Hetken aikaa todellinen

En muista silmiäni niiltä ajoilta, kun olin alakoulussa. En muista yhtäkään katsetta, enkä ilmettä. En muista niitä saleja, joissa juoksin tunnilta toiselle. Muistan tuskin käyneeni koulua. En osaa eritellä oppimieni tietojen ajallista sijaintia, enkä määrittää niiden painoarvoa omalle persoonalleni. Muistan vain hetkiä sieltä täältä. Välähdyksiä, jotka voivat olla unen tahraamia mielikuvituksen sävyttämiä alitajunnan mutkia, joissa ei ole palaakaan totuudesta.

Olen kurottautunut sellaiseen todellisuuteen, jossa hatarinkaan mielleyhtymä ei ole aiheeton epäilys todellisuuden valheellisuudesta. Olen solminut satoja solmuja lankoihin vain muistaakseni kaiken sen, minkä olen jo unohtanut. Olen raahautunut päivästä toiseen ylläni vuoroin puhtaat, vuoroin likaiset, vaatteet. Olen etsinyt ja löytänyt, mutta silti kadottanut. Ja tällä hetkellä, olen enemmän hukassa kuin koskaan. Jokaisena aamuna, minä itseltäni kysyn samaa kuin jokaisena iltani: eikö minulla todellakaan ole mitään muuta sanottavaa.

Olen katsonut lukuisia elokuvia, kuunnellut musiikkia. Olen istunut työryhmän kokouksissa, ottanut yhteyttä eri tahoihin markkinoinnin merkeissä, pohtinut maailmaa, enkä ole tullut mihinkään tulokseen. Olen käynyt kirjastoissa, lavatanssiaisissa, huvipuistossa. Olen kävellyt alppiruusupuutarhassa, metsässä, kaupungilla. Olen ollut ja jatkan yhä olemista.

En ole keski-ikäinen, tuskin edes kolmannesta elämästäni elänyt. Silti olen jo muistanut ja unohtanut. Olen kahlannut läpi elämäni muistisalien ja nähnyt pelkkää tyhjyyttä siellä, missä olisi pitänyt olla muistoja. Muistoja elävästä elämästä, kesäpäivistä, puuterilumesta, pakkasesta. Olen tavannut niitä saleja, joissa ei ole yhtäkään todellista asiaa ja niitäkin saleja, joiden totuudet ovat liian suuria ymmärrettäväksi. Olen hiipinyt tilasta toiseen liian pelokkaana myöntämään, että minä kuitenkin halusin olla – hetken aikaa todellinen.

Nyt minusta tuntuukin, että olen koko tämän kevään potenut jonkinsorttista keski-iän kriisiä tai jotain myöhäisteini-ikää kapinointeineen. Olen hakeutunut jatkuvasti tilanteisiin oman mukavuusalueeni ulkopuolelle. Olen ottanut vastuuta asioista, joista en tiedä todellisuudessa mitään.  Olen uinut vastavirtaan kuminauha otsallani pääsemättä eteenpäin. Olen harannut vastaan sekä ulkoisesti että sisäisesti, tietämättä edes itse, mitä vastaan taistelen.

Ja kaiken aikaa todellisuuden toiselta puolelta vanhan ihmisen silmät katsovat minua. Ne ovat autotiellä juoksevan lehden kalpean vihreä aavistus. Ne ovat pohjattomat kuilut, jotka eivät anna hukkua itseensä, vaan työntävät pois. Ne ovat silmät, jota laskelmoivat minuuttien alkua, kykenemättä näkemään viimeistä sekuntia, joka saa värin vaihtumaan mustasta valkeaan. Ne silmät, eivät tunnu omiltani, vaikka en pystykään muistamaan nuoremman minuuteni katsetta.

Mutta ehkä huomenna, kukaan ei enää näe sitä hetkeä, jolloin menneisyys unohti tulevan, eikä tuleva muistanut enää taakseen katsoa.  Ehkä huomenna, kriisi on väistynyt ja voin jälleen vain jatkaa olemista.

Ehkä. Niin pieni sana, mutta niin paljon toivoa.