Tämän sateisen kuukauden mielikuvituksettomuus on saanut minut
jalkautumaan ulkosalle. Sateen rummuttaessa raidoitettuja kelttiruusuja
silmälasieni linsseihin, olen kävellyt kaupungilla katsomassa tätä
hukkuvaa maailmaa, joka kaikin keinoin materiassa roikkuen pyrkii
pysymään olemassa olon pinnalla. Olen nähnyt väsyneen ihmisen kumartuvan
kaiteen vierelle hengähtämään, sporttisen ihmisen venyttelevän sitä
samaista kaidetta vasten, kiireisen ihmisen menevän siitä ohi. Olen
nähnyt ne sillasta ali ajavat autot, jotka vuoroin yksin, vuoroin
ruuhkassa pyrkivät tavoittamaan päämäärättömän määränpäänsä, olematta
koskaan kuitenkaan oikeasti perillä. Aina pitää lähteä, tulla ja mennä,
eikä vielä ole tullut sitä hetkeä, jolloin ihmiset osaisivat pyshtyä sen
väsyneen kulkijan tavoin sillalle ja vain hengähtää katsoen
ympärilleen.
Nyt joulukuussa meille tarjotaan tätä
mahdollisuutta. Meille tarjotaan tilaisuutta rauhoittua, istua alas
ystävien ja tuttavien, läheisten, seuraan ja keskustella vuoden
kuulumisista tai ihan vain istua hiljaa. Meille tarjotaan mahdollisuutta
edes pienen hetken olla se ihminen, joka huolensa unohtaen antaa
auringon paistaa elämäänsä, ja joka hymyten ottaa vastaan läheisyyden
lämmön. Tämän rauhan ja lämmön minä olen hetkellisesti tavoittanut.
Löysin sen tunteesta olla tarpeellinen.
Olen tässä kuussa
viettänyt viiden päivän ajan auvoisaa vauva-arkea siskoni luona. Olen
kantanut käsivarsillani kahdeksan kilon verran lapsuutta. Olen katsonyt
silmiin viattomuutta ja tuntenut puhdasta iloa elämästä. Minä en silti
osannut kohottaa maljaa rakkaudelle, vaikka sainkin siihen monen monta
aihetta tuon jakson aikana. Kohotin ainoastaan henkisesti kasvojani,
sillä hetken aikaa, minä olin joku - olin oikeasti tarvittu, oikeasti
haluttu. Olin syöttötuoli, keinutuoli, Linnanmäen vispilöivä laite,
musiikkisoitin, CD, syöttökone, puhekaveri, inspiraattori. Olin täti,
olin sisko, olin ystävä.
Silloin en kaivannut edes
tietokonettani... No, hyvä on. Myönnetään. Kaipasin vähän. Kaipasin sitä
jatkuvaa tietotulvaa, musiikkia, jopa niitä hölmöjä ihmisiä, jotka
barbaarista luolamiesseksismiä viljellen toivottavat hyvän huomenen
sijaan maukkaita hetkiä makuuhuoneissa, eivätkä he lausahduksellaan
tarkoita mansikoita, eivätkä päärynöitä. Jonkin verran ikävöin myös sitä
kommunikaatiota, joka teollisen maailman ulkopuolelta tarinoi
vuosisatojen takaa ninjojen ja samuraiden aikakaudelta. Kaipasin niitä
oman elämäni vakauttajia, jotka poistavat minulta sen ylimääräisen ajan,
estäen minua ajattelemasta hypoteettisen teoreettisen maailman
kaukorakkaudelisia mysteerejä.
Luultavasti olisin kaivannut
konettani enemmän, mikäli puhelimeni ei olisi omannut jatkuvaa,
kehityksen mukana kasvavaa älyä. Tämä keinoäly poisti minun
tietotekniikkariippuvuuteni aiheuttamia sivuoireita ja puutostiloja
juurikin sen verran, ettei tappavan sykkivä päänsärky saanut minusta
otettaan ennen tiistai-iltaa. Onneksi on särkylääkeet, joiden tehon
kyseenalaistaen, turvaudun uneen.
Tuon jakson aikana, minä
ymmärsin, kuinka paljon ihminen menettää hukuttautuessaan töiden ja
arjen kiireeseen. Luulen ymmärtäneeni sen syyn, minkä takia on jo vuosia
sanottu, että jokaista päivää tulisi elää kuin se olisi viimeisesi.
Vielä nytkin, minä sen muistan, mutta entä huomenna? Ehkä.
Tämän
maailman kieroutunut hulluus on juurikin siinä, että löytämäsi asiat
pyrkivät aina katoamaan. Löydettyäsi jotain uutta, jotain kiiretöntä,
jotain arkeesi sitoutumatonta, kadotat jotain muuta, ja huomaat
muuttaneesi arkeasi. Yhtäkkiä se, mikä näytti silmissäsi niin kauniin
valoisalta, näyttääkin pimeän puolensa ja pakottaa sinut hankkiutumaan
siitä eroon.
Miksi me emme vain pyrkisi sopusointuihin? Miksi
emme antaisi niiden asioiden olla? Sulauttaisi niitä omaan elämäämme,
opettelisi elämään niiden kanssa. Miksi kaiken aikaa koetamme pyrkiä
täydellisyyteen, jota ei ole. Miksi me emme pysty ymmärtämään elämän
olevan tässä ja nyt - ei kulman takana, ei huomenna, ei työvuosien ja
uran takana. Kieltäydymmekö me kerta toisensa jälkeen ymmärtämästä tätä
seikkaa vain siksi, että se pakottaisi meidät hyväksymään oman
kuolevaisuutemme? Pakotammeko me itsemme unohtamaan, jotta voisimme
elää?
Minä osittain toimin juurikin päinvastoin. Pyrin
välttelemään elämässäni niitä poijuja, jotka hilaisivat minut valoon ja
onneen. Uin uimataidottomana kauemmaksi aavalle, vain jotta tuntisin
kivun, vain, jotta muistaisin, miltä tuntuu elää. Kerta toisensa
jälkeen, minä avaan silmäni ja näen kaiken tämän hulluuden läpi,
kieltäytyen kuitenkin helpotuksesa. Kerta toisensa jälkeen, minä
piilotan sydämeni.
Ehkä tänä jouluna, tämän vuoden jälkeen, minä
opin muistamaan unohtaen. Ehkä tämä joulu muuttaa kaiken ja tuo minulle
pysyvämmäksi sen ymmärryksen, tiedon siitä, ettei yksikään ihminen ole
yksinäinen saari.
Minä tahdoin olla.
Siitä huolimatta en osannut.
Olen
vain tietotekniikkaan kätkeytyävä, keinoälyyn luottava, paranoidisen
maailman tuote, joka jokaisena iltana silmänsä luottavaisesti sulkien
tietää heräävänsä seuraavaan aamuun, mutta joka ei järkyttyisi, vaikka
ei heräisikään.
Tänä aamuna minä vielä heräsin. Heräsin ja
venyttelin vain istuakseni orjuuteni keskukseen. Kaivelin kohmeisia
aivojani ja aloin kirjoittaa. Ja mitä sain aikaan - komedisen muiston
menneestä.
Luontaisesta optimistisuudestani ja ilostani
huolimatta, huomaan kerta toisensa jälkeen kirjoittavani tekstejä,
joissa teemana on jollakin tavalla kuun pimeä puoli. Huomaan, että
kidutettu kuolema on helpompi käsittää kuin ilo. Löydän itseni jokaisen
kirjoituksen jälkeen tuijottamasta näyttöä ja ihmettelemästä, miten en
tälläkään kertaa kirjoittanut siitä, kuinka ihanaa elämä onkaan.
Miksi?
Siksi,
koska tässä maailmassa, minun aivoni palkkamurhaavat itsensä päivä
toisensa jälkeen. Muiden seurassa minä nauran, minä puhun, minä pakenen.
Mutta itseni seurassa, minä hymyilen, minä itken, minä piiloudun.
Ja
tämän joulun, minä vietän kotonani. Vietän sen likipitäen
kolmenkymmenen muun ihmisen seurassa nauraen, puhuan ja paeten, paeten
totuutta. Enkä minä edes, vietä joulua.
