ muistakaa, heille kallis ol’ maa/ kertokaa, lasten lapsille lauluin/ himmetä ei muistot, koskaan saa…”

Välimerkkipakko

Pitkälle venynyt syksy on saanut vesikäärmeet vuolemaan uomiaan mäenrinteeseen. Bussipysäkiltä kotiin nouseva mäki on täynnä palkeisia halkeamia, joissa näkyy veden mahti. Routakäärmeet majailevat ympäröivissä keltaisissa korsissa ja odottavat hetkeä hyökätä vesikäärmeiden kimppuun. Loputon taistelu vuodenaikojen välillä näyttää surulliselta, kun sitä vertaa menneisiin vuosiin. Näinkö on pohjoisen rikkaus, neljä vuoden aikaa, kutistumassa vain näihin kahteen: ikisyksy ja kevät. Missä ovat talvi ja kesä? Ovatko ne vain kalenterissa, sidottuina päiviin ja kuukausiin, kirjoitettuna näkymättömällä musteella valkoiseen paperiin? Eivät ne enää näy täällä etelässä, ne ovat ohentuneet ja harmaantuneet, kalvenneet ja lähes kadonneet, menettäneet rajansa ja vuotaneet sisältönsä näille asfaltoiduille kaduille. Ovat tuoneet tullessaan vain kosteuden ja pimeyden, lempeän lämpimät syysillat, jotka jatkuvat liian pitkälle talveen ja jotka vaihtuvat keväiseen sarastukseen liian myöhään. Synkkyys, jota kynttilät ja katuvalot koettavat epätoivoisesti poistaa, on kuin perässä laahustavien askelten viimeisiä kaikuja, tuulesta irronneen heijastimen välke pensaan oksilla, huulten raosta varkain karannut huokaus.

Huokaus, joka leijuu tälläkin hetkellä ilmassa niin pienenä ja hentona, mutta silti tiukasti musiikkiin ripustautuneena. Päässäni pyörivät ne ajatukset, joista en ole päässyt eroon, vaikka olen kaikkeni yrittänyt. Ne juoksevat ihoni alla ja valuvat paperille mustina täplinä, joita koristavat koukerot, jotka tuntuvat vierailta. Ne ovat ne sanat, joita ei tahtoisi joutua sanomaan, mutta jotka on joskus pakko. Ja minulla se pakko istuu olkapäällä ja hymyilee herttaisesti, sillä se tietää, että minusta ei ole siihen.

Kieltäytymään.

Olen nyt kohta puolen vuoden ajan ollut nykyisessä työpaikassani, jossa kulutan päivät työskennellen mekaanisesti asioiden parissa, jotka eivät haasta aivojani lähes lainkaan. Olen upottanut kynteni syvälle suohon ja huomannut vasta silmäni avatessani, että olen uponnut sinne jo kyynärpäitäni myöten yrittäessäni estää kynsiäni likaantumasta. Ja lopulta, käsivarret suon mudasta kimallellen, olen huomannut tuijottavani valkeaa seinää ja kysyväni itseltäni, mitä arkeni on nykyään. Lyhyenä tiivistelmänä arkeni on alla olevia sanoja:

Töitä, treeniä, musiikkia, teatteria ja elokuvia, ruokaa.

Töistä en tiedä mitä sanoa, mikä olisi korrektia, sallittua. Voin todeta, etten ehkä koe työtäni tällä hetkellä maailman mielekkäämmäksi. Teen työni kuitenkin tunnollisesti ja kulutan viikoittain 112:sta hereillä olo tunnistani reilut 38 tuntia työni parissa.

Treeneistä oleellisinta lienee se, että kevääseen verrattuna, treenaan suhteessa paljon. Entiset kaksi viikkotuntia aikidoa ovat yllättäen vaihtuneet kuuteen - seitsemään viikkotuntiin. Treenaan paljon, saadakseni aivoilleni jotain ajateltavaa, keholleni käsiteltävää. Treenaan saadakseni itseni muistamaan, että niin kauan, kun on töitä, se riittää, oli se sitten mielekästä tai ei niin mielekästä. Treenaan saadakseni itseni unohtamaan, kuinka paljon mielekäs työ minulle merkitseekään, kuinka uraorientoitunut minä kaiken kaikkiaan ja lopunperin olen. Mutta ennen kaikkea treenaan oppiakseni, treenaan kehittyäkseni, treenaan halusta olla hyvä.

Vapaa-ajasta ei oikeastaan ole sanoja kirjoitettavana. Kun en ole töissä tai treeneissä, mikä kattaa käytännössä noin 66-67 tuntia viikossa, istun joko julkisissa kulkuneuvoissa, kävelen kaduilla tai olen kotona tai joskus harvemmin teatterissa. Kuuntelen musiikkia ja pohdin elämää, muodostan filosofisia lausuntoja, joita en koskaan saa paperille asti ja joita tiedän jo muiden ajatelleen vuosisatoja ennen minua. Yhä useammin löydän itseni kahlitsemasta arjen karuutta paperille sanoin, jotka olivat minulle ennen niin vieraita. Yhä useammin huomaan kuuntelevani laulujen sanoja ja löytäväni niistä yhtymäkohtia omaan arkeeni, omaan elämääni, minuuteen.

Ja vaikka kuinka olen koettanut opetella niitä sanoja, jotka hehkuvat hyvää tuulta ja iloa, sen pienen aurinkopoliisin voimaa, on niiden sanojen löytäminen niin kovin vaikeaa. Päivinä, jolloin hymy on kuin tuulen vire kesäisessä illassa rantahietikon pinnalla, minulla ei ole sanoja. Niiden hetkien kahlitseminen, sen onnen tavoittaminen, niiden sävelten löytäminen… se on kiihkeä pimeyden tango, jossa jään auttamatta jalkoihin.

Osaan kyllä nauraa ja iloita, mutta onnellani on sanattomuuden rajat ja kasvot. Muistan, kun Oulussa asuessani, saavuin kotiin ja siskollani oli minulle odottamassa yllätys, ainoa, mitä minä pystyin tekemään, oli notkistella polviani ja läpyttää jalkapohjalla keittiön lattiaa ja tuntea kirvelevät kyyneleet poskipäillä. Hymy, joka kasvoillani oli tuolloin, oli varmaan lähempäni tuskallista irvistystä kuin oikeaa hymyä, mutta minkä minä sille voin. Edessäni oli jotain, jota sillä hetkellä arvostin hyvin paljon: Kaapillinen leivonta-aineita!

Saatoin ehkä saada mainituksi muutaman hajasanan siitä, kuinka tämä ei voi olla totta ja kuinka mahtavaa on, että voimme leipoa nyt aivan mitä tahdomme, mutta tuskin sanoin sanotuksi kiitosta. Olin niin onnellinen, että se sattui, mutta se sattui hyvällä tavalla, lempeällä tavalla. Olin kyyneliin saakka onnellinen.

Olenkin todennut, että minun tunteillani ei ole välimerkkejä käytettävissään. Ne leviävät kuin Jokisen eväät tai pysyvät pienessä laatikossaan. Niille ei ole olemassa pilkkuja tai pisteitä. On vain ajatusviivoja ja kysymysmerkkejä, joskus harvoin huutomerkkejä. Mutta useimmiten ne ovat välimerkittömiä, avonaisia. Ne purkautuvat ilmoille ristiriitaisina sävelinä, joissa riitasoinnut rikkovat melodiaa herkin sormin. Ne leviävät väärissä paikoissa silloin tällöin, eivätkä aina anna itsestään viitteitä silloin kuin pitäisi. Ne ovat empatiapohjainen solmu, jonka syvin sisin on ajatuksissa, tarpeessa ymmärtää.

Siksi kävin perjantaina Narinkkatorilla laskemassa kynttilän (International transgender day of remembrance). En voinut estää itseäni pudottamasta paria kyyneltä, jotka valuivat kasvoilleni kaikkien niiden väärinymmärrettyjen tähden. Laskin kynttilän lämmöllä, mutta myös osittain vihalla. Lämmöllä niitä kohtaan, jotka ovat oman kätensä kautta tai toisten käsien kautta väkivaltaisesti kuolleet vain siksi mitä ovat tai eivät ole. Vihalla niitä kohtaan, jotka katsovat asiakseen arvostella ja katkoa elämänlankoja vain siksi, etteivät voi toisen elämäntapaa ja filosofiaa hyväksy, etteivät voi hyväksyä toisen elämää. Laskin kynttilän ja katsoin niiden reilu kahdensadan liekin lepattamista ja mietin, mikä tässä maailmassa on kääntynyt niin väärin, että kuolema on oikeutettu kosto ajattelemisesta ja tuntemisesta.

Bussiin noustessani sormeni olivat jääkylmät, mutta lähetin silti viestin ystävälle: ajattelin sinua tänään, kun laskin kynttilän. Hän kiitti minua ajatuksesta. Minun teki mieleni kiittää häntä olemassa olosta, siitä, etten tälläkään kertaa joutunut laskemaan kynttilää ja ajattelemaan häntä ilman, että voisin sitä hänelle sanoa. En kiittänyt. Lähetin hänelle virtuaalisen välimerkin, hymiön.

Viestin jälkeen jäin tuijottamaan ohi vilahtavaa maisemaa. Tutun kaupungin tutut kadut näyttivät sinä iltani hieman valoisimmilta. Kosteasta tihkusta huolimatta kaikkialla leijui levollinen rauha, hektisyyden kiireeseen vääntyneet kasvot olivat oienneet ja koko kaupunki lepäsi. Sadepisaroiden tiivistyminen bussin ikkunaan täytti minut vastustamattomalla halulla puhaltaa lasiin höyryä ja piirtää siihen pieni, haparoiva sydän. Se sydän, joka rinnassani sykkii, jakaen elämää soluilleni. En tehnyt niin, koska en tahdo tulla pyyhityksi pois. Katsoin vain sadepisaroita ja mietin, kuinka vaikeaa on kertoa välittävänsä.

Tuskin olen sanonut sitä koskaan kenellekään. Olen vain pitänyt sitä itsestään selvyytenä. Luottanut siihen, että muut tietävät minun olevan tässä, olevan tässä heitä varten, itseäni varten. Luottanut kai liikaa siihen, että he uskovat minun välittävän. Luottanut tekojen puhuvan sanojen puolesta.

Ja kai ne puhuvatkin. Joskus. Mutta kuinka pitkälle se riittää? Milloin tulee se hetki, kun sanojen voima on suurempi kuin tekojen, jolloin sanoja tarvitaan, jolloin teot menettävät merkityksensä?

Minä päätin, ettei sillä ole väliä. Minun välimerkittömät tunteeni, joiden ilmaisussa olen vielä täysi noviisi, saavat tulla ilmaistuksi sanoin juuri silloin, kun ne haluavat. Ne saavat muuntautua pienen pieniksi tai suuremmiksi kirjaimiksi paperille, tietokoneen näytölle, puhelimeen tai kuulua ilmassa. Niiden ei tarvitse odotuttaa itseään, eikä lupaa. Ei ole oikeaa hetkeä, ei oikeaa paikkaa tai aikaa. On vain tämä hetki, nämä sekunnit ja nämä huoneet.  Eivätkä hyvät sanat ole ensimmäinen itsemurhakirje, eivätkä edes toinen.

Hyvät sanat, kauniit ajatukset.

Niiden ajatteleminen on aika monesti itsestään selvyys, mutta kuinka monesti me sanomme niitä ääneen. Liian harvoin. Siksi minä päätin haastaa itseni, asettaa itselleni kynnyksen, jonka yli en voi vain kävellä, vaan joka pakottaa minut nostamaan jalkojani ja varmistamaan askeliani, ottamaan tukea, kun sitä tarjotaan. Asetin itselleni haasteen ja sen haasteen nimi on Välimerkkipakko, Välittäminen.

Enkä tarkoita sillä laukussani olevaa valtavaa tikkukaramellia, jonka olen pikkujouluihin ostanut, enkä niitä vaatteita, joita olen työkaverini lapselta veljeni lapsille tuomassa. Tarkoitan sillä avointa keskusteluyhteyttä ihmisiin, jotka ovat lähellä. Henkistä välittämistä, sitä, että soittaa, kun siltä tuntuu. Puhuu ja juttelee, kun siihen on aikaa, kun siihen on tarve. Ottaa aikaa ja antaa aikaa. Sillä vaikka elämän langat ovat niin usein solmuun kietoutuneet, jokainen teko, jokainen sana merkitsee.

Niin kuin vuosia sitten ystävänpäivänä totesin:

”Kerran,

Kauan sitten,

Minullakin oli siivet.”

Enää en ole niin varma.  

Lapsuuden sankareista

Kortissa lukee ”’Jipii!’ se hihkaisi ja ponnahti ylös lätäköstä ja lähti etsimään uutta”. Kuvassa on taustalla pakastinarkku ja puiset paneelit, pakastimen päällä kirja ja kassi. Keskellä kuvaa hymyilee vaaleahiuksinen tyttö muovinen soitinkapula kädessä, punainen paita päällä. Hymy on leveä, lähes korvasta korvaan ulottuva ja silmissä asuu pienen tytön luova ilo. Pöydällä soitin, jonka levyissä on eläinten kuvia. Se on kuva minusta vuosia sitten. En osaa arvioida ikääni, mutta osaan arvioida onnen määrän: Näytän onnelliselta.

Kuva viehätti minut nauramaan ääneen ja ottamaan itsestäni muodin mukaisen kuvan vastaavanlaisessa asennossa ja ilmeessä. Pakastinarkkua en taustalle löytänyt, enkä puupaneelista seinää, mutta hymyn löysin kasvoille. Rinnakkain asetellut kuvat olivat lähes identtiset. Hymy ei ole kalvennut kuin korkeintaan silmistä. Samat valkoiset helmihampaat loistavat kasvoilta ja naurunrypyt koristavat silmäkulmia. Lapsen pyöreys on kadonnut poskilta ja käsistä, mutta yhdennäköisyys on selvä. En ole vuosien kuluessa juurikaan muuttunut, ehkä hieman kovettunut elämän antamista kolhuista, oppinut ajattelemaan ja hankkinut itselleni muutaman arven lisää, silmälasit ja ajatuksille raamit.

Toisessa saamassani kortissa on myös varsin pätevä kuvaus minusta: ”pieni blondi laseilla”. Kuvassa on Lena Andersonin Iris. Sillekin nauroin ääneen. Näiden kolmen kuvan kombinaatio – minä vuosia sitten, minä nykyään ja piirretty minä, oli suorastaan hulvaton. Kuvia katsellessa ja elämää pohtiessa, mieleeni nousi latinankielinen sanonta: Nomen est omen, nimi on enne, joka sai minut kaipaamaan selvitystä omasta nimestäni. Päädyin kaivamaan nimestäni alla olevan tiivistelmän:

Iiris on versio kansainvälisestä nimestä Iris, joka on lähtöisin kreikankielistä ja tarkoittaa sateenkaarta.

Sateenkaari. Illusion de l’arc-en-ciel.

Kohautan olkiani itsekseni ja jätän ajatusketjun siihen juuttuen kuuntelemaan Eppu Normaalin laulua Tahroja paperilla. Minunkin sanani ovat kuin tahroja paperilla. Päästäni pois sylkäistyjä, julkisesti esiin kirjoitettuja ajatuksia, jotka profiloivat maailmaa neliskanttisten lasien läpi. Ne ovat raamitettuja näkemyksiä mielestä, joka puntaroi ja punnitsee milloin irrationaalisesti ja milloin rationaalisesti. Ne ovat välillä hukkuneita oljenkorsia ja välillä kristallin kirkkaita ja veitsen teräviä. Joskus osun ajatuksillani suoraan asian ytimeen, joskus haparoin pilkkopimeässä etsien ja kirjoittaen aivan täyttä palturia.

Teen sitä myös puhuessa. Kuvittelen olevani ajan hermolla, vaikka olen yhä ummikkona sen kuusen juurella, josta olen maailmalle lähtenyt pudotessani poikittain kaatuneelta ilmaan ripustautuneelta lahonneelta koivunrungolta sammalmättäälle lapsuudenkotini takametsästä. Sitä on vain niin helppoa päteä, kuvitella tietävänsä paremmin kuin tietääkään. Oman tyhmyytensä myöntäminen on yksi elämän suurimmista viisauksista, jonka ihminen voi tehdä, enkä minä ole sitä vielä pystynyt avoimissa keskusteluissa tekemään. Kotona sen pystyn itselleni myöntämään. Vaikka pystyn nimeämään yhden jos toisenkin alkuaineen ja kertomaan niiden moolimassat, kertomaan virtahevoista ja punkeista, lukemaan ja kirjoittamaan tekstiä miten päin tahansa, olen silti vasta täysin noviisi tiedon suhteen. En tiedä käytännössä mitään, vain joitakin asioita, joita meille totuuksina hoetaan.

Tänäänkin, eilisen loistavan illan jäljitä aivot yhä hieman kohmeessa koneella istuessa, en voi olla ajattelemasta sitä seikkaa, kuinka paljon valheita eilenkin tulin ladelleeksi, tiedostetusti ja tiedostamatta. Valheita, joiden en edes tiennyt olevan valhetta. Mutta oikeastaan en jaksa edes välittää. Ne samat valheet ovat myös muidenkin valheita. Ne ovat totuuksia, jotka ovat valhetta vasta sitten, kun joku ne kumoaa, kertoo korvaavan teorian, lisää tai poistaa jotain. Ja silti se kaikki on vain huhupuhetta, jonkun toisen maailmaa eritavalla tulkitsevan kaaviokuva.

Ja pöydällä tyttö jatkaa hymyilemistä. Omat huuleni ovat jo puristuneet tiukkaan viivaan ja alahampaani pureutuneet etuhampaiden taakse. Olen jälleen päätynyt ajattelemaan liikaa, hukkunut tajunnan virtaan ja löytänyt itseni katsomasta sitä luolan seinää, johon odotan heijastuksen ilmenevän. Olen juuttunut Platonin luolavertaukseen. Istun raajat kahlittuna katsomassa seinää ja lukemassa itselleni mykkiä vitsejä, nimeämässä takaani tulevan valon varjoihin piirtämiä hahmoja omilla nimilläni, eikä kukaan näe niin kuin minä näen.

Vielä muutama vuosi sitten, olisin ollut siitä harmissani. Olisin ollut pahoillani, että istun luolassa yksin ja katson niitä varjoja nähden jotain, mitä muut eivät näe. Nykyään en jaksa välittää, siitäkään. Kuten psykologi aikanaan Kauniaisissa koulua käydessäni sanoi: omaan oman moraalikäsityksen, arvot ja normit. No, niin taidan tehdä. Mutta toisaalta, nykyään olen jo poistunut luolasta, olen nähnyt sen hyvän idean ja lähtenyt katsomaan ja tulkitsemaan sitä. En enää istu siellä luolassa tavoitellen sanoja, joita minulle ei ole. Olen, kuten kortissa sanottiin; hypännyt lätäköstä ja lähtenyt etsimään uutta.

Joskus se uusi on vanhaa ja tuttua, nyt jo toisessa valossa näkyvää, täysin toiselta tuntuvaa. Joskus se on jotain, jota en ole koskaan ennen ajatellut, jotain, jota en osaa käsitellä, enkä työstää. Joskus se on kuin Osmium, siirtymämetalleihin kuuluva metallinen alkuaine, kuningasveteen liuotetun platinan jäännökset, iridium ja osmium. Joskus se on taas kuin taivaalta kadonnut kuu, tiedostettu, mutta tiedostamaton, aina näkösällä ja hetkessä poissa.

Näiden ajatusten hektinen kehä pyörittää minua päivästä toiseen, pitäen minut liikkeessä. Ne saavat minut petaamaan sänkyni aamuisin varttia vailla seitsemän, pakkaamaan treenikassini keskiviikkoisin ja maanantaisin, avaamaan koneeni jokaisena aamuna ja sulkemaan oven turvalukolla jäljessäni. Ne ovat myös niitä ajatuksia, jotka saavat minut toisinaan hymyilemään poskeni kipeiksi ja nauramaan ääneen omille ajatuksilleni. Ne ovat niitä ajatuksia, jotka saavat minut kirjoittamaan työhakemukseni vasten kaikki standardeja ja raahautumaan junnutreeneihin, jotka ovat ainoat tunnit, joissa treenaajat ovat itseni mittaisia tai lyhyempiä.

Ne ovat myös niitä ajatuksia, jotka saavat minut kirjoittamaan vähintään kolme korttia kuukaudessa jos ei muuta. Luomaan muistoja, joita en tahdo vielä lunastaa, vaikka osa on jo ollut pakko: kesäpäivät puumajoissa, pitkässä heinikossa, sorakentillä.

Olen jo ajanut lapsuuteni lunastukseen ja lunastanut sen. Olen kerännyt ne rippeet ja katsonut sitä kuin vierasta maailmaa. Mitään ymmärtämättä olen tuijottanut niitä muistoja ja kysynyt itseltäni, mitä tapahtui niille ihmisille niiltä vuosilta. Osan nimen muistan, osan en. Osasta muistan vain nimikyhäelmän: banaanipotku. Osasta muistan vain viitteen johonkin toiseen ihmiseen: Laren kaveri. Keitä te olitte? Mihin te menitte? Mihin loppui se tie, jossa me kuljimme? Mitä tuli vastaamme, oliko se kivi, kanto, kaatunut puu? Mikä vei minut tänne ja sinut… minne lie? Mitä tapahtui lapsuuteni sankareille? Keitä ne edes olivat?

Isä ja äiti, tietysti. Veljet ja siskot, totta kai.

Heidät tiedän, heidät tunnen, heidän sankaruutensa on välillä hälvennyt, välillä kirkastunut, mutta koskaan se ei ole lakannut olemasta. He ovat aina olleet siellä minua varten, vaikka olen istunut luolassa katsomassa kuvia, vaikka olen poistunut luolasta ja palannut luolaan. He ovat siellä ja näkevät yhä sen kortin kuvan tytön, pienen iloisen aurinkopoliisin.

Entä ne muut? Mihin katosivat kaikki ne sanat ja lauseet, joilla vielä vuosia sitten oli merkitystä? Missä ovat ne ihmiset, joiden esimerkkiä noudattaen juostiin lämpimään kesäpäivään ja kiristyvään pakkaseen? Missä ovat kaikki ne ihmiset, jotka silloin olivat sitä jotain? Eikö minulla ole jäljellä enää muita lapsuuden sankareita.

Rehellisyyden nimessä täytyy sanoa, että ei minulla ole. Menneisyyteni perheeseen kuulumattomat hahmot ovat kutistuneet tuttavuuksiin yläasteikäisenä. Niistäkin on jäljellä vain muutama, vain yksi puoliaktiivisesti yhteyttä pitävä ja muutama kerran vuodessa jouluisin muistettu. Ala-asteelta ei lähipiirissäni ole ketään. Ei edes se silloinen paras ystäväni, jonka kanssa punoimme kukkaseppeleitä takapihalla istuen ja leikimme takakentillä vellikellon soittoon asti.

Kai me kasvoimme erillemme. Astuimme virtaan eri aikaan ja ajauduimme liian kauas toisistamme koskettaa. Ja nyt, vuosien jälkeen, katseet kohtaavat, mutta meidän maailmamme eivät enää kohtaa. Jäljellä ovat vain ohikiitävät hymyt, joista voi aistia menneiden vuosien viimeisimpien runojen raakuuden, mutta ei mitään muuta kuin etäisen tunnistamisen, myöntymisen siihen, että jotain tuttua, mutta enemmän vierasta.

Kun tähän maisemaan juuttuu ja sitä jää katsomaan, huomaa, ettei oikeastaan osaa sitä edes kaivata. Ne ovat niitä lunastuksesta löytyviä muistoja, menneitä aikakausia, jotka ovat värittäneet kuvaa silloin, mutta joilla ei ole enää muuta vaikutusta kuin heijastus, arka ehdotus. Ne ihmiset ovat niitä kiiltokuvia, joita vihkoihin liimattiin ja joita vaihdettiin hetken mielijohteesta. Ne olivat tärkeitä oman aikansa, oman hetkensä, mutta jossain vaiheessa lakkasivat hiljalleen merkitsemästä, kadottivat hohtonsa.

Ja tieto siitä, että olen itse jonkun arkiston kiiltokuva, saa minut hymyilemään. Jossakin ovat kaikki ne jotkut, jotka ovat vaihtaneet pienen hymyilevän aurinkopoliisin johonkuhun toiseen. Jossakin ovat ne kaikki, jotka ehkä joskus ajattelevat, mitä minulle kuuluu, missä menen, mitä teen. Mutta eivät ajattele sitä sen enempää.

Ja kun tänään poikkeuksellisesti pakkaan treenikassini ja lähden dojolle, onnittelen itseäni menneistä vuosista ja lähden tapaamaan kiiltokuvien sijaan oikeita ihmisiä. Ihmisiä, jotka ovat tällä hetkellä minulle niitä sankareita, joiden perässä koetan parhaani mukaan pysyä, joilta koetan imeä oppia ja joiden kaltainen koetan niin kovasti olla, että tatami sumentuu jalkojen alla hien tippuessa silmäripsistä onnellisina pisaroina kohti punertavaa ihoani.

Ja siellä dojolla, tatamin laidalta, seinää peittävistä peileistä, minua yhä katsoo se kortin pieni tyttö, hymy leveänä kasvoilla, luova ilo silmissä. Ja se lapsi etsii yhä uutta. Eikä se koskaan lakkaa.

Ja niin on hyvä.