Teleportteja ja kotitonttuja

Maatessani nyt seitsemänneksi viimeistä kertaa harmaassa sängyssä mustissa lakanoissa tässä asunnossa, jossa muovimatto on koristeltu väritäplillä ja naarmuilla, tulin ajatelleeksi kaikkia omistamiani asioita. Kategorioiden; astiat, vaatteet, kodintekstiilit, kirjallisuus, huonekalut, kodinsisustus, aikido, tilpehööri ja turhanpäiväinen tilpehööri, täyttyessä mitä mielenkiintoisimmilla sanoilla ja sanamuutoksilla aloin kaivata kahta asiaa lisää: teleporttia ja kotitonttua.

Teleporttia siksi, että sitä voisi silmänräpäyksessä siirtää itsensä toiseen paikkaan. Toki hormiverkosto pulvereineenkin hätätilassa kävisi, mutta omistan takan sijaan sähköhelloja, enkä halua edes kuvitella sitä tilannetta, jossa minun pitäisi yrittää mahtua hellan luukusta sisään liekkien ja savun pölistessä samalla kun minun tulisi yrittää lausua selkeästi osoite, josta tällä hetkellä puuttuu mielestäni kirjaimia ja jonka äännän yhä yhtä väärin kuin hallonium sanan.

Ei. Ei siis hormiverkostoa vaan teleportti. Toki teleportissakin on omat huonot puolensa. Voin vaikka vannoa, että muutaman matka jälkeen päässäni hajallaan olevat asiat ja aivosolut olisivat vihdoin pakkautuneet kasaan, ja tietenkin väärin. Nytkin omalaatuisen ajatusmaailman ja ilmerepertuaalin omaavana en taitaisi enää mahtua hyvällä tahdollakaan sanaan normaali edes omissa normaaliuden määritelmissäni. Lisäksi, sellainen proteiinisynteesien ja atomisoitumisten määrä ei vaan voi tehdä hyvää kellekään tai millekään.

Eli ei siis teleporttiakaan. Harmi. No, jos sentään se kotitonttu. Se voisi tehopakata puolestani koko tavaramääräni, jota kuvaa hyvin yksi sana: liikaa. Kasata laatikot sieviin pinoihin ja siirtää ne yksitellen posauksen saattelemana uuteen kotiini. Sen jälkeen se ihanuus vielä siivoaisi uuden ja vanhan ja laittaisi ne tavarat paikalleen. Ai että, kyllä kelpaisi. Ruoanlaittoa en enää kehtaisi pyytää, mutta tekisi se senkin.

Valitettavasti en kuitenkaan omista kotitonttua, enkä elä rinnakkaistodellisuudessa, jossa niitä olisi, että hankkimaan pystyisi. En myöskään ole aatelinen enkä täten omista maaorjaa, jota hyödyntää. Minulla ei myöskään ole käveleviä vaahtosammuttimia, jotka höynäyttää pakkaamaan, siirtämään ja siivoamaan edes minun kanssani.

Aamun lyhyt analyysi kertoikin minulle vain sen, että kyllä on itse kaikki tehtävä tässäkin asiassa, sekä sen, että sanojen kirjoittamisen aikana olisin saanut siirrettyä ainakin yhden tavaran paikasta a paikkaan b, joka tässä tapauksessa olisi jonkin sortin laatikko tai kassi. Päätin kuitenkin viihdyttää itseäni sanaleikeillä ja haaveilulla yrittäen samalla siirtää tavaroita ajatuksen voimalla. Ei onnistunut sekään.

Ei se siis auta kuin ryhdistäytyä ja alkaa ihan itse omin pikku kätösin nostelemaan tavaroita kaapeista ja hyllyiltä ja kasaamaan ne siisteihin pinoihin odottamaan muuttoa, jonka sentään hoitaa joku muu. Ei minusta olisikaan ollut raahaamaan sohvaani metroon ja bussiin, kun en sitä jaksa edes nostaa, lieneekö se sinne edes mahtunut olisi.

Tehdyn analyysin pohjalta päädyinkin lopulta kirjoittamaan epikriisiini muutaman diagnoosia kuvaavan lauseen:

Potilaalla havaittavissa kroonista selittämisen ja kirjoittamisen tarvetta. Selitys- ja kirjoitusinto vaikuttavat merkittävästi tehtävistä suoriutumiseen. Toimii kuitenkin tehokkaasti sille päälle sattuessaan eikä täten syytä huoleen vielä ole. Potilas myös esittää taipumuksia lähes innovatiiviseen luovuuteen, vaikkakin perustelee itse oma-aloitteisesti omat järjettömät ideansa kumoon. Pysynyt rationaalisena, mutta viitteitä lähes viisaaseen laiskuuteen löytyy. Pidettävä silmällä ja tarkkailtava aktiivisuutta, ettei intoudu hyperaktiivisuuteen. Kotihoidoksi muuttolaatikoiden kysyminen lähikaupasta ja pakkaamisen aloittaminen kirjoitusvihoista. Seuraava käyntikerta tarpeen mukaan.