20160905

Omakuva

Tässä on Iiris. Iiris pitää kauniista kuvista, jotka miellyttävät hänen sokeaa esteettistä silmäänsä. Hän näkee kauniita kuvia korteissa ja ostaa ne, mutta ei koskaan lähetä niitä kenellekään. Hän näkee kauneutta mikroskoopissa katsoessaan homeita ja bakteereja, verisoluja sekä kudosnäytteitä ja kuvaa ne esitellen niitä kaikille, jotka erehtyvät hymähtämään edes mikrobittisen kiinnostuneen kuuloisesti. Iiris myös valokuvaa maisemia ja yksityiskohtia unohtaen välillä matkansa tarkoituksen jäädessään katsomaan sitä takiaisessa juuri lounastavaa perhosta.

Hän uskoo kauneuden olemassaoloon ja pyrkii toteuttamaan sitä elämässä. Se mitä Iiris ei kuitenkaan hyväksy, on kauneuden kaksoismoralismi: Jos on olemassa kauneutta, on väistämättä olemassa myös sen vastakohtaa - rumuutta. Iiris haluaisi, että ei ole. Että rumuus olisi vain yksi kauneuden muoto, jota joidenkin vain täytyy katsoa tarkemmin nähdäkseen sen. Hänestä olisi mukavaa, jos kauneus ja rumuus olisivat vain sanoja, eivät määreitä.

Itseään Iiris ei silti pidä järin kauniina; ei ulkoisesti, tuskin edes sisäisesti. Hän on ihan ok, mukiinmenevä, tavallinen, ihan nätti ja ehkä hieman ujolla tavalla söpö. Rumaksi ei kuitenkaan käy moittiminen hänen ulkoista olemustaan, vaikka vasen korvalehti ulkoneekin hieman ylhäältä ja hiukset ovat kuin lehmännuolemat sadevesipesun jälkeen, ainakin lähes aina treeneistä tullessa. Rumaksi ei häntä tee myöskään vino hymy, joka tosiaan paljastaa vahvan puremahampaiston lähes kokonaan, eivätkä vereslihalle kuivuneet kynsinuhat, joita hän iltapuhteena repii yhdistetyn olohuone-keittiönsä pöydällä olevaan jo tyhjenneeseen salmiakkipurkkiin.

Vaatteillaankaan ei Iiris itselleen kauneutta osta, mutta eivät hänen vaatteensa häntä myöskään pahenna. Tumman mustat housut ja jokunen värikäs paita vain lisäävät normaaliuden olomuodon ilmentymää. Nahkakoruistaan huolimatta hän on ikuinen naapurintyttö, jonka kuluneet tennarit kestävät kilometrin toisena jälkeen ja vaikka eivät kestäisi, käytetään niitä silti.

Kauneutta Iiris näkee vihreissä silmissään, joista oikeassa on ruskea tehostepilkku. Niistä silmistä hän näkee sen, mitä pitääkin: Ajatuksen. Ajatuksen siitä, kuinka kauneus ei ole katsojan silmissä, kuten sanonta kuuluu, vaan ympäristön silmissä: Täällä yksi hyvä ja kaunis ei toisaalla riitä ja on toisaalla liikaa. Niistä samaisista silmistä Iiris näkee kauneuden myös luottamuksen tunteessa; aina on olemassa jokin paikka, missä on vielä pimeämpää tai kirkkaampaa ja jossa kaikki on pahemmin tai paremmin kuin nyt ja tässä.

Liikkeellisestikään Iiris ei pidä itseä järin kauniina. Hän ei ole sulava, eikä notkea saatikka millään tavalla elegantti. Hän on ennemminkin puolikömpelö versio Charles Chaplinista puolitetuin sattumakertoimin. Iltaisin treeneissä Iiris kuvittelee olevansa kuin Jackie Chan, vaikka muistuttaakin enemmän Mr. Beania Snickersin mainoksessa. Iiris tietää sen, mutta haluaa silti kuvitella olevansa Jackie Chan tai edes Jack Blackin ääninäyttelemä Po, kömpelö kung fu panda, joka omanlaatuisella tavallaan lopulta saavuttaa päämääränsä.

Mallien kauneuskerrointa, pituutta, ei Iirikseltä myöskään löydy. Hän on yhä kolmesta yhteisestä treeni- ja venyttelyvuodesta huolimatta neljäkymmentäkolme senttiä aikido-opettajaansa lyhyempi ja ylittää vain kuudella sentillä puolen toista metrin kunnioitettavan pituuden. Tiimalaseista ja kolmioistakaan ei ole tietoa tässä pyöristetyin kulmin piirrettyä suunnikasta muistuttavassa olemuksessa, mutta se ei Iiristä haittaa. Hän on tyytyväinen laatikon mallisiin raamikkaisiin kasvoihinsa ja aavistuksen verran ulospäin kaareutuvaan vatsalihaksettomuusrivistöönsä, joka toisinaan muistuttaa raskausvatsaa, mutta ei koskaan vanhaa pyykinpesulautaa.

Reisiinsä Iiris ohjaa kesäisin paarmoja ja ohjeistaa niitä viemään pois sitä jalkoihinsa kertynyttä herkkuelintasoa. Pohkeitaan hän koettaa rentouttaa kokolailla korkokenkien ja pohjattomien avovarpailuden kontrastilla, vaikka tietää sen olevan turhaa. Ei taida näihin kireyksiin auttaa kuin kiduttavan pitkältä tuntuvat hieronnat ja sen jälkeinen käyttökielto. Käsistään Iiris pitää, vaikka sormet tuntuvatkin hassun lyhyiltä ilman pitkiä kynsiä. Nyt vasta esiin tulleet hauislihakset ovat hänen uusi rakkautensa. Kyllä niitä esitellä kelpaa, vaikka ovatkin ohuet kuin Pisan huippu. Olemassa ne ovat silti.

Solisluista Iiris ei pidä. Esiintyöntyvät korppilisäkkeet ovat pahaenteisen laihduttavia. Rintakehän ohennus ei lienee koskaan ole ollut tarpeen, eikä se ole nytkään. Ne muutamat kadonneet ja katoavat irtokilot kyllä voisivat reisistä ja keskivartalosta kadota liittyen vaikka aivokapasiteetin jatkoksi.

Aivoituksiltaan Iiris ei ole kaunis, mutta ei myöskään ruma. Iiriksen mielessä asuu olemisen kaipuu, valkoiseen kuppiin jääneen kaakaojauhejäljen ymmärtämisen mysteerit sekä tuttujen kasvojen kasvottomat hymyt, joita hän etsii aina vieraista kasvoista, niitä koskaan löytämättä.

Sydämessään Iiris kantaa hiekanharmaata ja tulenpunaista. Kansakuntien murheita hän ei ymmärrä, mutta edes yrittää. Mielessään miettii energian vähenemättömyyden lakia ja sen yhteyttä onneen. Harmaan sävyt sydämeen maalaavat pohdinnat maailman pelastettavuudesta ja sen mahdottomuudesta. Punaisessa asuvat kaikki ne filosofiset pohdinnat, jotka saavat arjen tuntumaan kuumailmapallolennolta parhaan ja suurimman rakkauden kera.

Iiris rakastaa sanoja ja niiden kanssa leikkimistä. Hänen mielensä on kuin alati muuttuva palapeli, jossa palat vaihtuvat lähinnä planeettojen asennon mukaan, eikä logiikasta ole tietoakaan ilman kaaosteorian olemassaoloa. Pään sisällä risteilevät onnellisuuden filosofiat ja realistisen pessimismin ristikuulustelema rakkaus ja elämänilo. Näkökulmien liukuportaat tarjoilevat useita menuja, mutta kierrätysunelmaa ei niistä saa. Osa ajatuksista on kuolleina syntyneitä ja osa jää elämään päivänkorennon verran, osaa ei tapa hyvä eikä paha.

Niiltä liukuportailta Iiris tämänkin ajatuksen poimi, kun taiteilijaksi itsensä nimesi, sillä jokaisella taiteilijalla on teoksissaan vähintään yksi oma kuva. Ja tämä on se minun.

Ja katsojalle, lukijalle, jää tehtäväksi arvioida, kuinka paljon kuvassa on värejä, kuinka paljon himmeyttä. Ja yrittää ymmärtää, että ei taiteilijan omasta kuvasta koskaan löydy taiteilijalle niitä kasvoja, joihin yleisö ei olisi vaikuttanut.