Olen tavannut yhden hetken, jota en ole koskaan voinut
ymmärtää. Olen tavannut pienen palan siitä maailmasta, jonka temppelien
villisilkkiverhot eivät liikahda tuulen henkäysten mukana. Olen raottanut sitä
ovea uskaltamatta katsoa sisään. Olen vapissut innostuksesta ja pelosta silmät
suljettuina ja vain odottanut jotain tapahtuvaksi.
Eikä mitään koskaan tapahtunut. Sillä se olin minä, joka
siellä oven takana odotti. Se olin minä, joka aikaan jähmettyneenä katsoin omaa
itseäni, luvaten muuttua – ei tänään, mutta huomenna. Kunnes lopulta jouduin
ymmärrykselleni myöntämään, venyttäväni totuutta päivä päivältä.
Huominen. Se jatkuva ajanmääre, joka pitää meidän
todellisuuttamme käsissään aikaamme halliten, piinaa meitä suorittamaan. Se
leimaa otsaamme kiireen merkin niin kuin tikka omansa puuhun tatuoi. Se
hallinnoin kaikkea ympärillämme, pyrkien parhaansa mukaan saamaan meidät
unohtamaan sen kaikkein valkeimman valheen.
Huomenna voi hyvinkin olla se päivä, jolloin perhoset
putoavat. Päivä, jolloin musiikki lakkaa, tarinat loppuvat ja tulee hiljaista.
Niin sykähdyttävän hiljaista, että jopa kuumeen nousemisen voi kuulla aste
asteelta.
Silloin, ajan vääntyessä ja varistessa maahan särkyneinä
unelmina lasikuplan tavoin suojatussa talvimaisemassa lumihiutaleina leijuvan
glitterin tavoin, on myöhäistä katua tekemättömiä tekoja ja elämätöntä elämää.
Silloin on aikaa enää yhteen ajatukseen. Ajatukseen, jonka tiedät jäävän
viimeiseksi.
Mikä se ajatus olisi?
Pahoittelu, kenties. Pyyntö, ehkäpä. Rukous, mahdollisesti.
Ei sillä ole lopulta väliä, mikä on viimeinen ajatus, sillä
ei matkan päämäärä ole sen tärkeämpi kuin itse matkakaan. Se on aina kokonaisuus, joka ratkaisee.
Kokonaisuus – se asiantila, johon nojaten, me itsestämme
kuvan muodostamme. Se valtavan suuri tyhjiö, jonka täyttäminen on meidän
elämämme suurin tehtävä, kunnes jonakin päivänä huomaamme, ettei se tyhjiö
koskaan tule täyttymään. Sillä ne mustat salit mielemme sisällä, imevät aina
vain lisää ja lisää tietoa. Lisää kokemuksia, lisää sattumanvaraisesti
suunniteltuja kaavamaisia tilanteita, lisää jotakin, jolla voi täyttää
sisimmässään sitä kohtaa, joka huutaa samaan aikaan sekä elämää että kuolemaa.
Sen ymmärtämiseen ei tarvita ihmeitä. Ei suuria tekoja tai
sanoja. Ei maata mullistavaa pyörremyrskyä, eikä tunnemaailman romahtamista.
Vain yksi hetki riittää. Yksi sana, yksi silmänräpäys, jolloin tilanne ei enää
olekaan hallinnassa. Mikä tahansa kosketus rinnakkaisesta todellisuudesta
mielen sisällä riittää, oli se sitten putoava taulu tai hiuksiin juuttuva
purukumi, se riittää. Kunhan sen merkityksen ymmärtää.
Sillä vaikka minä kuinka vihaisin sitä hetkeä, jolloin taulu
putoaa selkäni takana ruokalassa saaden minut hätääntymään ja luokkakaverit
miettimään, miten mikään, mihin kukaan ei koske, voi pudota, en silti voi
lakata rakastamasta sitä hetkeä, jolloin valmiiksi rakennettu kaava murskautuu.
Epäröimättä voin silloin sanoa rehellisesti, että en tiedä, mitä tapahtui.
Kunpa voisin sanoa niin jokaisesta päivästä – jokaisesta huomisesta.
Mutta en voi. Sillä ikäväkseni minun on sanottava, että minä tiedän, mitä
tapahtui. Minä tiedän, mitä tulee tapahtumaan. Tiedän tämän päivän, tiedän
huomisen. Tiedän, sillä koskaan ei tapahdu mitään.
On vain tahmaisiin kahleisiin sidottu arki, joka on omat
kahleensa rutiineista punonut. On vain ne hetket, jotka alitajunta on
suunnitellut ja jotka alitajunta näkee. On vain ne totuudet, jotka oma itse on
valheilta piilottanut. Ja ne totuudet, joihin uskotaan ja joita noudatetaan.
Ja se kaikki, mitä me itsellemme olemme, on vain odotuksiin
hukkuva suo, jonka silmäkkeistä meitä vastaan tuijottaa oma taivaamme.
Sillä tavallisia ihmisiä me vain olemme. Emmekä me tuskin
koskaan tule olemaan ennustamattomissa. Ja tuskin me koskaan opimme hyväksymään
sitä totuutta, että meidät voi tunnistaa jokaisesta varjosta kuolleen asfaltin
pinnassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti