Ilmaan leimatut, tahmaiset alkusanat, joita selityksiksikin on kutsuttu

Sanoisin mielelläni kirjoittamiselleni jonkin hyvinkin tähdellisen ja filosofisen syyn. Nimeäisin mielelläni jonkin hienon ja hehkuvan tapahtuman aiheuttaman heräämisen innoittajakseni, mutta en voi. Ei minulla ole mitään hienoa filosofiaa tai tapahtumaa, tuskin edes näkemystä, minkä vuoksi tai tähden, kirjoittaa. Voin vain sanoa, että:

Vuosia sitten kirjoitin blogia lapsen suurella innostuksella. Kirjoitin päivästä toiseen, aamusta iltaan, toisinaan jopa öisin. Kirjoitin kaiken sen, mitä normaalit ihmiset olisivat piilottaneet tyynynsä alle päiväkirjoineen. Kirjoitin, koska se oli hauskaa. Minä leikin ja liioittelin, rakensin sitä palatsia, jonka vapaudeksi mieltäen omaksi vankilakseni pakotin.

Vuosia myöhemmin tuli häpeä. Sukelsin nolostuksissani pudonneiden lehtien alle ja haistelin maatuneiden sirpaleiden tuoksua ja mietin, mikä oli saanut minut kirjoittamaan jokaisesta hengenvedostani. Mietin niitä kaikkia satunnaisia kulkijoita, jotka eksyivät blogiini ja lukivat niitä sanoja, jotka kaiken kertoen, eivät mitään kertoneet. Mietin, mitä he minusta ajattelevat, millaisena he minut näkevät.

Lakaisin kirjoitukseni pöydän alla pyörivien leivänmurujen joukkoon ja sanoin itselleni maailman selviävän ilman minun tekstejäni. Selittelin kaiken jälleen parhain päin. Vannoin, etten koskaan, en ikinä, enää kirjoita blogia.

Kuten usein on käyvä, ei ikinä ja ei koskaan, ovat lyhyempiä ajanmääreitä kuin elinikä. Yhtäkkiä sitä huomaa jälleen katsovansa suoraan silmästä silmään juuri kieltämäänsä totuutta. Ja niin minäkin kohtasin yhden ikuisuuksistani. Se ikuisuus oli kahdeksan vuotta pitkä.

Nyt olen jälleen laskenut kylmät sormeni näppäimistön pinnalle ja antanut mieleni kutoa verkkojaan. Olen avannut oven jonnekin, jonka sisällöstä en ole itsekään varma. Kahdeksan vuoden takaisesta poiketen, liioittelu ja palatsien rakentelu, ovat jääneet ficcien maailmaan. Ja nyt, vanhempana, vaikka tuskin kovinkaan paljoa viisaampana, minä jälleen kirjoitan blogia.

Kirjoitan blogia, jonka sisältö ei ole itsellenikään selvä. Kirjoitan kaavoittamatonta elämää, jonka satunnaisuuden looginen epäloogisuus pölyyttää, milloin ojanpohjalla lepäävän päättömän linnun sulkia, milloin taivaalla leijuvien siitepölyhiukkasten mikroskooppista pintarakennetta. Kirjoitan elämästä, joka on omani ja jonka pinnasta heijastuvat kasvot eivät täytä standardia, mutta jotka silti peilautuvat meidän jokaisen kasvoista.