Ruoste

Minun mustekynäni kuulakärki on ruostunut kirjoittamisen puutteesta. Se köhii ja sylkee epämääräisiä musteläiskiä kirjainten alkuihin ja loppuihin sotkien entisestään kaoottista tekstityyliäni. Kesken jääneet tekstit ja runot kertovat sielutonta tarinaansa leväten kylmenneinä jälkinä olemattomassa pöytälaatikossani. Olen tuhrinut niitä kirjekuorien taustapapereihin, vihkoihin, autioihin Word-pohjiin ja mainoksiin, kiusannut niillä veljeäni haastaen sopertelemaan omia vastaaviaan sekä jättänyt hautumaan mieleeni. Olen saanut aikaan eriasteisia hiljaisuuksia, joilla jokaisella on minun kasvoni, mutta ei nimeäni.

Näitä hiljaisuuksia ovat olleet rakentamassa kesäpäivien uuvuttava tekemättömyys, raukea laiskuus ja menneet päivät, joiden betoninharmaat melankoliakylvyt ovat tuudittaneet minua mietteiden laakeille ulapoille, joissa ajatuksen hinta on puolentoista jaardin mittaisen kirjoitelman pituinen filosofiamyrsky siitä, kuinka mustavalkoinen ajattelu on olettamisen perussynti. Niissä hitaissa leikatun nurmen ja vihreän tuoksuisissa matkamuistoissa asuu kiiltokuvamaisia harhakuvitelmia omasta kyvykkyydestäni filosofina. Niitä ajatuspolkuja seuratessani olen huomannut itseni muuttuneen:

Minusta on tullut sarkastinen tosikko.

Tai toiset ehkä sanoisivat minun aikuistuneen, ottaneen viimeinkin sen kuuluisan sädekehän pääni päältä ja ripustaneen sen naulaan alkaen nähdä, että elämä on juurikin sitä ruusuilla tanssimista - kaunista, mutta silloin tällöin satuttavaa. Tämä uusi vakavuus on saanut minut löytämään arkea runtelevan huumorin, jossa lahjomattomat elämän sankarit ovat suola ja sokeri rantakalliolla nautittavassa kinuskileivoksessa ja toisinaan se penisilliiniviljelmä aamuisen leivän päällä.

Tämä uusi tosikkomaailma näyttäytyy minulle keskinkertaisen suorituskyvyn laukkaratana, jossa kohtalainen tyytyväisyys saavutetaan elintasoleirien satama-altaissa kylpemällä: se on neljä seinää ja katto valokuituverkolla ja virastotyöajalla maustettuna. Todellista lisäarvoa näihin vesileikkeihin tuovat parisuhde ja perhe-elämä, joiden stereotyyppiset kuvaelmat saavat ihoni kutisemaan. Tavoiteltavissa oleva elämä on minulle kuin sen yksikätisen merimiehen olemattoman käden tavoittelua - turhaa.

Se käsi on minut jo jättänyt.

En tahdo työtä, jonka suurin painoarvo on sanalla elättää. Työtä, jota varten noustaan aamulla ja jota tehdään palkkapäiviä ja lomia odotellen. Työtä, jossa raha palkitsee. Tahdon työn, joka itsessään palkitsee, jonka tekeminen palkitsee. En tahdo tyytyä keskinkertaisuuteen, johon jää jumiin yhtä lahjakkaasti kuin kolmannen asteen yhtälön ratkaisemiseenkin. Tahdon jotain muuta. Jotain sellaista, missä valokuituverkko ei ole kuin sen egyptiläisen laitakaupungin lautasantennit - merkki siitä, että pärjää.

En tahdo parisuhdetta kynttiläillallisilla ja kuutamokävelyillä. Enkä henkistä armahdusta niiltä, joiden mielestä käsi, joka käteen näissä tilanteissa kuuluu, on eriä sukupuolta. En tahdo kuiskaten annettuja lupauksia, enkä huokauksiin laantuneita iltapäivän teehetkiä töistä palatessa.

Se on jonkun muun elämä.

Minun elämäni. Minun elämässäni Hakaniemen kauppahallin edustalla vahditaan tuntemattomien pyöriä, puhutaan dojolla läpi päivän polttavat ja kylmenneet, kierretään kotiin rantojen kautta, puhutaan huonoa englantia ohikulkijoille sekä samaan suuntaan menijöille ja haikaillaan menetetyn rakkauden perään. Minun elämässäni kuljetaan sinne minne elämä pysähdellen vie ja pyydetään väliin kaasua, väliin jarrua ja unohdetaan hiljentää mutkissa, mutta ei koskaan risteyksissä. Minun elämässäni järki ja tunne ovat asumuserossa toisistaan ja henkiseltä sairaslomaltaan palaava sopusuhtaisuus on jo unohtanut niiden riidan syyn.

Minun elämäni suurin ruoste ei suinkaan siis asu kirjailijan kynässäni, vaan kenkieni pohjissa ja ohjaustangossa - olettamisen perisynnissä, mustavalkoisessa ajattelussa.

Hyväksyn, suvaitsen, ymmärrän. Tahdon, uskon, haluan. Lupaan, vannon, varmistan.  Muistan, unohdan, antaudun ja taistelen. Ja siinä samassa taputan käsiäni elämän suurelle performanssitaiteelle kirjoittaen siitä lukuisia sarkastisia sanoja halukkaille luettavaksi.

Minun elämäni ruoste. Se on juuri se, joka pitää minut liikkeessä. Saa näkemään meret ja metsät, luo ajatuksiin sävyt ja kuljettaa ne kirjekuorien taustapapereihin, vihkoihin, autioihin Word pohjiin, mainoksiin ja keskusteluihin. Raudan se pilaa, mutta minusta se tekee vahvan.