20150225

Hymyjen muistomerkillä minä näin kuolleen kiitollisuuden


Aamut ovat nykyään niitä hetkiä, jolloin kellon kumartaessa puoli kuuden varhaisempaa puolta, utuiset silmäni tahtovat jo raottua uuteen päivään, mieli tuntuu väsyneeltä, keho ahtaalta ja rajoittavalta. Silti kiedon peiton ympäriltäni ja lasken jalat viileään lattianpintaan ja kerään hymyn tyhjiltä seiniltä, joissa pöytäliina ja käpertynyt juliste japanilaisesta elokuvasta. Puuteriusva silmissä kävelen kylpyhuoneeseen, jossa lopulta herään arkeen. Mieli on edelleen ahdas, mutta peilistä heijastuu pieni hymy, taustavire, joka on tullut tyhjän bussi-ilmeettömyyden taakse.

Olen vaihtanut kertakäyttöelämän elämään, jota tahdon elää. Olen pakottanut itseni ryhdistäytymään ja antanut itselleni luvan elää – tarttua tilaisuuteen. Vaikka hetkellisesti tunsinkin purjehtivani tuuliajoilla vailla määränpäätä, tavoitetta, tähtäintä, olen sen nyt löytänyt ja asettanut. Se on pieni sana isolla sisällöllä ja sillä on kliseinen lopputuntuma: onnellisuus, onni.

Olen päättänyt elämän olevan liian lyhyt onnettomana olemiseen ja murehtimiseen. Olen jo nähnyt ne kasvot. Olen nähnyt ne tuulet, jotka jäätävinä pureutuvat niihin poskiin, joilla puna on häpeää, kipeää tuskaa menneisyydestä ja tulevaisuudesta.  Olen kuullut niiden korppikotkien huudon, jotka kiertelevät murentuneen elämän ympärillä nauttien siitä paatuneesta alakulosta, joka itseään toteuttavana ennusteena mädännyttää onnen kukat ennen kuin ne ehtivät nousta edes alulle. Olen haistanut kaiken sen kireyden, joka stressin säteillä valettuna jämähtää sydämen päälle, pakottaen sen tiputtamaan rytmistään lyöntejä kaupassa, kirjastossa, töissä, koulussa, kotona. Olen aistinut kaiken sen kylmyyden ja kerran ilolla sen vastaan ottanut.

Olen kerran ollut se ihminen, huomasin sen eilen löytäessäni itseni tilanteesta, jossa kiitollisuuden osoittaminen oli ainoa asia, jota minulta vaadittiin, eikä minulla ollut siihen kuin yhden sanan verran tekoa, joka ei tuntunut edes riittävän – ja joka sekin, oli pitkän ja vaikean henkisen kamppailun takana saada sanottua. Olen kai pitänyt liikaa asioita itsestäänselvyytenä. Luottanut liikaa siihen, että aina käy niin kuin käy.

Vaikka viimeiset vuodet olenkin elänyt onnellisten tähtien alla peläten tähteni sammuvan, en ole todellakaan hyväksynyt totuutta. Ei se ole taivaankappaleiden ansiota, miten kukakin elämäänsä elää. Minä olen tehnyt hyviä ratkaisuja, oikeita ratkaisuja, kenties jopa vääriä ratkaisuja, mutta ne ovat yhtäkaikki tuoneet minut tähän hetkeen. Ne ovat antaneet minun mielelleni siivet.

Silti en osannut kuin epäröiden sanoa hataran kuusikirjaimisen sanan entiselle työkaverilleni hänen kertoessaan puhuneensa myös minun puolestani paikkoihin, jotka ovat olleet yhteydessä häneen työn jatkuvuuden merkeissä. Pitkien pohdintojen jälkeen sain sanottua hänelle sen: Kiitos, että olet puhunut myös minun puolestani.

Olin kiitollinen, mutta en niin kiitollinen, että olisin tahtonut ilmaista spontaaneja ylitsevuotavia tunteita. Olin kiitollinen, mutta minulla ei ollut mitään keinoa kertoa sitä. Pelkkä kiitos tuntuu edelleen hyvinkin lattealta, lounaan tarjoaminen yliampuvalta, halaus vaikealta.

Sanoin kiitos ilmeettömin kasvoin, vakavin sanoin ja tarkoitin sitä. Silti en voinut olla huomaamatta, kuinka vaikeaa se minulle oli – kiitollisuus.

Kysyin itseltäni illalla nukkumaan mennessäni, onko vika minussa? Olenko pitänyt liian kauan kaikkea itsestäänselvyytenä, unohtaen kiitollisuuden? Olenko antanut itseni valua todellisuuteen, jossa kiitos on kirosana? Olenko kadonnut siihen maisemaan, jossa kiitos on ainoastaan kassahenkilökunnan ja minun välistä kommunikaatiota, jolla kerrotaan toisen tehneen työnsä niin kuin pitää?

Tein diagnoosin, että olen törmännyt tähän ilmiöön myös muualla, myös muissa ihmisissä. Nykyajan ihmisen on vaikeaa olla kiitollinen, vaikeaa olla onnellinen, vaikeaa olla muuta kuin täydellinen. Nykyisin ihmiset tuntuvat ajattelevan, ettei elämässä pärjää ilman kylmyyttä ja kyynisyyttä. Mutta pärjääkö täällä? Pärjääkö näillä kaduilla ilman epäilystä pahasta? Katoaako näille kaduille, jos hetken aikaa pysähtyy tuntemaan onnellisuutta ja kiitollisuutta? Loppuuko maailma nurkan taakse, jos sinne kerrankin kävelee heittäytyen hetkeen, koettamatta nähdä sen graniittisen kulman peittämää maisemaa? Katoammeko me, jos kerrankin olemme katkeran sävyisen vihan sijaan onnellisia ja tyytyväisiä?

Emme me katoa, emme ole menossa minnekään. Eivät ne tunteet meitä tapa, vaan se tunteettomuus, ilmeettömyys kaikkien niiden tunteiden pinnalla. Tukahdetut tunteemme painavat meitä päivä päivältä alemmaksi, saaden meidät kiemurtelemaan omassa ahdingossamme piilossa toistemme silmiltä. Päivä toisensa jälkeen sen naamion riisuminen on vaikeampaa. Ilta illalta on raskaampaa laskea se naamio pöydälle ja nukahtaa rentoutuneena. Aamu aamulta on helpompaa nostaa se naamio kasvoille. Päivä päivältä sen naamion pitäminen on keveämpää, vaikka se ei saisi olla. Sen pitäisi olla vaikeaa. Sen pitäisi olla työlästä – sitä ei pitäisi olla.

Meistä ei pitäisi tuntua missään vaiheessa, että meidän tulee aamulla herätä omana itsenämme, mutta pukeutua toisen vaatteisiin, toisen elämään. Meidän ei tulisi joutua pukemaan vaatteidemme lisäksi päällemme myös identiteettiämme. Meidän ei tulisi joutua jokaisena päivänä miettimään, millainen on ilmeeni tänään, mitä tunteita voin tänään ilmaista. Meidän ei pitäisi taistella ollaksemme ilmeettömiä. Mitä me sillä voitamme? Mitä me voitamme kumartuessamme hymyjen muistomerkille?

Emme mitään. Eilen, kumartuessani oman hymyni muistomerkille minä huomasin ainoastaan kiitollisuuden kuolleen ja makaavan hymyni vieressä siellä lakonisella pellolla, jossa siisteissä riveissä makasivat kaikki ne muutkin tunteet: rauha, uskallus, rohkeus…

Kuten Vesterinen yhtyeineen laulaa laulussaan Intiaani: ”Mä löysin paikan kultaisen, sinne tietä ei oo.”

Tällä hetkellä minä olen siellä, sulassa sovussa tunteitteni kanssa, valmiina ottamaan elämän vastaan sellaisena kuin se tulee. Olen viitoittamattomalla tiellä katsomassa menneisyyteni kuvakehystä. Olen haudannut tyynen, mitäänsanomattoman ilmeettömyyden siihen hautaan, josta hymyni kaivoin. Olen puhaltanut rikki sen hauraan naamion, jossa halveksunta asuu.

Ja tänään. En purrut itseäni kertaakaan poskeen, vaan annoin itseni hymyillä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti