Arvosanaharmistuksesta ja itsekritiikistä

Kärsin eilen tappion, todella karvaan sellaisen. Sain tentistä arvosanaksi 3. Kyllä harmitti. Enemmän harmitti kuitenkin ne kaksi täyttä ja kolmas vajaa piste, jotka erottivat minut arvosanasta 4. Ensimmäinen reaktioni oli kritisoida opettajan arvostelutapaa, koska mikä muukaan nyt olisi voinut vialla olla. Syy oli kuitenkin yksin minun: Olin tehnyt tentissä muutaman kohtalokkaan virheen, jättänyt asioita sanomatta, muistanut väärin ja ollut totaalisen tietämätön. Tästä jo toisesta samanlaisesta pistetappiosta varsin suivaantuneena päätin sitten ilmoittaa itseni uusintakokeeseen korotusmielessä. Aiempaa tappiotani en revanssiin ajanut, sillä ajattelin silloin tyytyä kokemaani epäoikeudenmukaisuuteen. Nyt kuitenkin aion kesäkuussa mennä tasaamaan tilejäni tenttimateriaalin, paperin ja sisälukutaidon kanssa.

Karvaan tappion nieleminen ei todellakaan tällä kertaa onnistunut, toisin kuin biokemian kohdalla. Nyt pettymyksen kokemusta jatkoivat vihan ja turhautumisen kokemukset, jotka pysäyttivät minut hetkeksi paikalleni miettimään, mitä olen tekemässä. Kaikki se tunnepaljous sisälläni pyysi minua polkemaan jalkaa ja valuttamaan muutamia kyyneleitä kokemani vääryyden edessä. Sen sijaan, että olisin tehnyt niin, kysyin itseltäni, mistä oikein on kyse, miksi yksi numero merkitsee niin paljon?

Selitystä sain hakea kauempaa kuin pelkistä numeroista ja kolmen pisteen symboliikasta. Lopulta paikansin kiukkuni alkujuuret ristiriitaan oman itsensä kokemisesta hyväksi. Kuten olen jo useampaan otteeseen todennut, en ole tenttiin lukevaa tyyppiä. Tenttiinlukumetodini on lähinnä ’istu luennolla ja pala’. Selvitän tentin toisensa jälkeen kuulomuistin ja pohdinnan avulla.  Ja tämän vuoksi tyhmät virheet ärsyttävät, tuntuvat loukkauksilta omaa itseä ja älykkyyttä kohtaan. Tämä kolmen pisteen tappio sai minut kuitenkin sanomaan itselleni, että lukemalla ja keskittymällä olisin saanut kokoon kaikki ne tarvittavat pisteet. Ja vaikka tiedän sen olevan valhe, se on hyvin helppo uskoa. Juuri tuo väite sai minut tuntemaan oloni riittämättömäksi, sillä en minä tahdo olla keskitasoa. Tahdon olla hyvä tai huono, rehellisesti. Tahdon olla jotain, mitä ei voi ohittaa olan tai kulmien kohotuksella. Tahdon olla se positiivisesti painotettu just, en negatiivinen.

Koko eilisen päivän koetin itselleni muiden suosiollisella avustuksella sanoa, että ei sillä ole väliä. Numeroilla nimittäin. Koetin myös vakuuttaa itseni siitä, että sietäisi olla iloinen kyseisestä arvosanasta ja keskitason koulumenestyksestä, sillä tiedän ihmisiä, joiden osalta edes koko kurssin mittainen luku- ja käsittelyprosessi ei takaa heille läpipääsyä. Heihin verrattuna tilanteeni on varsin ihanteellinen: varsinaisesti sen enempiä panostamatta ja lukematta tenteistä läpi keskitasoisesti, lähes hyvin. Pettymyksestä yli pääseminen on kuitenkin todella vaikeaa, silloin kun pettyy itseensä, sillä itsekritiikki on vaikea asia.

Omalla kohdallani itsekritiikki toimii sekä arkea ohjaavana että hallitsevana tekijänä. Se on osa jokaista hetkeä, määrittäen minua ja toimintaani ollen osa luonnettani, jota olen useasti kuullut määritettävän kolmella sanalla: kontrollifriikki, kilpailunhaluinen ja perfektionisti. Se pakottaa muiden luonteenpiirteiden kanssa minua eteenpäin, antamaan kaikkeni ja vielä vähän enemmänkin. Mutta samalla se riisuu aseista sanoen, että taistelu on turhaa siinä vaiheessa, kun tappio tai voitto on jo selvillä. Lisäksi itsekritiikkini ottaa toisinaan sekä kontrollifriikkeyden, kilpailunhalun että perfektionismin kasvot ja kertoo, kuinka ulkopuolinen maailma näkee sen kaiken toisin, ja kuinka minunkin pitäisi.

Näissä tilanteissa koetan aina muistuttaa itseäni siitä, että yksilön kokemukset ovat kaikki subjektiivisia eli täysin riippuvaisia yksilöstä itsestään ja hänen aiemmista kokemuksistaan. Ja vaikka pyrinkin usein tiedostamattani tarkastelemaan itseäni ja tunteitani objektiivisesti ja itseni ulkopuolelta, pyrkimys objektiivisuuteen on virhe ja sen löytäminen täyttä utopiaa. Kun ongelma on yksilössä itsessään, hänen maailmankuvassaan ja tavassaan tulkita maailmaa, ei siitä voi muodostaa kaavaa, eikä siihen voi löytää ratkaisua ajattelemalla jonkun toisen aivoilla, kokemalla jonkun toisen tuntein.

Teen sitä silti. Lisäksi käännän ajatuksia ja syyllisyyttä pois itsestäni. On helpompaa syyttää virheistä ja heikkouksista muita tai edes olosuhteita kuin sanoa reilusti: Minä se olin. Minä en pystynyt siihen. Mokasin. Totuus kun tuntuu aina olevan se, että ulkopuolelta tilannetta tulkitessaan, sitä pyrkii olemaan elämän shakkipelissä askeleen edellä ja näkemään tulevat, oletettavat tapahtumat ja reagoimaan myös niihin.

Näin kävi juurikin tenttini arvosanan kanssa. Olin varsin tyytyväinen arvosanaan kolme, ennen kuin sain tietää, kuinka pienestä oli parempi arvosana kiinni. Ainoa asia, jonka tuolloin kykenin näkemään, oli arvosanojen 3 ja 4 merkitysero. Vaikka kyseessä oli muutaman pisteen ero 3:sta 4:seen, sai se mielessäni huomattavasti suuremmat mittasuhteet. Arvosana 3 kertoi mielestäni näkijälle sen, että aiheen osaa kohtalaisesti, pärjäten. Kun taas arvosana 4 kertoi mielestäni näkijälle sen, että asian hallinnan taso on hyvä ja asiasta tiedostetaan myös suurempi ja soveltuvampi kokonaisuus. Muodostamassani visiossa arvosana 4 oli vakuuttavampi kuin arvosana 3. Perustin kiukkuni, turhautumiseni ja vihani tähän illuusioon. Perustin sen siihen hetkeen, jossa joku kolme pistettä vajaata nelosta kolmosena katsoen toteaa minun olevan ihan ok, vaikka itse koen olevani hyvä. Rakensin vihani ja turhautumiseni sille kalliolle, jolla en ole vielä edes käynyt.

Siksi jouduinkin kysymään itseltäni jälleen uuden kysymyksen: Välitänkö oikeasti siitä, millaisia numeroita päättötodistukseni kantaa vai siitä, mitä olen oppinut? Tiedän kysymättäkin olevani oppimiskeskeinen. Arvosanat ovat tähän päivään mennessä olleet minulle vain numeroita, joilla teoriatiedon hallintaa mitataan objektiivisesta näkökulmasta. Ja tuohon väitteeseen perustin osittain myös turhautumiseni.

En lukisi itseäni kuuluvaksi arvostettujen kirjaviisaiden joukkoon, vaan olen enemmänkin käytännönläheinen pohtija, jonka maailmassa raja-aitoina ovat vain oman tietämättömyyden ja tiedon kasvot. Toisinaan tieto asioiden laidasta estää minua etenemästä, toisinaan tietämättömyys. Tämän vuoksi reaalilukuihin perustuva kokonaislukuarviointi tuntui itsestäni mitä suurimmalta väärinymmärrykseltä. Koin tentin kysyvän minulta lähinnä sitä, kuinka monta tietoon perustuvaa verbin sisältävää lausetta kykenen muodostamaan meille syötetyistä teoriatiedoista. Koin, ettei minua itseäni kuunnella, vaan ainoa merkitys oli sillä, miten joku muu on maailman nähnyt makaavan ja millaiseksi sen määritellyt. Olisin toivonut, että minulla olisi ollut väliä, minun ajatuksillani olisi ollut arvoa. Mutta omaksi harmikseni, on arvioinnin linja koulussamme se, että tentistä saatu arvosana määrittelee kurssiarvosanan huolimatta kaikesta siitä, kuinka hyvin tai huonosti olet käytännönosuudesta suoriutunut. Tämän vuoksi on otettava uusinta ottelu hematologian tentin kanssa. Minä pystyn siihen, pystyn saamaan ne kolme puuttuvaa pistettä ja enemmänkin.

Jouduin myös toteamaan itselleni, että koko asetelmassa oli kuitenkin lopunperin kyse ainoastaan onnellisuuden tavoittelusta. Tilanteessa itsekritiikki seisoi onnellisuuteni esteenä. Muistin kyllä, kuinka onnellinen olin tentistä poistuttuani, sillä koin sen menneen hyvin. Murskaava kolmen pisteen tappio arvosanakorrelaatiossa vei kuitenkin minulta onneni. En osannut olla iloinen saamistani 38 pisteestä, sillä itsekritiikkini sanoi, että olisin pystynyt parempaan, mikäli olisin vain yrittänyt.

Yrittänyt. Kuka sanoi, että en yrittänyt? Minä tein parhaani siinä hetkessä. Kirjoitin ylös kaikki oppimani faktaksi väitetyt asiat ja poistuin tentistä täysin tyytyväisenä. Sillä hetkellä se riitti, itsekritiikki oli hiljaa, vaikkakin kuiski taustalla, että olisit voinut yrittää vastata viimeiseen esseeseen yhden lauseen sijasta vaikka kaksi. Mutta kuinka vastata kahdella lauseella, kun mieli on autuaan tyhjä mistään ajatuksista?

Tyhjyydestä on vaikea kirjoittaa lauseita silloin, kun niiden pitää merkitä jotain. Tyhjyydestä on helppoa kirjoittaa niitä lauseita, joista muodostuu hiirenkorvilla olevia runokirjoja pöytälaatikkoon, mutta faktoiksi niistä ei ole. Ellei faktoilla sitten tilapäisesti tarkoiteta sitä, miten minä maailmaa näen, koen ja tulkitsen.

Yksi asia on kuitenkin tämänkin tenttikiukun jälkeen selvä. On tärkeää muistaa, että onnea on tarttua hetkeen ja nähdä kaikki se hyvyys ja kauneus, mikä on ympärillä. Onnea on ymmärtää, että epätäydellisyyden jatkumo on täydellisyyttä, ja että sitä kelpaa tällaisena tenttinumeroistaan huolimatta. Onnea on tarttua itsekritiikkiin ja sanoa sille: mene pois. Mene vaan.

Sillä itsekritiikki on maailman parhaita valehtelijoita.

Ja se, mitä minä yritän itsekritiikilleni tehdä, on minun oma utopiani. Yritän tehdä siitä sitä varjokuvaa, joka tanssii tuulessa kuin kynttilänliekki, on läsnä, kun sitä tarvitaan, mutta menee pois, kun on aika. Koetan tehdä siitä voimavaraa, joka kulkee onnellisuuden jalanjäljissä taputtaen lohduttavasti olalle niinäkin hetkinä, kun tenttiarvosana jää kolmen pisteen päähän paremmasta.