Normipäivä

Huokaat. 

Bussipysäkit ovat kuin käytettyjen ihmisten sekatavaratalo. Seisot sitten millä pysäkillä tahansa, aina joku katsoo sinua pidempään kuin hetken. Piilouduit sitten kuinka monen muun taakse tahansa, tulet aina nähdyksi. Pysähdyt ehkä hetkeksi, mutta vain jatkaaksesi kohta uudelleen matkaasi – seistäksesi jälleen uudella pysäkillä, uusien ihmisten kanssa.

Tulet jälleen nähdyksi. Joku katsoo sinua kahdesti. Nouset bussin kyytiin ja olet itse se, joka valikoi ihmisiä: Tuosta minä pidän, tuosta en. Kaunis huivi, rumat housut. Liian pitkä, liian laiha. Liikaa eikä koskaan tarpeeksi.

Suoristat takin ja korjaat laukun asennon. Huokaat päivän jatkumista ja päättymistä. Verhoat silmäsi tummien lasien taakse ja toivot sen peittävän tuhkan harmaan katseesi, joka valuttaa hymykuopat poskiisi.

Kotona potkit mainokset sisään välioven ja ulko-oven välistä. Ruttaat maton sulkiessasi ovea. Kiroat huonoa päivää kuin ylikeitettyjä makaroneja työpaikkasi lounasravintolassa. Suret pohjaan palanutta kahvia, joka tuoksuu palaneelta hernekeitolta. Ihmettelet mielessäsi, miksi ulkona on pakko sataa, kun sinulla olisi puutarhatyöt tehtävänä.

Syöt salaattisi pureskellen jokaista suupalaa liian vähän. Napiset itsellesi terveellisen ruoan hyvistä puolista vaihtaessasi salaatin suklaamuffinssiin, jonka olet eilen jo puoleksi syönyt. Kuntoutat aivojasi tietokoneen näytöllä putoilevilla Tetris -paloilla viihdyttäen itsesi uskomaan sen ehkäisevän muistisairauksien syntymistä.

Oikeasti olet vain laiska, etkä jaksa tiskata.

Se on pala jonkun muun arkea, mutta se voisi olla myös minun arkeni. Minä en vain syö työpaikkaravintoloissa enkä juo kahvia. Se on sitä kuuluisaa elämää, niitä hetkiä, jotka ovat niin oleellinen osa jokaista päivää, ettei niitä enää edes ajattele.

Niin... Minunkin arkeeni mahtuu paljon asioita, joiden mainitseminen ei tunnu niin tärkeältä. Lukuisat käännökset jäävät huomiotta ja rekisteröimättä, kun katsoo elämää omin silmin.

Kuten eilen. Ajattelinko mitään, ennen kuin polvistuin lenkkipolulle sen jo talvihorroksestaan heränneen sammakon viereen? Ajattelinko sen olevan elävä, kuollut, kaunis, ruma.. Ajattelinko mitään adjektiivia? En. Ajattelin yhden sanan: Sammakko. Kaivoin puhelimen taskustani ja ikuistin sen valokuvaan, joka hukkuu miljoonien muiden valokuvien joukkoon.

En kysynyt häneltä lupaa kuvan ottamiseen, vaikka mieleni tekikin tuumia: Arvoisa herra sammakko, saanko luvan ottaa teistä kuvan? Minä vain otin sen. Kahdesta kulmasta ja hymyilin niin, että kulmahampaat välkkyivät.

Minä käytettyjen ihmisten sekatavaratalon museo-osaston iskelmäkriitikko, mietin hetken olisinko siirtänyt uuden ystäväni turvaan, mutta jätin asian sikseen. En siirtänyt.

Tänään kysyin itseltäni, olisiko toiminut samoin, jos kyseessä olisi ollut ihminen. Olisiko jättänyt hänet lepäämään sijoilleen keskelle lenkkipolkua, jos hän olisi vaikuttanut olevan kunnossa. Olisinko kysynyt häneltä, onko kaikki hyvin vai vaan jatkanut matkaani?

Ikäväkseni minun oli todettava, että olisin mennyt. Mikäli hän olisi istunut polullani hyvinvoivan näköisenä, olisin antanut hänen jatkaa istumistaan. Eihän se minun asiani ole, missä hän istumisiaan istuu. Olisin ehkä hyvissä ajoin jo valinnut toisen polun, ettei minun tarvitsisi kävellä hänen ohitseen ja vahingossa joutua kysymään hänen vointiaan. Olisin vältellyt kohtaamista, mikäli sammakon sijaan polulla olisi ollut mikä tahansa uhkaavaksi listaamani laji. Käärmeen luokse olisin ehkä vielä mielenkiinnosta mennyt, jokseenkin olisin pysytellyt turvallisen välimatkan päässä - ei myrkkyhampaita minuun, kiitos. Koiran luokse olisin mennyt, mikäli se ei olisi vaikuttanut aggressiiviselta. Hevosen olisin kiertänyt.

Mielessäni olen jaotellut pelottavat ja turvattomat asiat listoihin, jotka määrittelevät käytöstäni. Vetokaappiin sulkeutuminen ei ole yksi niistä. Olen nimittäin viimeisimmät päivät töissäni viettänyt suurimmaksi osaksi istuen vetokaapin sisällä luukku kiinni, pesten pölyisiä seinämiä ja kattoja mitä suurimmalla intensiteetillä. Olen ollut laboratorion näyttelyeläin ja olen ohikiitävien hetkien ajan ymmärtänyt, miltä eläintarhan eläimistä tuntuu.

Ei kovin hääviltä.

Minua ihmettelemässä käyneet ihmiset ovat kaikki olleet työtovereitani, mukavia ihmisiä. Kuvakin minusta otettiin, saattoipa niitä tulla jopa kaksi. Annoin luvan. Oloni ei ollut missään vaiheessa vaivautunut - minähän vain tein töitäni.

En voinut kuitenkaan olla miettimättä sitä hypoteettista ajatusta, jossa istun vetokaapin kirkkaiden seinämien suojissa ilman vaatteita vesilasin kanssa. Ajatus sai vetokaapissa istuvan minäni nauramaan ääneen. Kaikessa ahdistavuudessaan ajatus oli kertakaikkisen koominen. Epäilemättä katselijamäärä työporukan sisällä olisi pienentynyt radikaalisti, vaikka naurulta tuskin olisi yksikään voinut alkuhämmennyksen jälkeen välttyä.

Tuntevatko kaikki ne eläintarhan häkkeihin kahlitut eläimet itsenä yhtä hölmöksi kuin minä miettiessäni tätä kuvitteellista tilannetta? Vai tuntevatko he saman tunteen kuin me normaalissa arjessamme? Ovatko he vetokaapissa istuvia, totaalisen väärään paikkaan jumittaneita yksilöitä, jotka tekevät vain työtään vaiko omaa elämäänsä parhaansa mukaan elämään pyrkiviä yksilöitä, jotka koettavat pysyä kehityksen mukana?

Minä olen välillä molempia: hölmö ja paikalleen juuttunut sekä elämässä eteenpäin pyristelevä ja mennyttään etsivä väsymätön tarinaniskijä.

Tarinaniskijä nimenomaan. Tämäkin teksti sai alkunsa pelkästä puolikkaasta ajatuksesta, lentävästä aasista. Olin ajatellut kirjoittaa ihan pelkän tarinan jostakin muusta, jonkun toisen elämästä, jostakin rinnakkaistodellisuudesta. Tänään se ajatus ei kuitenkaan päässyt loppuun asti, sillä mielestäni valuvat sanat tahtoivat ehdottomasti olla otteita jostakin, joka on miellettävissä minuun itseeni. Sain silti mukaan myös tarinan, jonkun muun arjen.

Se on sekä minun vahvuuteni että heikkouteni, kyky elää mielessäni useaa maailmaa. Osaan rakentaa mielessäni kokonaisia kyliä ja kaupunkeja, hahmoja, joilla on elämä. Kykenen kertomaan heistä tarinan kuin se olisi totta. Pystyn luomaan kokonaan toisen todellisuuden ja osittain jopa elämään sitä, tuntemaan niitä tunteita, joita siellä tunnetaan. Pystyn kirjoittamaan sen sanoiksi ja saamaan sen elämään paperilla omaa elämäänsä, mutta en saa sitä pysähtymään.

Kun tarinan laittaa alkuun, se vaatii tulla kuulluksi loppuun. Kun minun päässäni kehräytyy tarina, se vaatii tulla kirjoitetuksi. Se ei anna minulle rauhaa, ennen kuin on saanut itselleen ansaitsemansa rivit. Sen on saatava syntyä maailmaan, jos ei muualle niin minun omaan pöytälaatikkooni, mutta se on saatava ulos mielestä. Sillä päässä pysyessään, se kasvaa ja kehittyy liian suureksi kestää.

Siispä, antakaa minulle anteeksi minun ansioni.

Sillä kaikki ne tarinat, kaikki ne sanat, kaikki ne tekstit – ne ovat minun sieluni kuva. Yksi särmä minun normaalista päivästäni, yksi todellisuus – ne ovat osatotuus.

Mutta pyydän. Älä koeta rakentaa minusta kokonaista, sillä minä en ole. Olen miljoonia murusia, jotka tuulessa lentäen keräävät kokemuksia ja tunteita niistä ilmeistä, joita kaduilla näen. Olen omien tarinoitteni kohtu, maailman tuskan kokija, sadan ilon matkaaja.