Muutama kappale tosi ystävyydestä

Olen kyllästynyt ihmissuhdestatuksiin, etenkin siihen surullisen kuuluisaan mainintaan tosi ystävistä. Olen kyllästynyt lukemaan ja kuulemaan lauseita elämästä, jossa tyttöystävät, poikaystävät, naisystävät, miesystävät, ihan vaan kaverit, tuttavat, puolitutut, läheiset, toverit ja mitä näitä nyt on, lasketaan kuuluvaksi eriäviin porukoihin, joissa kaikissa on omat velvollisuutensa, vastuunsa ja vaateensa. Olen kyllästynyt maailmaan, jossa ihmissuhdestatuksesi määrittelee sen, miten sinun tulisi toimia ja reagoida missäkin tilanteessa.

Ennen kaikkea olen kyllästynyt lukemaan ja kuulemaan sen tuskallisen lauseen: ”Menetin paljon läheisiä ihmisiä lähipiiristä, niitäkin, joita olin luullut ystäviksi, kun… mutta selvisi ainakin, ketkä ovat tosi ystäviä!” lukuisia variaatioita. Olen kyllästynyt siihen, kuinka asioiden ilmituomisen ja -tulemisen nähdään olevan yhteydessä ihmisten sijaintiin sosiaalisissa ympyröissä. Yhä useampi kokee ihmisten hylkäävän heidät, kun he kertovat jotain itsestään ja elämästään, oli se sitten ”kaapista ulos tuleminen”, mielenterveyshäiriöstä kertominen tai ihan mitä tahansa yksilötasolla vaikuttavaa. Yhä useampi pelkää sanoa asioita ääneen, koska odottaa tulevansa hylätyksi, jätetyksi, halveksutuksi ja paheksutuksi. Yhä useampi unohtaa, että sanomalla asioita ääneen, ei yksilö itse muutu, vaan ympäristön oletukset muuttuvat.

Olen itse ollut aina siitä onnellisessa asemassa, että elämääni ei ole näitä tilanteita juurikaan mahtunut. Minut on aina hyväksytty sellaisena kuin olen. En tiedä, onko kyse siitä, että varautuneena ihmisenä olen osannut valita ympärilleni ihmisiä, jotka ovat kuin minä – hyväksyviä. Vai onko kyse siitä, että en ole koskaan pyrkinyt tekemään asioista numeroa, vaan olen elänyt elämääni kuin jokainen piirre minussa olisi itsestäänselvyys ja arvostettu sellaisenaan, minua rikastavana. Ehkä kyse on siitä, että en ole koskaan yrittänytkään mahtua mihinkään muottiin, vaan olen elänyt elämääni vahvasti sen mukaan, mitä koen olevani. En ole piilotellut, enkä salaillut, vaikkakin olen jättänyt useita asioita sanomatta. Mutta ne ovat niitä asioita, joiden sanomisella ei ole merkitystä, joiden sanomisen arvo ei ole selittävä, eikä täydentävä. Niiden sanominen ei rikastuta minua, eikä muita.

Sanoisin kuitenkin, että tuossa kivuliaassa tosi ystäviä koskevassa lauseessa, puhuu joka kerta järkytys, kipu ja pelko yksin jäämisestä, mutta ennen kaikkea katkeruus. Näiden tunteiden valtameri saa yksilön kuitenkin kompensoimaan itseään korostamalla jäljelle jääneiden merkitystä nimeten heitä tosi ystäviksi, vaikka kyse on siitä, että he vastaavat sillä hetkellä parhaiten juuri siihen tarpeeseen, jota kokee. He ovat niitä ihmisiä, jotka sattuvat sillä hetkellä ajattelemaan, tuntemaan ja kokemaan samalla tavalla tai edes ymmärtämään.

Näissä tilanteissa ihmiset kuitenkin usein unohtavat oman roolinsa ja osuutensa. On helppoa olla katkera heitä kohtaan, jotka eivät osallistu talkoo porukalla järjestettävään talon maalaukseen tai ota sinua avosylin vastaan sinun ilmoittaessasi kumppanisi olevan samaa sukupuolta kanssasi. On helppoa syyttää heitä hylkäämisestä, jättämisestä ja halveksunnasta, ja unohtaa, missä itse seisoo.

Muistatko koskaan kysyneesi näissä tienhaaroissa itseltäsi, lähtivätkö he vapaaehtoisesti, vai koska ajoit heidät pois. Pakenivatko he sanojasi, vai sitä mitä sinusta oli pelossasi tullut. Toitko itse asian esille niin, että tarjosit pakotien, johon heidät lopulta itse ajoit. Kuka oli lopulta se, joka lähti – sinä vaiko hän. Sinä, joka ehkä pyysit apua tai oletit hyväksyntää, sitä heti saamatta. Olitko se lopulta kuitenkin sinä itse, joka käänsi selkänsä ja lähti. Kysyitkö koskaan jälkeenpäin, onko välillänne enää ymmärrystä.

Sillä joskus pienikin ymmärrys riittää. Henkisen kädenojennuksen ei tarvitse olla suuri. Toisinaan pienikin nytkähdys riittää kertomaan, että on tahtoa yrittää, halua tarttua siihen hetkeen, jossa kaikki ne menneiden aikojen lähdöt ja palaamatta jäämiset voidaan viivata yli. Toisinaan pieni ymmärryksen tuike riittää.

Ärsyyntynyttä ja suivaantunutta kirjoitustani tosi ystävistä voisi helposti pitää tekopyhänä sanaleikkinä, minun väittäessä kolmannessa kappaleessa, etten näihin tilanteisiin päätynyt ole. Mutta puolustuksekseni minun on sanottava, että valitettavasti tiedän mistä puhun. Minun tarinani eivät koskaan ole päättyneet hylkäykseen, vaikka tätä mahdollisuutta olen ihmisille tarjonnut monenlaisissa vaatteissa. Minun tarinani ovat aina päättyneet kädenojennukseen, jossa asiat on taputeltu tarpeeksi sileiksi jatkaa.

Jotta asia ei kuitenkaan jäisi kiukkuiseksi avautumiseksi siitä, kuinka maailma on epäoikeudenmukainen ihmisten luokitellessa toisiaan ahtaisiin lokeroihin, kerron hieman omasta kohtaamisestani kyseisen tosi ystäviä koskevan lauseen kanssa. En aloita alusta, sillä sitä tarinaa ei kukaan jaksaisi lukea, eikä tarkoituksenani ole kirjoittaa elämänkertaani, vaan hahmottaa nähtäville se, kuinka elämää voi ajatella ja elää monella tavalla.

Olen itse luonteeltani vetäytyvä ja tasaisen tien ajaja. Pidän siitä, että asiat ovat järjestyksessä ja tunnemerellä on tasaista ja tyyntä. Pidän ymmärryksestä, siitä, että maailmaa ei sotketa suurilla tunteilla. Rehellisesti sanottuna minä pelkään tunteita, niiden tuomia vaihtoehtoja. Tästä johtuen voisinkin sosiaalisissa suhteissa nimittää itseäni melkoiseksi giljotiiniksi ja siiliksi. Pohdin elämää ja tunteita usein laajemmasta näkökulmasta, jossa etiikka, oikeudentunto ja velvollisuudet sotkutuvat usein yhdeksi suureksi kudelmaksi, jossa on liian monta päätä ja häntää, joihin tarttua ja joita nykiä. Ja kun tunnemertani vavisuttaa pienikään tielle osunut töyssy tai mutka, on valmiina kaaos.

Kun tunnemittarini värähtää, ihan sama mihin suuntaan, on luontainen reaktioni paeta. Pakenemisen mahdollistan sanaisella sapelillani, alkaen lausua tarkkoja totuuksia itsestäni ja valaistuneita arvauksia tunnemittarin väräyttäjää kohtaan. Käperryn itseeni ja vetoan siihen puoleen itsessäni, jossa on pelkkiä särmiä ja kulmia, jotka kovin mielellään näkevät giljotiinin terän kipeän välähdyksen ajatellen, että kerran se kirpaisee, ja miksi pidentää kärsimystä, kun voi lopettaa sen tässä ja nyt. Avaan pakotien toiselle tehden itsestäni juuri sen ihmisen, joka en koskaan halunnut olla. Teen itsestäni oman itseni negaation, yrittäen saada toisen näkemään, että tällainen minä olen, ota tai jätä. Työnnän häntä kohti sitä ratkaisua, jossa hän lopulta sanoo, että ehkä on parempi, ettei enää pidetä yhteyttä. Tahdon tehdä heille selväksi, että tämä on se hetki, jolloin takavasemmalle poistuminen on sallittua, enkä minä huuda perään – ainakaan ääneen tai heidän kuullen.

Kyse on todellakin siitä, millä tavalla asiaansa ilmaisee, millaisia tulkintoja toisille mahdollistaa. Giljotiinini ja sapelini heiluessa, voisin helposti langeta tosi ystävä -ansaan. Voisin sanoa lähteneiden olleen niitä, jotka eivät minusta tarpeeksi piitanneet, niitä, jotka eivät ymmärtäneet. Vaikka se on väärin, ehdottomasti. Kyse ei ole siitä, että he lähtivät, minä ajoin heidät pois. Viitotin heille tien, enkä antanut mahdollisuutta poistua siltä tieltä, koska olin liian peloissani, liian kauhuissani kiintymykseni määrästä.

Minun onnekseni ihmiset ympärilläni tuntevat minut kuitenkin niin hyvin, ettei sapelini enää heitä giljotiiniin aja, eikä giljotiinini täten heiltä päitä pudottele. Sitä totuutta se ei kuitenkaan poista, että nämä tilanteet sattuvat jokaiseen osapuoleen. Olenkin yrittänyt oppia olemaan pakenematta. Jääminen on nykyään minulle sallittua.  Olen ymmärtänyt, että loukkaamalla toisia, loukkaan ainoastaan itseäni. Kääntämällä heille selkäni, käännän selkäni vain omalle itselleni.

Kyse on siitä, että tosi ystävä -ansa kätkee taaksensa ylpeyden. Tarjoilemalla totuuksia itsestään yleisölle, sitä altistaa itsensä molemmin puoliselle ymmärtämättömyydelle. Sitä huomaa, että on itse toisella puolella omaa lausettaan, eikä voi hyväksyä toisen ajattelevan asiasta toisin. Ei voi hyväksyä sitä, että toinen ajattelee ja tuntee eri tavalla. Ei osaa ymmärtää.

Ymmärryksestä muodostuu tällöin helposti väärinymmärrys. Siksi sanottaneenkin, että ymmärrys ei ole sanoja, se on tekoja.  Ymmärrys itsessään ei vaadi asian ymmärtämistä ja kokemista samalla tavalla, se vaatii halua hyväksyä eri näkökulmia. Ymmärryksessä on kyse myös siitä, että tiedostaa toisen ajatusten ja tunteiden eriäväisyyden ja hyväksyy sen osana kokonaisuutta. Ymmärrys on kunnioitusta yhtälailla kuin kiitollisuuttakin. Se on kunnioitusta toista ihmistä ja hänen elämäänsä kohtaan. Se on kiitollisuutta siitä, että on olemassa eri näkökulmia, joilla omaa maailmaansa rikastuttaa.

Omasta elämästäni oivallinen esimerkki tästä on eräs puhelinkeskustelu vanhimman veljeni kanssa, jossa hän ilmaisi hyväksyntänsä ja ymmärryksensä sanoen: ”En voi väittää, että ymmärtäisin kaikkia tekemiäsi valintoja, etkä varmaan sinäkään ymmärrä minun, ja jos voisin valita puolestasi, tekisin eri tavalla.” Toisistamme poikkeavista elämäntilanteista, -tavoista ja -filosofioista huolimatta, välillämme oli, ja on yhä, ymmärrystä. Kyseisen keskustelun jälkeen meistä kumpikin olisi voinut sulkea puhelimensa ja lakata pitämästä yhteyttä todeten, että selvisipä ainakin, ketkä ovat todellisia ystäviä. Mutta me emme tehneet niin, ei meidän tarvinnut. Meillä molemmilla oli ymmärrys, kunnioitus ja kiitollisuus – tasapaino omassa itsessämme. Meillä oli tahto ja halu ymmärtää, nähdä maailma toisen silmin.

Myönnetään, kipukynnykset ovat toisinaan korkeita ja on selvää, että toisinaan ihmiset tulevat lähteäkseen. Heihin kiintyy omalla tavallaan, mutta sitten se jokin ei vain toimi. Ei ole tarpeeksi yhteistä tai on liikaa yhteistä. Nämä ihmiset ovat elämässämme läpikulkumatkalla. He tuovat jotain ja ottavat matkaan jotain, kiittävät sanoitta mennessään. He opettavat meille elämää, niin kuin me heille. Heidän sanaton ystävyytensä säilyy, vaikka he itse lähtevätkin. He tuntuvat lämpönä viilenevissä syysilloissa, jos vain antaa.

Riidatta lähteneiden lisäksi on tietysti vielä jäljellä se kipein tosi ystävä -ansan luokka. Siihen kuuluvat riidoissa eronneet. Ne ihmiset, joiden kanssa jokin erimielisyys tuntuu liian suurelta elää. Niin suurelta, että on parempi olla olematta kuin olla. He ovat niitä ihmisiä, jotka lähtevät ovet paukkuen ja päästävät tuulen sisään. Osa heistä palaa joskus, osa ei ikinä. Mutta silloinkin, itseltään tulisi kysyä, kuka minä olen?

Olenko minä se ihminen, joka antaa tuulla sisään.

Olenko minä se ihminen, joka sulkee oven ja lukitsee sen perässään.

Olenko minä se ihminen, joka sulkee oven varovasti kutsuen takaisin sisään.

Mutta näitäkin tärkeämpänä kysymyksenä on kysyä itseltään:

Osaanko minä antaa mahdollisuuden, pyytää ja antaa anteeksi sekä itselle että toiselle?

Onko minusta pääsemään yli omasta ylpeydestäni?

Löytyykö minusta ymmärrystä, kunnioitusta ja kiitollisuutta?

Sillä ehkä se ihminen, joka sinun mielestäsi lähti, ei koskaan lähtenytkään, vaan jäi, mutta et sitä huomannut, koska olit jo jatkanut matkaa. Ehkä hän ei koskaan ehtinyt matkaasi. Ehkä sinä olit se, joka käänsi selkänsä ja käveli pois odottamatta vastausta. Ehkä sinä olit se, joka suljit toisen ulkopuolelle niillä sanoilla, joilla ei oikeasti edes ollut merkitystä.

Ystävyys, kumppanuus, kaveruus, toveruus… Ne kaikki ovat yhteispeliä. Yleistyksiä, nimityksiä jollekin sellaiselle, joka antaa merkityksen. Sen ei pitäisi olla taakka, eikä velvollisuus, vaan mahdollisuus. Ei syy katkeruuteen, eikä tekosyy päästää irti. Sen pitäisi olla syy katsoa taaksepäin ja avata sylinsä ja silmänsä sekä korvansa toiselle ihmiselle.

Siksi, älä tee sitä enää. Älä sano, että tosiystävät jäävät. Sillä myös tosiystävät voivat lähteä, eikä se tee heistä yhtään sen huonompia ystäviä kuin heistä, jotka jäivät. Näissä tilanteissa, älä anna katkeruudelle valtaa, vaan katso oman sielusi peiliin ja näe kahdet kasvosi. Vaali hyviä muistoja, sillä se tekee sinusta tosi ystävän, ei katkeruus.