Näin eilen pienen tytön potkuttelevan kiiltävällä
potkulaudallaan kadun yli vaaleanpunaisessa takissaan, heijastimet
housunlahkeissa välkkyen. Hän tarkasti autojen liikkeet ennen kadun ylittämistä
ja nosti lautaa korokkeen yli. Tuo pieni ihminen ei osoittanut pelkoa, ei
jännitystä, ei mitään muuta kuin tuttavallista läheisyyttä ympäristöönsä,
vaikka taivas oli jo musta ja pilvet peittivät kuun ja tähdet. Reitti oli
hänelle mitä ilmeisimmin tuttu, arkinen asia.
Hän oli ehkä viiden. En usko hänen arkipäivien kuluvan koulun epäergonomisilla penkeillä. Hänessä oli sellaista rauhaa ja levollisuutta, jota toivoisin löytäväni ihmisistä lisää. Kaikki aikuiset, minua vastaan tulleet yksilöt välttivät tiiviisti katsomasta vastaantulijoita. He kulkivat omaa kaistaansa katse tiiviisti maahan liitettynä. He katsoivat toisiaan vain ohikiitävän hetken verran, ja vain siksi, etteivät törmäisi toisiinsa. He eivät olleet avoimia ympäristölleen - he olivat peloissaan.
Missä vaiheessa meistä ihmisistä on tullut niin pelokkaita? Liian pelokkaita katsomaan elämää? Missä vaiheessa me aloimme kunnioittaa kuolemaa niin paljon, että annoimme sen vallata mielemme? Missä vaiheessa me huomasimme epäilevämme kaikkien vastaantulijoiden ja takana kulkijoiden motiiveja? Missä vaiheessa me lakkasimme luottamasta?
Loppuuko luottamus siihen, kun ensimmäisen kerran katsoo maailmaa avoimin silmin ja näkee kaiken sen, mikä on mahdollisesti menossa vikaan? Katoaako rauha ja levollisuus niille graniittisille kaduille lukutaidon löytäessämme? Putoammeko me kyyniseen epäilyksen maailmaan siinä vaiheessa, kun opimme luomaan omia hirviöitämme? Pettääkö mielikuvituksemme meidät?
Minut se on pettänyt jo aika monta kertaa. Kuinka monesti olenkaan kuunnellut metsän huminasta kantautuvaa luonnon musiikkia pitäen sitä eläinten ja ihmisten aiheuttamana yllättäen saapuvana painajaisena? Kuinka monta kertaa olenkaan antanut mielikuvitukseni tehdä kaikesta kylmempää, pahempaa, ahdistavampaa? Kuinka monta kertaa olenkaan haudannut itseni epäilyksiin, vain mielikuvitukseni tähden?
Minkä takia on niin vaikeaa ajatella positiivisia asioita, tuntea positiivisia tunteita, nauttia hetkestä ilman epäilyksen häivää? Miksi me olemme niin alttiita hukkumaan negatiivisuuteen?
Luulisin vastauksen löytyvän menneisyydestämme. Epäilen meille käyneen kuin niille autioituville kentille, joiden jalkapallomaalien pintavärit ovat rapisseet hilseilevinä hiutaleina maahan, ja joiden verkosta ei ole jäljellä enää muuta kuin reiät. Me olemme kuluneet. Olemme ottaneet vastaan liian monta säätä, liian monta iskua, liian monta läpilaukausta. Olemme loppuun kulutettuja. Onnella naamioituneita melankolisia kappaleita, joiden tulkinta ei koskaan ole yksiselitteinen.
Kaipaammeko me niihin metsiin, siihen huolettomuuteen, niihin kesäpäiviin ja talvi-iltoihin?
Minä kaipaan, joskus. Kaipaan sitä viattomuutta, joka puhtaan valkoisen paidan tavoin valaisee pimeyttä ultraviolettivalossa. Kaipaan neonvärien hehkua, bensiininkatkua, äänekästä naurua, eloa. Kaipaan niitä hetkiä, jolloin mikään ei ollut tulevaisuuden tiellä.
Nyt tulevaisuuden tiellä on aina vähintään yksi asia: itse. Tuo mystinen hahmo, joka on tehokas sabotoinnissa, murehtimisessa, kyynisyydessä ja pelossa. Tuo hahmo pelkää katsoa seuraavaan päivään, pelkää luvata hetkiä, pelkää olla lupaamatta. Tuo hahmo katsoo menneeseen ennemmin kuin tulevaan, eikä osaa koskaan päättää onko tyytyväinen ratkaisuunsa.
Yhteen ratkaisuun minä olen erittäin tyytyväinen. Helsinkiin tulooni. Olen nyt kaksi vuotta viipynyt näillä kaduilla ja oppinut itsestäni paljon. Olen nähnyt ja kokenut, elänyt. Olen vaihtanut työpaikkaa, tavannut ihania ihmisiä, jopa kamalia ihmisiä. Olen nauttinut teatterista, niin arjessa kuin näytelmissäkin. Olen hengittänyt sisääni päivää ja yötä, talvea ja katupölyä, pahvia.
Ja nyt, kun kevät on jo puhjennut kukkaan ja puiden silmut ovat herättäneet luonto eloon, olen jälleen aukaisemassa siipiäni. Olen jälleen vaihtamassa työpaikkaa. Taas. Se lienee hyvä ilmaus tähän tilanteeseen.
Joululta lähtenyt uskomaton kierre sen kuin jatkuu nykyisen työpaikkani piireissä. Siksi onkin aika pelätä ja paeta. Kesäkuun alussa siirrynkin toisen yrityksen työntekijäksi. Siirryn vahvaan kunnalliseen organisaatioon, joka tulee olemaan ammatillinen kotini ainakin kolmen kuukauden ajan. Syksyn jatkosta tietää sitten, kun aurinko ei enää vietä keskipäiväänsä taivaalla, vaan on jo hiljalleen painumassa mailleen iltojen valjetessa kosteaan höyryynsä.
Silloin on taas aika pölyttää mielen perällä olevat tiedot laboratoriotyöskentelystä ja sosiaalisista suhteista. On aika skarpata, katsoa itseään peiliin ja sanoa: Minä osaan, minä voin, minä pystyn. Silloin on myös aika puhaltaa mennyt sammuksiin ja tehdä se, mikä olisi pitänyt tehdä jo jouluna - lähettää kirje dekaanille.
Olen jo henkisesti valmistautunut tuohon tilanteeseen, jolloin painan sähköpostistani Lähetä -nappia ja lähetän hänelle viestin Avoin kirje: Muutosta ketjukolariin – Muutama sana minulta sinulle. Mutta en ole kuitenkaan varautunut tunteisiin, joita tämä toimenpide tulee tuomaan tullessaan, sillä en todellakaan tiedä, mitä minun kuuluisi tuolloin tuntea - helpotusta, pelkoa, jännitystä, ahdistusta, ehkä iloa?
Luultavasti tunnen ylpeyttä ja helpotusta. Ylpeyttä uskalluksestani vihdoin sanoa ne sanat, jotka olisi pitänyt sanoa viisi kuukautta sitten. Helpotusta siitä, että olen vihdoin tehnyt kaikkeni. Tuonut esiin näkökulmani ja kenties saanut hänet ajattelemaan, olisiko tilanteen voinut hoitaa jotenkin toisin.
Tuskin hän edes viestiäni lukee, mutta minä en välitä. Pääasia on, että tiedän itse sen lähettäneeni, antaneeni hänelle mahdollisuuden kuulla myös laboratoriomme henkilökunnan mielipide asiasta.
Niin. Mielipide. Todellista näkemystähän meillä ei asiasta oikeastaan ole. Meillä on ainoastaan mielipiteemme, jotka ovat muodostuneet omissa mielissämme pitkien keskustelujen tuloksina. Meillä on autenttiset mielipiteemme, jotka rakentuvat kokemuksiemme pohjalta tukemaan omaa identiteettiämme. Muuta meillä ei ole.
Eikä tarvitsekaan olla, se riittää. Ajatus riittää, teko riittää. Jopa yksi sana voi toisinaan riittää.
Ja silti me vastaamme kysyjälle kuulumisistamme: "Ei kai tässä sen kummempia."
Ei kai tässä se kummempia kuin maaliskuisia maisemia ilmastonlämpenemisestä. Filosofioita, joita ei koskaan edes ollut olemassa. Mietteitä, jotka pyörivät kehää. Auringonpaistetta, joka peittyy pilviin, mutta joka silti on. Lintujen laulua, joka saa hymyn kasvoille. Polkuja, joista ei koskaan tiedä, minne ne vievät.
Uusille poluille jälleen suunnaten
-Iiris
Hän oli ehkä viiden. En usko hänen arkipäivien kuluvan koulun epäergonomisilla penkeillä. Hänessä oli sellaista rauhaa ja levollisuutta, jota toivoisin löytäväni ihmisistä lisää. Kaikki aikuiset, minua vastaan tulleet yksilöt välttivät tiiviisti katsomasta vastaantulijoita. He kulkivat omaa kaistaansa katse tiiviisti maahan liitettynä. He katsoivat toisiaan vain ohikiitävän hetken verran, ja vain siksi, etteivät törmäisi toisiinsa. He eivät olleet avoimia ympäristölleen - he olivat peloissaan.
Missä vaiheessa meistä ihmisistä on tullut niin pelokkaita? Liian pelokkaita katsomaan elämää? Missä vaiheessa me aloimme kunnioittaa kuolemaa niin paljon, että annoimme sen vallata mielemme? Missä vaiheessa me huomasimme epäilevämme kaikkien vastaantulijoiden ja takana kulkijoiden motiiveja? Missä vaiheessa me lakkasimme luottamasta?
Loppuuko luottamus siihen, kun ensimmäisen kerran katsoo maailmaa avoimin silmin ja näkee kaiken sen, mikä on mahdollisesti menossa vikaan? Katoaako rauha ja levollisuus niille graniittisille kaduille lukutaidon löytäessämme? Putoammeko me kyyniseen epäilyksen maailmaan siinä vaiheessa, kun opimme luomaan omia hirviöitämme? Pettääkö mielikuvituksemme meidät?
Minut se on pettänyt jo aika monta kertaa. Kuinka monesti olenkaan kuunnellut metsän huminasta kantautuvaa luonnon musiikkia pitäen sitä eläinten ja ihmisten aiheuttamana yllättäen saapuvana painajaisena? Kuinka monta kertaa olenkaan antanut mielikuvitukseni tehdä kaikesta kylmempää, pahempaa, ahdistavampaa? Kuinka monta kertaa olenkaan haudannut itseni epäilyksiin, vain mielikuvitukseni tähden?
Minkä takia on niin vaikeaa ajatella positiivisia asioita, tuntea positiivisia tunteita, nauttia hetkestä ilman epäilyksen häivää? Miksi me olemme niin alttiita hukkumaan negatiivisuuteen?
Luulisin vastauksen löytyvän menneisyydestämme. Epäilen meille käyneen kuin niille autioituville kentille, joiden jalkapallomaalien pintavärit ovat rapisseet hilseilevinä hiutaleina maahan, ja joiden verkosta ei ole jäljellä enää muuta kuin reiät. Me olemme kuluneet. Olemme ottaneet vastaan liian monta säätä, liian monta iskua, liian monta läpilaukausta. Olemme loppuun kulutettuja. Onnella naamioituneita melankolisia kappaleita, joiden tulkinta ei koskaan ole yksiselitteinen.
Kaipaammeko me niihin metsiin, siihen huolettomuuteen, niihin kesäpäiviin ja talvi-iltoihin?
Minä kaipaan, joskus. Kaipaan sitä viattomuutta, joka puhtaan valkoisen paidan tavoin valaisee pimeyttä ultraviolettivalossa. Kaipaan neonvärien hehkua, bensiininkatkua, äänekästä naurua, eloa. Kaipaan niitä hetkiä, jolloin mikään ei ollut tulevaisuuden tiellä.
Nyt tulevaisuuden tiellä on aina vähintään yksi asia: itse. Tuo mystinen hahmo, joka on tehokas sabotoinnissa, murehtimisessa, kyynisyydessä ja pelossa. Tuo hahmo pelkää katsoa seuraavaan päivään, pelkää luvata hetkiä, pelkää olla lupaamatta. Tuo hahmo katsoo menneeseen ennemmin kuin tulevaan, eikä osaa koskaan päättää onko tyytyväinen ratkaisuunsa.
Yhteen ratkaisuun minä olen erittäin tyytyväinen. Helsinkiin tulooni. Olen nyt kaksi vuotta viipynyt näillä kaduilla ja oppinut itsestäni paljon. Olen nähnyt ja kokenut, elänyt. Olen vaihtanut työpaikkaa, tavannut ihania ihmisiä, jopa kamalia ihmisiä. Olen nauttinut teatterista, niin arjessa kuin näytelmissäkin. Olen hengittänyt sisääni päivää ja yötä, talvea ja katupölyä, pahvia.
Ja nyt, kun kevät on jo puhjennut kukkaan ja puiden silmut ovat herättäneet luonto eloon, olen jälleen aukaisemassa siipiäni. Olen jälleen vaihtamassa työpaikkaa. Taas. Se lienee hyvä ilmaus tähän tilanteeseen.
Joululta lähtenyt uskomaton kierre sen kuin jatkuu nykyisen työpaikkani piireissä. Siksi onkin aika pelätä ja paeta. Kesäkuun alussa siirrynkin toisen yrityksen työntekijäksi. Siirryn vahvaan kunnalliseen organisaatioon, joka tulee olemaan ammatillinen kotini ainakin kolmen kuukauden ajan. Syksyn jatkosta tietää sitten, kun aurinko ei enää vietä keskipäiväänsä taivaalla, vaan on jo hiljalleen painumassa mailleen iltojen valjetessa kosteaan höyryynsä.
Silloin on taas aika pölyttää mielen perällä olevat tiedot laboratoriotyöskentelystä ja sosiaalisista suhteista. On aika skarpata, katsoa itseään peiliin ja sanoa: Minä osaan, minä voin, minä pystyn. Silloin on myös aika puhaltaa mennyt sammuksiin ja tehdä se, mikä olisi pitänyt tehdä jo jouluna - lähettää kirje dekaanille.
Olen jo henkisesti valmistautunut tuohon tilanteeseen, jolloin painan sähköpostistani Lähetä -nappia ja lähetän hänelle viestin Avoin kirje: Muutosta ketjukolariin – Muutama sana minulta sinulle. Mutta en ole kuitenkaan varautunut tunteisiin, joita tämä toimenpide tulee tuomaan tullessaan, sillä en todellakaan tiedä, mitä minun kuuluisi tuolloin tuntea - helpotusta, pelkoa, jännitystä, ahdistusta, ehkä iloa?
Luultavasti tunnen ylpeyttä ja helpotusta. Ylpeyttä uskalluksestani vihdoin sanoa ne sanat, jotka olisi pitänyt sanoa viisi kuukautta sitten. Helpotusta siitä, että olen vihdoin tehnyt kaikkeni. Tuonut esiin näkökulmani ja kenties saanut hänet ajattelemaan, olisiko tilanteen voinut hoitaa jotenkin toisin.
Tuskin hän edes viestiäni lukee, mutta minä en välitä. Pääasia on, että tiedän itse sen lähettäneeni, antaneeni hänelle mahdollisuuden kuulla myös laboratoriomme henkilökunnan mielipide asiasta.
Niin. Mielipide. Todellista näkemystähän meillä ei asiasta oikeastaan ole. Meillä on ainoastaan mielipiteemme, jotka ovat muodostuneet omissa mielissämme pitkien keskustelujen tuloksina. Meillä on autenttiset mielipiteemme, jotka rakentuvat kokemuksiemme pohjalta tukemaan omaa identiteettiämme. Muuta meillä ei ole.
Eikä tarvitsekaan olla, se riittää. Ajatus riittää, teko riittää. Jopa yksi sana voi toisinaan riittää.
Ja silti me vastaamme kysyjälle kuulumisistamme: "Ei kai tässä sen kummempia."
Ei kai tässä se kummempia kuin maaliskuisia maisemia ilmastonlämpenemisestä. Filosofioita, joita ei koskaan edes ollut olemassa. Mietteitä, jotka pyörivät kehää. Auringonpaistetta, joka peittyy pilviin, mutta joka silti on. Lintujen laulua, joka saa hymyn kasvoille. Polkuja, joista ei koskaan tiedä, minne ne vievät.
Uusille poluille jälleen suunnaten
-Iiris
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti