Epäonnistumisessa epäonnistumisesta epäonnistumisella

Ruutuvihossani lukee horjahtelevin, pienen pienin sinisin kirjaimin kirjoitettuna: Asia ei etene, kun puhe polveilee, hakeutuu sivu-urille ja katselee nurkan taakse, loikkaa esiin, kun vähiten sitä odottaa ja juoksee kuin alaston kukkaniityllä. Ne ovat ainoat muistiinpanoni projektin viimeisimmästä tapaamisesta. Ne ovat myös ainoat sanat, mitä minulla on siitä sanottavana. Koko projekti on ollut alusta alkaen sekaisempi kuin keväisen lintulaudan siementarjotin.

Aikaa myöten jo tragikoomisen sävyn saanut projektimme kohtasikin viimeisimmällä tapaamisella varsinaisen loppuhuipentumansa. Jo alusta asti taistelimme virolaisia veskejä vastaan, emmekä onnistuneet siinä sen paremmin kuin itse Don Quijotekaan. Edessämme oli omien ajatustemme valtameri, joka lainehti ristiaallokossa, ja josta kohosi sekä näkyviä että piilossa olevia kareja, joita emme kaikkia onnistuneet välttelemään.

Ja kun nyt katson projektimme polkua tästä hetkestä taaksepäin, näen ympärilläni pelkkää kaaosta, sirpaleisia paloja tunteista, joiden määrittämisen epätoivo on yhtä suuri kuin niiden tunteminenkin. Näen hysteriaa, joka kumpuaa perfektionismista ja ennakko-oletusten romuttumisia sekä tunnen syvää kaihertavaa pettymystä siitä, että tämäkään kerta ei ollut sen erilaisempi kuin mikään edellisistä. Jälleen annoin vallan sille persoonan piirteelle, jonka kieli on yhtä terävä kuin seismografin viiva, ja joka ei säästä, eikä palvele ketään. Annoin jälleen vallan vihalle ja katkeruudelle, niille kahdelle tunteelle, joiden lietsominen on helpompaa kuin heinän teko. Antauduin ennakkoluuloille.

Niinpä jouduin toteamaan, että mikäli projektistamme tehtäisiin elokuva, sen nimi olisi: Kuinka epäonnistua epäonnistumisessa ja epäonnistua silti. Se tarina ei kertoisi ruusuilla tanssimisen pehmeydestä, eikä kovuudesta, vaan siitä mahdollisuudesta, kun kaikki menee pieleen silloinkin, kun ajatus on hyvä ja oikea. Se kertoisi tarinaa siitä, kuinka viha ottaa vallan ja muuttaa aivan kaiken itsensä negatiiviksi, jopa ihmiset.

Ajatusta pohtiessani ymmärsin, mikä oli mennyt vikaan projektissamme alusta alkaen. Olemme olleet liian vakavia, ottaneet kaiken kirjaimellisesti, emmekä ole muistaneet nauraa itsellemme. Olemme jopa unohtaneet hymyillä. Hammasta purren olemme pakottaneet itsemme elämään totuutta, jonka olemme itsellemme rakentaneet. Epätoivo on kohottanut tiellemme jälleen ne korkeimmat muurit, eikä meillä ole välineitä niiden ylittämiselle. 

Minä päätin kuitenkin löytää reitin sen muurin ylitse, niiden muurien toiselle puolelle. Minulle se tie ei mene yli, se ei mene sivuitse, eikä se torpedoi itseään ali. Se tie kulkee suoraan muurin läpi.

Lähemmässä tarkastelussa onnistuinkin löytämään muurista lukuisia kulmakiviä, joiden päälle on kasaantunut hilpeä joukko kokolailla sekalaisia mielenmurusia, jotka nostavat korkeutta omalla taidokkaalla akrobatiallaan. Löysin liima-aineista vihaa, pelkoa, pettymystä ja stressiä. Ja korkeimman kiven paikalta minä löysin yhden sanan, jonka pudottamisen tiesin kaikista vaikeimmaksi heti katseeni siihen nostaessani. Siihen kiveen oli kirjoitettu vahvoin viilloin kuusitoistakirjaiminen sana: Ymmärtämättömyys.

Tuo sana kiteyttää koko projektimme. Väärinymmärrykset ja ymmärtämättömyys ovat siivittäneet tätä taivalta, jota meistä kukaan ei vapaaehtoisesti kulkemaan lähtenyt. Ne ovat viitoittaneet tietämme ja saaneet meidät suuttumaan itseemme ja muihin. Ne ovat saaneet meidät korottamaan ääntämme, puhuman toistemme päälle, jättämään huomiotta ja käyttäytymään muutenkin kuin keskenkasvuiset teinit, joita me emme enää ole.

Meillä ei ole mitään tekosyitä ymmärtämättömyydelle ja väärinymmärryksille. Meidän ainoa perustelumme on vain se, etteivät meidän kemiamme kohtaa, etteivät ajatusmaailmat kohtaa. Meidän ainoa totuutemme on se, että me emme kestä erilaisuutta. Meillä ei ole välineitä, joilla saisimme kaksi eri maailmaa sulautetuksi yhteen, eikä edes mielenkiitoa siihen. Me tahdomme vain tehdä omaa suoritustamme ja selvitä kunnialla tästäkin haasteesta, vaikka se loisikin kasvoillemme pari uutta uurretta ja muutaman harmaan hiuksen lisää piilotettavaksi.

Koko projektin ajan me painostimme ja vaadimme, pyysimme ja kehotimme, joustimme ja taivuimme, pakotimme ja asetimme ehtoja. Yritimme saada projektin ja ryhmän toimimaan lievällä väkivallalla, runnoimme läpi idean toisensa jälkeen ja unohdimme, että olemme itse itsemme pahimpia vihollisia. Me leikimme tietävämme kaiken, vaikka emme tienneet mitään. Ja me katsoimme epäonnistumisia ja yritimme entistä enemmän, vain epäonnistuaksemme jälleen. Ja lopulta me huomasimme, että olimme epäonnistuneet jopa epäonnistumisessa, sillä pohjimmiltamme, tahdoimme kaikkien olevan samanlaisia, yhtä tehokkaita, yhtä täydellisyyshakuisia, yhtä tarkkoja, emmekä hyväksyneet kieltävää vastausta tai edes empimistä.

Se on yllättävän vaikeaa, hyväksyntä. Suvaitseminen on helpompaa, olen todennut. Sillä suvaitsemisella annamme toiselle luvan olla itsensä, mutta kohotamme itsemme hänen yläpuolelleen. Vasta hyväksymällä hänet sellaisena kuin hän on, voimme sanoa olevamme tasa-arvoisena. Ja tämän me olemme sujuvasti projektissamme unohtaneet. Olemme antaneet suvaitsevaisuuden ohjata meitä ja sanoneet itsellemme, kaikkien saavan olla juuri sellaisia kuin ovat, mutta emme ole onnistuneet hyväksymään heitä ja heidän erilaisuuttaan. Ne ovat olleet meille se punainen vaate, joka on saanut meidät unohtamaan kaiken muun ja tarttumaan siihen ainoaan aseeseen, joka meillä on jäljellä ­ – halveksuntaan.

Niinpä olenkin löytänyt itseni useampaan kertaan lausumasta sarkastisia kommentteja projektista, jonka parissa olen viimeiset pari kuukautta viettänyt. Olen lakannut arvostelemasta itse työtä ja sen jälkeä ja siirtynyt arvostelemaan ihmisiä. Olen lakannut yrittämästä saada asioita tapahtumaan oikein ja vain jättänyt asiat sijoilleen, pudottanut ne käsistäni ja tyytynyt raivoamaan hiljaa. Olen etsinyt syitä ja seurauksia ja toivonut löytäväni oikeutuksen kaikelle niille ajatuksilleni ja tunteille, joita olen projektin aikana ehtinyt ajattelemaan ja tuntemaan. Olen koettanut piilottaa ärtymystä ja takakireyttä siinä erityisemmin onnistumatta. Siksi päätinkin, että paras ase omaa vihaa vastaan on sarkasmi.

Listasinkin itselleni muutaman avaintoteamuksen takuuvarmalle projektissa menestymiselle. Nämä ovat projektityöskentelyn kymmenen käskyä:

1. Älä kuuntele, etenkään järjenääntä.

2. Älä vastaa kysyttäessä. Tai jos vastaatkin, vastaa aiheen vierestä.

3. Älä noudata ohjeita, vaan tee aina omiasi.

4. Älä ennakoi. Jätä ennemmin tekemättä.

5. Älä ole valmis. Aloita prosessointi vasta, kun kaiken pitäisi olla jo valmista.

6. Älä jousta. Pidä aina oma pääsi ja näkökulmasi.

7. Puhu, kun pitäisi olla hiljaa.

8. Haihattele ja sekoile.

9. Tule myöhässä. Aina.

10. Tee vain pakollinen.

Näitä ohjeita noudattamalla, voit olla varma, että jäät projektiryhmän mieleen ja kaikki oppivat nimesi. Tulet myös kuulemaan nimeäsi projektitapaamisissa, paljon ja usealla äänensävyllä. Huomion saaminen on siis taattu ja tulet olemaan koko projektin ajan kuumin puheenaihe. Huomattavaa henkistä kuumenemista voi esiintyä jo pelkästään sinun näkemisestäsi. Aina sinun ei tarvitse vaivautua edes avaamaan suutasi. Kukaan ei jää varmasti kylmäksi. Näiden ohjeiden noudattamisella takaat myös sen, että sosiaalinen statuksesi nousee nollasta johonkin, jonka arvoa on vaikea määrittää korrektisti.

Siispä ensikerralla, kun edessä on epäonnistumisen yrittäminen, täytyykin muistuttaa itseään siitä, että mikäli epäonnistuminen epäonnistuu tarpeeksi monesti, voi siitä tulla jopa onnistuminen. Siksi tänään nousenkin seminaarilavalle tyytyväisenä siihen, että kaikista käänteistä huolimatta saimme projektimme päätökseen kutakuinkin ja vain hieman ontuvalla onnistumisella. Voimme nousta lavalle ja seistä sanojemme takana ilman piiloutumista. Kaikesta huolimatta, projektityöskentelyn kymmenen käskyä toivat tuloksen. Helpompikin reitti olisi ehkä ollut, mutta kuka siitä enää jaksaa välittää. Tärkeintä on, että kenestäkään meistä ei tullut itsensä negatiivia, vaan selvisimme aggressioistamme ja opimme tulemaan toimeen tai ainakin nielemään pahimman kiukkumme.