Onni ei ole päämäärä, ei matka – se on elämäntapa

Olen viimeaikoina huolestuttanut erinäisiä ihmisiä lähipiiristäni blogikirjoituksillani. Olen saanut heidät tuntemaan maailman tuskaa ja suhteuttamaan asioita mittakaavoihin, joihin niitä ei ole luotu mahtumaan. Olen saanut heidät kaivamaan esiin suurennuslasinsa ja katsomaan minun suuntaani uusin silmin. Olen pakottanut heidät rikkomaan illuusion minusta itsestäni. Olen pakottanut heidät kohtaamaan asioita, joita he eivät ole olleet valmiita kohtaamaan.

Mikäli väittäisin olevani pahoillani, valehtelisin. En ole pahoillani. Vaikka Friedrich Nietzsche onkin aikoinaan sanonut, että meidän tulisi pyytää läheisiltä anteeksi ansioitamme, en niin aio tehdä. Minun ei ole syytä pahoitella niitä sanoja, jotka olen jättänyt sanomatta, eikä niitä sanoja, jotka sanoin. Ne ovat minun elämäni käsikirjoitus, teksti, jonka tulkintaan on yhtä monta ratkaisua kuin lukijaakin.

Siksi tahdonkin sanoa muutaman asian ensin blogistani ja sitten itsestäni. Toivottavasti seuraavat lauseet vastaavat kysymyksiinne ja epäilyksiinne, puhdistaen mielenne herkistyneen kalvon avuttomuudesta, pelosta, tuskasta ja epätoivosta. 

Kyllä. Minä kirjoitan blogiani täysin omasta päästäni, omista ajatuksistani, omasta elämästäni. Kyllä, minä olen ajatellut kaikkia näitä asioita. Kyllä, olen tuntenut kaikkia näitä tunteita, joita kirjoitan. Mutta. Siinä missä toinen näkee räjähdyksen, minä näen kemiallisen reaktion. Toisin sanoen: siinä, missä joku näkee rivieni väleihin piilotetun melankolian, surun ja ahdistuksen, minä näen normaaliuden. Siinä, missä toinen näkee ilon ja huumorin, minä näen keveyden. Siinä, missä joku näkee masennuksen, minä näen hetkellisen synkän hetken. Siinä, missä joku aistii pimeyden, minä näen elämän.

Ei. Minä en ole masentunut, ahdistunut enkä itsetuhoinen. Minä en tee harkitsemattomia tekoja, vaikka saatankin spontaanisti sanoa harkitsemattomia sanoja. Minä en ole aikeissa kadota, lähteä, poistua, unohtua. Minä olen täällä jäädäkseni.

Kyllä. Mietin toisinaan hyvin syvälläkin uivia asioita, jotka voivat saada mielen murtumaan, mutta joiden en anna viedä minua mukanaan. Nytkin, kun tärykalvoni vasemmassa korvassani kramppaa ja tunnen lievää ärtymistä kirjoittamaani aihetta kohtaan, en aio juosta pakoon. Olen päättänyt tehdä tämän, kirjoittaa pienen, lähestulkoon minimaalisen käsikirjan minun itseni ymmärtämiseen. Helpoimmin sen lieneen voi toteuttaa alla olevalla kuvasarjalla selityksineen:

Tuossa kuvassa, se olen minä. Minä sellaisena, miltä näytän kahvilassa yksin, puistossa, teatterissa, luennolla.

Minulla on alkava kaksoisleuka, vaaleat hiukset, kaksi vihreää silmää ja laskelmoiva katse. Minulla on silmälasit, lokin siipimäiset kulmakarvat, pyöreähkö nenä ja vahvat epäkäslihakset. Minulla on kaulakoru, jonka symboliikka ei aina aukea edes minulle itselleni.

Olen vaalennut kuva, joka toistaa menneisyyttä.

Tuossa kuvassa, se olen minä. Minä sellaisena, miltä näytän töissä, ystävieni ja kotiväkeni seurassa.

Minulla on edelleen alkava kaksoisleuka, vaaleat hiukset ja kaksi vihreää silmää. Mutta niiden katse ei ole laskelmoiva, vaan harkitseva, luottava. Minulla on yhä silmälasit, lokin siipimäiset kulmakarvat, pyöreähkö nenä ja vahvat epäkäslihakset. Minulla on kaulakoru, jonka symboliikka ei aina aukea edes minulle itselleni.

Olen läpikuultava kangastus ihmisyyden kahta puolta.

Tuossa kuvassa, se olen minä. Minä sellaisena, miltä näytän yksin kotona.

Minulla on edelleen alkava kaksoisleuka, vaaleat hiukset ja kaksi vihreää silmää. Silmieni katse on vaiennut, tarkka ja tyyni. Minulla on silmälasit, lokin siipimäiset kulmakarvat, pyöreähkö nenä ja vahvat epäkäslihakset. Minulla on kaulakoru, jonka symboliikan ymmärrän viivalleen.

Olen oman itseni kuva.

Tämä kollaasi itsestäni, on myös osittain minulle muistutukseksi ihmisten huolesta, jäsenneltynä totuutena tulkintojen monipuolisuudesta, mahdollisuuksista, näkemyseroista. Se kertoo minulle, kuinka kaikki särmät eivät näy kaikille. Kuinka osa piirteistä hukkuu aina varjoihin, osa katoaa valoon.

Tarkoituksenani ei ole ollut luoda huolta, ei surua, ei ahdistusta – ei edes hämmennystä. Tarkoitukseni on ollut ainoastaan kirjoittaa pois maailmaa sisältäni. Sillä kaikki nämä ajatukset, jotka pääni sisällä pyörivät lakkaamatonta ympyräänsä, saavat minun kaipaamaan seuraa, jonka kanssa purkaa osiin niin Jumalaa, Taivasta kuin Helvettiäkin. Kaikki nämä ajatukset, nippelitiedot, faktat, pohdinnat, saavat minut kaipaamaan vuorovaikutuksellista keskustelua viisaiden silmien kanssa, jotka eivät halaa arkipäiväisiä asioita, vaan ovat aina valmiit väittelyyn aiheesta kuin aiheesta.

Tällä hetkellä minun lähipiirissäni ei ole tällaista ihmistä. Yksikään heistä ei kykene suhtautumaan sanoihini ilman huumoria. Kukaan heistä ei kykene tällä hetkellä heittämään minulle vastaan seuraavaa knoppitietoa. Kukaan heistä ei pysty haastamaan minun aivojeni pohdintoja omillaan. Ei pysty tai ei tahdo.

Siksi minä kirjoitan. Harrastan vuorovaikutuksellista keskustelua bittiavaruuden kanssa. Valutan valkoiselle paperille sinisiä sanoja, jotka keskustelevat minun itseni kanssa. Kysyn itseltäni ja vastaan itse itselleni. Pureskelen hiljaisuutta kuin irrottaisin kitalakeen juuttunutta maapähkinävoita. Rassaan aivojani kehitellen toinen toisiaan haastavampia kysymyksiä, jotka osoittautuvat kaikki lopunperin täysin samaksi.

Kyllä, myönnän sen, minulla on taipumus kääntää tarinointini sen näkymättömän viivan pimeämmälle puolelle. Pohdin mielelläni asioita, jotka saavat minut tuntemaan henkistä painetta. Minä myös kirjoitan niistä mielelläni. Kirjoitan niistä mielelläni siksi, että se on minulle tutumpi maailma.

Niin kuin olen jo sanonut, minä kykenen kaikkiin tunteisiin aina ilosta suruun ja tuskaan asti, mutta minulle vahvempina ovat ne tunteet, jotka heiluttavat maailmaa negatiivisuudellaan. Sitä selittämään voisin jälleen lainata jo aiemmin mainitsemaani Friedich Nietzschea. Hänen sanoin: ”Ihminen yksin kärsi niin hirvittävästi tässä maailmassa, että hänen oli pakko keksiä nauru.” Minä uskon tuon lauseen paikkaansa pitävyyteen. Uskon siihen, että ihmisille on luonnollisempaa tuntea pelkoa kuin iloa – eläimiähän tässä pohjimmiltaan ollaan. Positiiviset tunteet ovat niin jalostettuja tunteita, että niiden tuntemisesta on tullut automaatio.

Olin onnellinen eräänä päivänä jo yksistään siitä, että kävelin töihin vihreä omena kädessäni. Minä tunsin sen onnen, sen ilon, sen hilpeyden, mutta en katsonut tarpeelliseksi siitä ilmoittaa, siitä kirjoittaa, siitä mainita. Se oli minun hetkeni, minun iloisen hymyn hetkeni.

Se nurinkurisuus, joka tässä tilanteesta esiin minun silmilleni nousee, on se, että minä elän elämääni otsikon mukaisella motiivilla: Onni ei ole päämäärä, ei matka – se on elämäntapa. Ihmiset kuitenkin näkevät minun ajattelevan elämää surun kautta, kivun kautta ja elävän sitä niin, unohtaen onnen.

Ei se ole totta. Minä olen onnellinen. Vaikka sulkeutunut kuoreni onkin täynnä ilmeettömyyttä ja pohjattomia säröjä, minä silti olen onnellinen.

Älä siis muuta kuvaasi minusta. Jos olet tottunut näkemään minut iloisena ihmisenä, joka ei huolehdi huomisesta, anna sen olla niin. Ei se ole valhe. Se on yksi särmä.

Jos olet tottunut näkemään minut mietteliäänä pohdiskelijana, joka puree huultaan eksyessään liian syvälle, anna sen olla niin. Ei sekään ole valhe. Se on vain toinen särmä.

Jos olet tottunut näkemään minut nauravana, koko porukan hauskuuttajana, joka puhuu maitopurkeista sivistyksen siivittämin kielikuvin, anna sen olla niin. Se ei ole valhe, sekään. Se on se kolmas särmä.

Millaisena tahansa oletkin minut nähnyt, anna sen olla niin. Älä pakota itseäsi miettimään liikaa. Älä pakota itseäsi purkamaan minua osiin, sillä ei siihen pysty kukaan – tuskin edes minä itse. Älä pyri analysoimaan minuuttani, sillä minä olen kaikki se, mitä tahdot minun olevan. Olen täydellinen ihminen sinun silmissäsi juuri sellaisena kuin olen, sillä sinä olet sen kuvan minusta maalannut.

Ja usko vaikka huviksesi, minä hymyilen. Suurimman osan aikaa, minä hymyilen. Vakavaksi minä heittäydyn vasta tuntiessani pelkoa tai virkainnon iskiessä. Silloinkin minä yleensä salaa hymyilen. Vain, koska maailma on liian vakava paikka elää ilman naurua.