Tapasin viimeviikolla ajatella, että aika on hyvin
suhteellinen käsite. Takerruin henkisiin lillukanvarsiin illalla nukkumaan
mennessä ja aamulla herätessä. Käperryin pieneksi palloksi sisälleni ja palasin
niihin hetkiin, kun lapsuuden kotini takapihan taustalla näkyvä kenttä oli
vielä soran eikä rikkaruohon peitossa. Katosin niiden aaltojen lumoihin, joissa
lintujen laulu ei ollut ainoastaan kaupunkiin maalta eksynyttä kerrannaista
huminaa, vaan jokapäiväistä arkea siiveniskuineen ja liverryksineen.
Tämän taantumallisen takapakin aiheutti minulle kotiväkeni
vierailu nykyisessä asuinkodissani. Heidän sensitiivinen läheisyytensä sai
minun elitistisen mieleni muistamaan, mistä olen lähtenyt. He saivat minut
jälleen astumaan niille heikoille jäille, joilta kerran lähdin. He saivat minut
etäisesti unohtamaan, että olen itsenäinen yksilö. Tuon viiden päivän jakson
aikana, kyseenalaistin itsenäisyyteni useampaan kertaan. Kadotin hetkeksi sen
ihmisen, joka sanoi itselleen töistä lähtiessä: ”Valtakunnassa kaikki hyvin”,
ja joka kotiin tultua riisui eteiseen kengät ja sukat ja avasi tietokoneen. Kadotin ihmisen, joka olin – joka olen.
Kadotin sen jyrkkiin sanomattomiin sanoihin, asioihin,
joista ei ole tullut koskaan puhuttua. Kadotin sen menneisyyden huolella
rakennettuun jäämaisemaan. Pudotin jälleen ylleni sen naiivin naamion, joka
hämää toisinaan jopa minua itseäni. Pudotin ylleni uusavuttomuuden ja katsoin
maailmaa jälleen niillä silmillä, joilla minun on totuttu maailmaa katsovan –
toisten silmin.
Tein sen vanhasta tottumuksesta: Muutin luonnollisen matalan
puheääneni paria astetta korkeammaksi ja hieman kuulaammaksi. Piilotin omat ajatukseni. Kätkin omat arkiset
taipumukseni. Aloin elää jälleen sitä elämää, jossa syön tunnollisesti
aamiaisen, lounaan, päivällisen ja illallisen – pesen hampaani aamuin illoin.
Palasin siihen kuvaan, jossa hymyssäni on synkkä pohjavire ja jossa roolini on
olla se pienin ja nuorin, vähän hassu, vähän omalaatuinen ja ennen kaikkea,
hulvaton. Palasin 13–18 -vuotiaiden tyypilliseen
masennusta ilmentävään piirteeseen: Pellefasadiin.
Miten minä taas lankesin? Miten minä taas unohdin itseni?
Miten minä taas jouduin selittelemään itselleni omia valintojani? Miten minä
jälleen huomasin olevani joku muu? Mitä tapahtuu, kun yksilö alkaa selitellä
itselleen omia valintojaan?
Hänen identiteettinsä murtuu. Hänen persoonansa kokee
kolauksen. Hänen itsetuntonsa pyyhkiytyy hetkeksi aavan meren toiselle
puolelle. Hänestä jää jäljelle vain ohut kalvo, joka on niin helposti
rikottavissa, manipuloitavissa.
En usko kenenkään sitä edes huomanneen – että olen hukassa,
kadonneena oman pääni sisään, eksyneenä menneisyyden salattuihin maisemiin, lapsuusmetsäni
puiden varjoihin. En usko, että se näkyy, melankolia. Kaipuu johonkin, jota ei
ole koskaan ollutkaan.
Olen aina ollut parempi kirjoittamaan kuin puhumaan. Olen
aina kokenut itseni sosiaalisesti lahjattomaksi oman itseni selittämiseen. Olen
tottunut olemaan se kultaisella kuulakärkikynällä piirretty luonnos ihmisestä,
joka kaikessa valheellisuudessaan on totta vain siksi, että on olemassa. Olen
tottunut lunastamaan odotuksia, luomaan odotuksia. Olen tottunut olemaan tyhjä
astia, jota kukin on voinut mielensä mukaan täyttää ja kuvittaa. Olen tottunut olemaan kameleontti.
Enkä ole koskaan saanut sanottua, että minä oikeasti
ajattelen. Ajattelen paljon, toisinaan liikaa. Ajattelen niin paljon, että
toisinaan aivoni tuntuvat nyrjähtävän pois paikoiltaan ja maailma räjähtävän
käsiin. Ajattelen niin paljon ja niin vaikeasti, että toisinaan tuntuisi vain
helpoimmalta hävittää kotinsa avaimet, puhelin ja tietokone ja vain kadota,
lakata olemasta. Ajattelen niin paljon, että maailmasta ei jää enää jäljelle
mitään muuta kuin kidutettu kuolema.
En silti mieltäisi itseäni itsetuhoiseksi. En tunne
pakottavaa tarvetta turvautua viiltäviin esineisiin tai kävellä alas kalliolta
katsomatta eteeni. En tahdo satuttaa itseäni fyysisesti, vaikka mieleni sisällä
olevat ajatukset toisinaan moukaroivatkin minua kohti alinta porrasta. Kanavoin
vain niistä ajatuksista voimaa nousta jälleen. Rakennan niistä ajatuksistani
itselleni elämää, jonka sisällöstä ei käy väitteleminen edes itseni kanssa. Enkä koskaan saa sanottua sitä niille
ihmisille, joille sillä on väliä.
En tiedä, olisiko minusta puhumaan ääneen ajatuksistani,
sanomaan, että minä en usko, en luota, en välitä. En tiedä, olisiko minulla
sydäntä todeta, että minun elämäni on pelkästään kangastus. En tiedä,
pystyisinkö sanoin kertomaan, olevani toisenlainen kuin heistä suurin osa
luulee.
Sillä se, mitä minä näen itsessäni, ei vastaa heidän
kuvaansa minusta. Enkä minä osaa sanoa, kumpi meistä on enemmän väärässä – minä
vaiko he. Sisimpäni vaiko ulkopuoli. Katseet vaiko sanat.
Tiedän vain, että olen oman elämäni filosofi, maailmaan
kadonnut nukke, joka puuterihuiskun vielä tomuttaessa kasvojen pintaa, on jo
avannut silmänsä ja katsoo ympärillä leijuvia auringontähtiä ilahtuneena
maailman hetkellisestä pysähtyneisyydestä. Olen oman maailmani uskonto,
rautatie, joka tuo ja vie. Olen oman maisemani hallitsija, joka poraa
analyysinsa läpi jokaisen asian aina kyyniseen realismiin asti. Olen oman
matkani vaeltaja, joka ei pyydä, ei anele, ei kerjää, vaan ottaa. Olen
bonsaipuu, jonka elämä vaatii huolellista seuraamista ja typistämistä, jotta se
voisi hyvin. Olen. Mitä olen.
Tänään, korsetin päälleni kiristäen, ajattelin sanoa sen:
Minä olen. Tässä minä olen. Olen ja hengitän. Elän. Olen, ajattelen ja tunnen.
Ja vaikka tunteeni ovatkin lähinnä vihasta tyhjyyteen lainehtelevia ja
kaikkea siltä väliltä, minä silti tunnen. Tunnen ohikiitävien hetkien ajan
onnea. Tunnen kiitollisuutta, läheisyyttä, toveruutta. Tunnen ihmisyyden.
En ehkä elä sitä elämää, jota ihmiset minun kuvittelevat
elävän, mutta onko sillä väliä? Minä voin silti hyvin. Teen asioita, joista
pidän. Ajattelen asioita, jotka koen tärkeäksi. Puhun ihmisille, joiden kanssa
on miellyttävää keskustella. Tapaan ihmisiä, jotka saavat minut hymyilemään.
En ehkä ole se ihminen, joka luulet minun olevan, mutta onko
sillä väliä? Minä olen silti onnellinen. Olen onnellinen tässä ristiriitaisessa
elämässäni, jossa jokainen hetki on polkujen risteys, jossa valittavana on
tuttu etäisyydellinen käyttäytymismalli tai minulle vieras läheisyyshakuinen
käyttäytymismalli. Olen tyytyväinen tässä maailmassa, jossa minulle puhutaan,
jossa minut nähdään, mutta minuun ei kosketa. Olen tyytyväinen, kun voin
aamulla katsoa itseäni silmiin ja todeta olevani kaunis, niin sisältä kuin
ulkoakin – kaunis kaikessa kätketyssä kirkkaudessaan.
Jonakin vakavana, hyvänä päivänä, minä olen ehkä valmis
kohtaamaan sen, tutun vieraan menneisyydestä, katsomaan sitä silmiin ja
sanomaan: Sinä olet väärässä. Minä en ole sinä. Ehkä sinä päivänä, minun
henkinen ikäni ei enää ole seitsemäntoista, vaan kenties jopa kahdeksantoista.
Vaikka ystäväni totesikin kyseiseen väitteeseen minun olevan
sitä ihmistyyppiä, joka aikuistuu yhdessä yössä viidenkymmenen vuoden
ikäiseksi.
Olkoon se sitten niin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti