Tarpeellinen ehjänä

Olen ennenkin kirjoittanut kodista. Siitä, kuinka vuosia sitten lähdin teitä pitkin omalle satamamarssille paikasta, jossa äänekäs hiljaisuus yhä tuoksuu vastaleikatun nurmen ja tuoreen pullan kasvoin nyt jo haalenneissa muistoissa menneistä huomisista. Olen kertonut takapihaleikeistä ja kirosanattomuusketjuista, joissa kirkonrotat ja raavetit sekoittuvat noidankehiin maanvalloituksissa ja pasketeissa. Olen kertonut niistä asioista, jotka jätin taakseni, mutta myös niistä heijastumista, joita yhä kannan mukanani. Olen kirjoittanut elämäni tarinoita sellaisena kuin ne muistan ja koen. Olen kirjoittanut elävinä ja kuolleina haudatuista unelmista ja ajatuksista, satojen sanojen sinfonioista sekä niistä hetkistä, kun ymmärsin, ettei mustan lampaankaan läpi aina katsota. Olen kertonut lukuisista lähdöistä, joiden olen kuvitellut tuloksettomasti parantavan hapenottokykyäni. Olen perustellut itselleni ja muille, miksi lähdin.

Olen myös kertonut niistä teistä, jotka ovat vieneet minut läpi metsien ja asfalttiviidakkojen. Olen kertonut niiden teiden tapahtumista, lauluista ja sanoista, jotka olen löytänyt. Olen toisinaan jopa kertonut, minne ne ovat minua kuljettaneet ja mitä olen odottanut sieltä löytäväni. Olen vierittänyt mielestäni sata kidutettua kuolemaa ja toiset sata melankolian merta, purkanut sata salamaa taivaalta ja yrittänyt saada sanoiksi ne lasimarmoriin särkyneet ajatukset, joilla ei kohdetta tunnu olevan. Mutta lieneekö koskaan olen tullut ottaneeksi mallia Kake Randelinin laulusta Kirje kotiin ja kertonut, miksi kerta toisensa jälkeen palaan niille lakeuksille, joilla Haloo Helsinki ei laula sen enempää kuin Maxim Fadeevkaan. Tuskin. 

Nyt koko yön limaa yskineenä ja treenikaverin sanat mielessäni mietin, että olisi ehkä aika välillä palata katsomaan sitäkin kansioita, jonka päälle aika on satanut miljoonia auringontähtiä ja jonka sivuja yhteen liimaavat lukemattomuus ja ajan patina. Sillä yöllä, kun keskivartalolihakseni työskentelivät keuhkojen apureina muistin kodin, äidin ja isän. Muistin siskot, veljet ja koirat. Muistin lohdun. Se lohtu oli sama, joka kuului eilen Artun sanoissa: ”olet meille tarpeellinen ehjänä”. Se lohtu on varsin erilaista kuin Tuure Kilpeläisen laulussa, jossa lohtua ovat kettinki oven suussa, tyynyn alla piilossa oleva pistooli sekä ikkunalaudalla nukkuvat jouluenkelit. Minun lohtuni ei niissä asu, vaan välittämisessä, ymmärryksessä. 

Ja se lohtu – välittäminen, ymmärrys – vie minut aina kotiin (ja dojolle). Kotiin, jossa talon sisäkulmassa on kaarevilla jaloilla oleva puinen tuoli, jossa kaikki haluavat oman vuoronsa. Se ei ole rippituoli, ei edes mitään siihen viittaavaa, vaan ihan tavallinen keinutuoli ihan tavallisessa kodissa. Silti se on yksi talon suosituimmista paikoista. Kysyn välillä itseltäni, miksi. En edelleenkään tiedä. Ehkä siksi, että siinä istuessa tuntuu, että näkee koko maailman, vaikka näkee vain sen tavallisen kodin tavallisen keittiön. Ehkä siksi, että siinä tuolissa muu maailma lakkaa olemasta. Tai ehkä siksi, että se tuoli on kuullut lukuisat tarinat ja omaa viisautta varmasti enemmän kuin ulkokuori uskoa antaa. Istuttavuudeltaan ja ergonomialtaankaan kun tuoli ei vakuuttavimmasta päästä ole, joten jokin muu syy siihen väkeä vetää. 

Tuoli ei myöskään itsessään lohtua tahi ymmärrystä tarjoa, eikä täten kelpaa syyksi kotiin saapua. Sanoisinkin, että sen kodin lohtu syntyy onnesta – takapihan leikkimökistä, kuusesta ja grillikatoksesta – muistoista. Se syntyy kaikesta siitä latauksesta, mitä ne valkeat seinät ovat vuosia seurailleet, kaikista sanoista ja teoista, peleistä ja leikeistä. Se onni syntyy tiedosta, että kodin ovet ovat aina avoinna niille kulkijoille, joilla on sydän paikallaan ja jotka kaipaavat rauhaa ja ymmärrystä. Se syntyy siitä tunteesta, että vaikka juuret ovat jo irronneet, voi silti saapua kotiin naarmuilla tai ehjänä ollen aina tervetullut. 

Ajatusta selkeyttääkseni voin hyvät mielessäni sanoa kodistani, tai ennemminkin kasvatuksestani, muutaman piirteen: kotini on ehkä tehnyt minusta hieman jäykän ja rytmitajuttoman, jäyhänkin, mutta en minä kaipaa tanssilattioille tai trapetsille enkä hienoihin juhliin, sillä minulle maailma ilman seuraperhosia on helpompi ymmärtää. Kodissani minua ei ole nostettu pilviin, annettu minulle siipiä  tai edes lentäviä kenkiä, vaan minut on opetettu kulkemaan jalat maassa ja ajattelemaan rationaalisesti. Kodistani ei myöskään ole käyty teattereissa tai näytöksissä, vaan elämykset on tarjoiltu satuina ja lauluina, teksteinä, joita rakastan ja jotka ovat nykyään minun kieleni (ei minusta näyttelijäksi olisi). Kotini ei ole koskaan hukuttanut minua yltäkylläisyyteen, vaan huolehti, että minulla oli kaikki tarpeellinen, ei liikaa, vain ansaittu. Kotini ei myöskään opettanut minua riitelemään, vaan neuvottelemaan, miettimään toiminnan sijaan ja katsomaan ennemmin kuin katumaan. Kotini opetti minut arvostamaan elämää – arvostamaan erilaisuutta.

Kodissani minulle myös opetettiin, kuinka siltoja rakennetaan, ei kuinka niitä puretaan. Ja se taito on tuonut minut pitkälle. Se on myös se taito, joka saa minut aina palaamaan kotiin, sillä mikään muu paikka kuin koti ei muistuta minua yhtä hyvin siitä, että pelkkä rakentaminen ei koskaan riitä. Sitä voi rakentaa vuosia unohtaen syödä ja nukkua saaden aikaan jotain hienoa, mutta hoitamattomana hienotkin sillat sortuvat. Ja kun jatkumo katkeaa, sortuu siltakin. 

Kotiin saapuminen onkin minulle aina omalla tavallaan peiliin katsomista ja avointen kysymysten sulkemista, vahvistetiilien nakuttamista siltoihin. Perheen kohdatessaan sitä tulee aina kysyneeksi itseltään lähes kuivan ironisesti: miten meni näin niin kuin omasta mielestä. Olenko hoitanut puutarhani hyvin? Rakentanut sillan perusteet tukevaksi? Muistanut huoltaa ja vahvistaa rakentamaani? Muistanut varmistaa omalla toiminnallani, että jokainen palkki kantaa omansa, myös itse?

Valitettavan usein minun on vastattava kielteisesti useampaan kysymykseen. Sitä niin kovin helposti putoaa omaan mikromaailmaansa, jossa mikään ei kosketa ennen kuin on jo liian  myöhäistä. Sitä uppoaa huoltamaan omaa osaansa, huolehtimaan siitä, että itse pysty pystyssä välittämättä siitä, keneen nojaa ja kuinka lujaa. Sitä unohtaa, että onnettomuudessa hiljaisuus on huutoa pahaenteisempää ja vain kumartaa hartiansa jatkaakseen ääntä kohti. Eikä sitä edes muista kysyä kuka huutaa. Oliko se itse vai joku muu. 

Ja kaiken sen puurtamisen keskellä keskustelu unohtuu, olemassa olo unohtuu, elämä unohtuu. Sitä pyörii omassa oravanpyörässään ja tekohengittää milloin milläkin – suklaalla, jäätelöllä, ekstratreeneillä – marssien eteenpäin omassa satamamarssissaan kuin se olisi viimeinen tekomme. Niin kuin se lopulta onkin. 

Koska kyllähän se pelottaa. Myöntää kaipaavansa ihmisiä. Kaipaavansa seuraa. Lämpimiä sanoja ja katseita. Asioita, joita uusi työpuhelin ja -nimike eivät anna. Kyllä se pelottaa, kun huomaa haluavansa olla äitinsä ja isänsä kaltainen. 

Olla äitinsä kaltainen. Uskaltaa kohottaa katseensa ja nähdä kaikki ne putoamiset ja sirpaleet ja silti ojentaa kätensä ja toivottaa tervetulleeksi kotiin lämpö silmissä ja sydämessä. 

Olla isänsä kaltainen. Uskaltaa kohottaa katseensa ja nähdä lapsen silmin kaikki aina hyvään uskoen, pelkäämättä pahaa peilikuvassa tai vastaantulijassa. 

Olla itsensä kaltainen. Uskaltaa kohottaa katseensa ja nähdä yhden sanan sijaan aina vähintään kaksi ja ne kaikki kolikon molemmilla puolilla.

Mutta vielä pelottavampaa on myöntää, että on tarpeellinen ehjänä, kun ei vielä tiedä mitä se tarkoittaa – olla ehjä. Sillä minun siltani on vielä pahasti kesken ja vähän lommoilla. Mutta on kuitenkin lohdullista tietää, että se riittää. Sillä ehjä voi olla myös kesken. Ja sitä me kaikki taidamme vähän olla, kesken tässä elämässä, mutta riittävän ehjiä jatkaaksemme.