Sen pölyttyneen palapelin nurkimmainen pala, josta kuva on jo haalistunut läpinäkyväksi illuusioksi sateenkaaresta

Olen viimeisen vuoden aikana löytänyt itseni kerta toisensa jälkeen luovaa kirjoittamista sivuavalta kurssilta. Kurssin taidepainotteisuus ei ole kaivanut minusta esiin boheemia hippiä, eikä hymyilevää taivaanrannan maalaria. Omalla luovalla tavallani löysin asiatekstien runomuotoisen proosan taiteen. Lähes pantomiimia se minulle itselleni on, mutta se avaruus, jonka ne sanat piilottavat muilta, on yhtä syvä ja pimeä kuin minun mielenikin.

Eräs kurssin aiheista oli, stereotyyppisesti, minä. Aihe, joka on jokaisen psykologin ja terapeutin rakastama ja niin kovasti arvostama. Ja samalla aihe, jota vihasin heti ensimmäisestä äänteestä, ensimmäisestä kirjaimesta asti. Mietin ja pureskelin niitä kirjaimia ja syljin ne suustani aina uudelleen ja uudelleen järjestäen ne kokonaan toiseksi sanakokonaisuudeksi: ei mitään.

Viikon pyörittelin mielessäni tuota sanaa. Sanaa, jota vihasin niin paljon. Kirjoitin tekstin toisensa jälkeen ja jokaisen tekstin jälkeen, katsoin samaa kuvaa. Kuvaa, joka en ollut minä sen enempää kuin kukaan muukaan. Viimein sitten pitkien pohdintojen jälkeen sain kirjoitettua tekstin, johon olin kohtuullisen tyytyväinen, mutta joka muokkautui vielä siinä vaiheessa, kun sitä luin. Ja vielä tässäkin vaiheessa, kun sitä kirjoitin uudelleen ylös.

Aihetta miettiessäni, tahdoin kirjoittaa paperille kolme vahvaa sanaa: rohkea, reipas ja urhoollinen. Tahdoin nojata koko totuuden noihin sanoihin, joiden itseironiaan vivahtava katkeruus ei olisi auennut koskaan kenellekään tekstiäni lukevalle. Kirjoitin ne sanat, vaikken kirjoittanutkaan. Kirjoitin ne, mutta en itsestäni. Sen sijaan päädyin välttelemään kaikkia sanoja ja omaa itseäni viimeiseen kynän vetooni asti.

Viimein sain aikaan jotain, joka oli jo aika lähellä totuutta, aika lähellä sitä, mitä minä olen. Sain aikaan jotain etäisesti itseäni muistuttavaa, mutta lopulta ja viimein, se kertoi enemmän vain siitä, mitä tahdoin olla:

Olen hiljainen aamu, rauhallisuus teennäisyyden yllä. Olen usko huomiseen petetyn eilisen takana. Olen tutkija, joka ei tunne itseään sen enempää kuin ketään muutakaan. Sillä kun totuus paljastaa kasvonsa, minä suljen silmäni ja leikin kuollutta.

Miksi?

 

Koska sellainen minä olen – ääneen huudettu vaiettu salaisuus.

Enemmän minusta itsestäni kertoo myöhemmin samalla kurssilla kirjoittamani teksti aiheesta kädet:

Minun käteni ovat lähes aina kylmät. Ne eivät tiedä, mitä tehdä – muulloin kuin töissä ja tietokoneella, kirjoittaessa. Käteni eivät kuitenkaan valehtele. Ne vaikenevat silloin, kun totuus on arka. Puristuvat nyrkkiin epätoivosta, kyynelistä, vihasta. Puutuvat rasituksesta. Avautuvat rentoudesta. Painuvat rinnalle ristiin torjuessa. Käteni järjestävät vihkot viivasuoraan, laput tarkoiksi suoralaitaisiksi pinoiksi. Oikaisevat vinossa olevan taulun. Kuorivat appelsiinista pois kaiken valkean – nyppivät, kunnes peukalonkynteen sattuu. Sattuu niin, että harmittaa. Käteni eivät aina ehkä aivan täydellisesti ymmärrä, mikä on niiden tehtävä. Mutta niin kuin lohkeileva lakka kynsissäni, harmistus unohtuu, kipu unohtuu, epätoivo unohtuu, kun on toinen käsi, johon painaa omansa. Käsi, joka tietää mitä tehdä. Muulloinkin kuin töissä ja tietokoneella – kirjoittaessa.

Täytyy kuitenkin vaivihkaa sanoen todeta, että totuus on tuossakin ainoastaan se vaate, jolla valhe itsensä totuudeksi pukee. Noiden sanojen jälkeen, peiliin katsoessani, minä en voinut olla kysymättä itseltäni, olenko outo vai muuten vain erilainen? Piileskelenkö teennäisen erilaisuuden takana saadakseni huomiota kaikilta niiltä ihmisiltä, jotka katseeltani piiloutuvat? Näenkö itseni peiliin katsoessani vai ovatko ne kasvot täysin vieraat – jonkun sellaisen kasvot, joita en ole koskaan tuntenutkaan? Ja viimeisenä kysymyksenä en voinut olla kysymättä, kenen ovat nämä vieraat kasvot, jotka lepäävät hautani pintaa vasten?

Tuskin vieläkään näihin kysymyksiin tiedän vastausta, mutta voin heittää ilmoille valaistuneita arvauksia ja ampua ne alas sekunnin sadasosassa kyynisyydellä. Tiedän vain, että joudun jokaisena aamuna pakottamaan itseni uskomaan siihen kuvaan, jonka peilistä kohtaan. Minulle se ei ole koskaan ollut itsestään selvyys – olla minä. Sillä vuosia minä pelkäsin avata suutani. Pelkäsin niiden sanojen lausumista, jotka olisi pitänyt sanoa heti ensimmäisenä herätessään itselleen. Pelkäsin, että mieli repeää auki ja suusta tulee sanoja, jotka nyrjäyttävät ilmasta palan. Pelkään sitä toisinaan edelleenkin. Entä sitten? Ei elämä ole elokuva.

Pelkoni pohjaa kuitenkin kaiken aikaa tietoisuutensa siihen todellisuuteen, joka minulle kertoo kokemusvarantoni vaillinaisuudesta. Se muistuttaa minua siitä, kuinka siitä puuttuu suuria siivuja sosiaalisuudesta, kuinka se on mutkilla läheisyydestä, eikä se ole koskaan antanut painoarvoa ihmisten hyvyydelle. Se muistuttaa omasta tekoälyisyydestään päivittäin. Se erittelee ja analysoi riippumattomuuttaan koko sydämeni pohjasta. Se puhaltelee puuskittain menneisyyden tuulia kasvoilleni ja nauraa minun yrityksilleni leikkiä elävää.

Ja näiden vuosien varrella, minä olen ymmärtänyt kokemusvarannostani vain yhden asian. Se on samanaikaisesti sekä yhtä täysi kuin tyhjäkin. Se ei osaa enää antaa itsestään, mutta ei myöskään kykene ottamaan mitään vastaan. Se on kyllästynyt – niin kamalan kyllästynyt tähän tyhjänpäiväiseen tietotekniikka orjuuteeni. Rallatellen se minulta kysyy päivittäin, mikä hänen nimensä on, kuka hän on ja mikä hän on? Ja jokaisena päivänä minun on sille vastattava: en tiedä, ei kukaan ja ei mikään. Kokemusvaranto, vain sana. Eikä muuta.

Siitä huolimatta, että kokemusvarantoni malja on jo täynnä tyhjää, minun oli itselleni ne sanat lausuttava, ymmärrettävä se yhteys itseni ja maailman välillä. Se yhteys, joka niin arasti kaikkien niiden auringin säteiden välistä heijastuu verkkokalvoilleni.

Älä minulle sano, ettet tiedä. Älä väitä, ettet ymmärrä. Älä kehu itseäsi tyhmemmäksi kuin olet. Sillä niin minä sinut näen – näen kuin itseni; omat kasvoni sinun kasvoissasi, omat ilmeeni sinun ilmeissäsi, oman itseni sinussa. Kaiken sen heijastuman edestä minä nautin sanoista, joita en koskaan sanoisi. Vaikka sydämessäni vihaan sinua, vihaan niitä piirteitä, joita itsessäni vihaan. Rakastan sinua. Rakastan sinussa niitä piirteitä, joita itsessäni rakastan. Sillä niin minä sinua kuin sinä minä, me molemmat toisiamme salaa, ihmisyydestä syytämme.

Nyt noita rivejä lukiessani voin vain sanoa, että taputtaisin, jos voisin näin osoittaa kunnioitukseni tämän elokuvan käsikirjoittajalle, näyttelijöille, lavastajille ja kaikille lopputuloksen ansiokkaille osallistujille. En taputa, koska en voi.  

En voi kumartaa itselleni oman elämäni Oscarista. En voi kumartaa valheilleni, enkä totuuksilleni, sillä se minkä eilen totuudeksi totesin, valehtelee minulle huomenna olevansa jotakin muuta. Tämän kertakäyttöelämän alttarille polvistuen, voin vain sanoa ne sanat, jotka elämääni ovat aina määrittäneet:

Elämä on kuin rekka-auto. Se joko ajaa ohitsesi, jäät sen alle tai olet sen kyydissä.