Aamut ovat nykyään niitä hetkiä,
jolloin kellon kumartaessa puoli kuuden varhaisempaa puolta, utuiset silmäni
tahtovat jo raottua uuteen päivään, mieli tuntuu väsyneeltä, keho ahtaalta ja
rajoittavalta. Silti kiedon peiton ympäriltäni ja lasken jalat viileään
lattianpintaan ja kerään hymyn tyhjiltä seiniltä, joissa pöytäliina ja
käpertynyt juliste japanilaisesta elokuvasta. Puuteriusva silmissä kävelen
kylpyhuoneeseen, jossa lopulta herään arkeen. Mieli on edelleen ahdas, mutta
peilistä heijastuu pieni hymy, taustavire, joka on tullut tyhjän
bussi-ilmeettömyyden taakse.
Olen vaihtanut kertakäyttöelämän
elämään, jota tahdon elää. Olen pakottanut itseni ryhdistäytymään ja antanut
itselleni luvan elää – tarttua tilaisuuteen. Vaikka hetkellisesti tunsinkin purjehtivani
tuuliajoilla vailla määränpäätä, tavoitetta, tähtäintä, olen sen nyt löytänyt
ja asettanut. Se on pieni sana isolla sisällöllä ja sillä on kliseinen
lopputuntuma: onnellisuus, onni.
Olen päättänyt elämän olevan
liian lyhyt onnettomana olemiseen ja murehtimiseen. Olen jo nähnyt ne kasvot.
Olen nähnyt ne tuulet, jotka jäätävinä pureutuvat niihin poskiin, joilla puna
on häpeää, kipeää tuskaa menneisyydestä ja tulevaisuudesta. Olen kuullut niiden korppikotkien huudon,
jotka kiertelevät murentuneen elämän ympärillä nauttien siitä paatuneesta
alakulosta, joka itseään toteuttavana ennusteena mädännyttää onnen kukat ennen
kuin ne ehtivät nousta edes alulle. Olen haistanut kaiken sen kireyden, joka
stressin säteillä valettuna jämähtää sydämen päälle, pakottaen sen tiputtamaan
rytmistään lyöntejä kaupassa, kirjastossa, töissä, koulussa, kotona. Olen
aistinut kaiken sen kylmyyden ja kerran ilolla sen vastaan ottanut.
Olen kerran ollut se ihminen,
huomasin sen eilen löytäessäni itseni tilanteesta, jossa kiitollisuuden
osoittaminen oli ainoa asia, jota minulta vaadittiin, eikä minulla ollut siihen
kuin yhden sanan verran tekoa, joka ei tuntunut edes riittävän – ja joka sekin,
oli pitkän ja vaikean henkisen kamppailun takana saada sanottua. Olen kai pitänyt
liikaa asioita itsestäänselvyytenä. Luottanut liikaa siihen, että aina käy niin
kuin käy.
Vaikka viimeiset vuodet olenkin
elänyt onnellisten tähtien alla peläten tähteni sammuvan, en ole todellakaan
hyväksynyt totuutta. Ei se ole taivaankappaleiden ansiota, miten kukakin
elämäänsä elää. Minä olen tehnyt hyviä ratkaisuja, oikeita ratkaisuja, kenties
jopa vääriä ratkaisuja, mutta ne ovat yhtäkaikki tuoneet minut tähän hetkeen.
Ne ovat antaneet minun mielelleni siivet.
Silti en osannut kuin epäröiden
sanoa hataran kuusikirjaimisen sanan entiselle työkaverilleni hänen kertoessaan
puhuneensa myös minun puolestani paikkoihin, jotka ovat olleet yhteydessä
häneen työn jatkuvuuden merkeissä. Pitkien pohdintojen jälkeen sain sanottua
hänelle sen: Kiitos, että olet puhunut myös minun puolestani.
Olin kiitollinen, mutta en niin
kiitollinen, että olisin tahtonut ilmaista spontaaneja ylitsevuotavia tunteita.
Olin kiitollinen, mutta minulla ei ollut mitään keinoa kertoa sitä. Pelkkä
kiitos tuntuu edelleen hyvinkin lattealta, lounaan tarjoaminen yliampuvalta,
halaus vaikealta.
Sanoin kiitos ilmeettömin
kasvoin, vakavin sanoin ja tarkoitin sitä. Silti en voinut olla huomaamatta,
kuinka vaikeaa se minulle oli – kiitollisuus.
Kysyin itseltäni illalla
nukkumaan mennessäni, onko vika minussa? Olenko pitänyt liian kauan kaikkea
itsestäänselvyytenä, unohtaen kiitollisuuden? Olenko antanut itseni valua
todellisuuteen, jossa kiitos on kirosana? Olenko kadonnut siihen maisemaan, jossa
kiitos on ainoastaan kassahenkilökunnan ja minun välistä kommunikaatiota, jolla
kerrotaan toisen tehneen työnsä niin kuin pitää?
Tein diagnoosin, että olen
törmännyt tähän ilmiöön myös muualla, myös muissa ihmisissä. Nykyajan ihmisen
on vaikeaa olla kiitollinen, vaikeaa olla onnellinen, vaikeaa olla muuta kuin
täydellinen. Nykyisin ihmiset tuntuvat ajattelevan, ettei elämässä pärjää ilman
kylmyyttä ja kyynisyyttä. Mutta pärjääkö täällä? Pärjääkö näillä kaduilla ilman
epäilystä pahasta? Katoaako näille kaduille, jos hetken aikaa pysähtyy
tuntemaan onnellisuutta ja kiitollisuutta? Loppuuko maailma nurkan taakse, jos
sinne kerrankin kävelee heittäytyen hetkeen, koettamatta nähdä sen graniittisen
kulman peittämää maisemaa? Katoammeko me, jos kerrankin olemme katkeran
sävyisen vihan sijaan onnellisia ja tyytyväisiä?
Emme me katoa, emme ole menossa
minnekään. Eivät ne tunteet meitä tapa, vaan se tunteettomuus, ilmeettömyys
kaikkien niiden tunteiden pinnalla. Tukahdetut tunteemme painavat meitä päivä
päivältä alemmaksi, saaden meidät kiemurtelemaan omassa ahdingossamme piilossa
toistemme silmiltä. Päivä toisensa jälkeen sen naamion riisuminen on
vaikeampaa. Ilta illalta on raskaampaa laskea se naamio pöydälle ja nukahtaa
rentoutuneena. Aamu aamulta on helpompaa nostaa se naamio kasvoille. Päivä
päivältä sen naamion pitäminen on keveämpää, vaikka se ei saisi olla. Sen
pitäisi olla vaikeaa. Sen pitäisi olla työlästä – sitä ei pitäisi olla.
Meistä ei pitäisi tuntua missään
vaiheessa, että meidän tulee aamulla herätä omana itsenämme, mutta pukeutua
toisen vaatteisiin, toisen elämään. Meidän ei tulisi joutua pukemaan
vaatteidemme lisäksi päällemme myös identiteettiämme. Meidän ei tulisi joutua
jokaisena päivänä miettimään, millainen on ilmeeni tänään, mitä tunteita voin
tänään ilmaista. Meidän ei pitäisi taistella ollaksemme ilmeettömiä. Mitä me
sillä voitamme? Mitä me voitamme kumartuessamme hymyjen muistomerkille?
Emme mitään. Eilen, kumartuessani
oman hymyni muistomerkille minä huomasin ainoastaan kiitollisuuden kuolleen ja
makaavan hymyni vieressä siellä lakonisella pellolla, jossa siisteissä riveissä
makasivat kaikki ne muutkin tunteet: rauha, uskallus, rohkeus…
Kuten Vesterinen yhtyeineen
laulaa laulussaan Intiaani: ”Mä löysin
paikan kultaisen, sinne tietä ei oo.”
Tällä hetkellä minä olen siellä,
sulassa sovussa tunteitteni kanssa, valmiina ottamaan elämän vastaan sellaisena
kuin se tulee. Olen viitoittamattomalla tiellä katsomassa menneisyyteni
kuvakehystä. Olen haudannut tyynen, mitäänsanomattoman ilmeettömyyden siihen
hautaan, josta hymyni kaivoin. Olen puhaltanut rikki sen hauraan naamion, jossa
halveksunta asuu.
Ja tänään. En purrut itseäni
kertaakaan poskeen, vaan annoin itseni hymyillä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti