Musculus temporalis, musculus sternocleidomastoideus, musculus massater, musculus
quadriceps femoris, musculus obliquus abdominis externus, musculus triceps
suare, musculus latissimus dorsi, musculus biceps brachii… os frontale, os
temporale, os zygomaticum, maxilla, mandibula, columna vertebralia, radius,
ulna, ossa carpalia, ossa metacarpalia, ossa digitorum manis, os ilium, os
pubis, ossa tarsalia, ossa metatarsalia… ohimolihas, päänkiertäjälihas, ulompi puremalihas, nelipäinen
reisilihas, ulompi vinovatsalihas, kolmipäinen pohjelihas, leveä selkälihas,
kaksipäinen olkalihas… otsaluu, ohimoluu, poskiluu, yläleukaluu, alaleukaluu,
selkäranka, värttinäluu, kyynärluu, ranneluut, käden luut, sormiluut, suoliluu,
häpyluu, nilkan luut, jalkapöydän luut… Luita ja lihaksia, latinaa ja suomea ja
niiden sekoitusta, pakkomielteistä pänttäämistä ja teipinpaloja iholla,
tekstitettyä anatomiaa aamulla seitsemältä.
On maanantai, vaikka tuntuu
sunnuntailta. On hiihtolomaviikko, jolloin olisi tarkoitus nauttia kirkkaista
päivistä ja hangista siellä, missä niitä on. On vapaapäivä ja minä herään
aamulla viideltä selän aiheuttamaan kohmeeseen. Venyn sängyssä puoli
seitsemään, ennen kuin kyllästyn ja nousen ylös. Kurkussa tuntuu tahmealta ja
hampaiden pinnat ovat liukkaat kielen alla. Uni luo juonteita poskipäille ja
silmien alle. Katseessa on vielä hiekkaa niistä ajatuksista, joita uni on minun
mieleeni kehrännyt.
Lämmitän maidon mikrossa, joka
pitää kummaa sorisevaa ääntä, jonka lähde on mahdotonta määrittää. Mietin, että
ehkä se ei koskaan toipunut saamastaan maitokylvystä, vaan kärsii edelleen
sisäisiä vaurioita ja happamoituu hiljaa itsekseen. Sammutan mikron ennen
piippausta, niin kuin aina. Tänään sirotan lämpimän maidon päälle puoli
teelusikallista sokeritonta kaakaojauhetta, joka hädin tuskin liukenee
väljähtäneeseen lämpötilaan. Kone on käynnistänyt itsensä sillä välin ja minä
istun tuijottamaan Hakaniemen rannasta otettua tummaa valokuvaa.
Netti aukeaa hitaasti ja tuskallisesti,
pyytäen aamukohmeiselta kovalevyltä armoa ja apua, jota se ei nähtävästi tule
saamaan enää nykyään. Näytölle nousee valkea sivu, joka juoruaa minun
yleisimmin käytetyt sivustot. Se kertoo minun viettävän tietokoneella aikaa
lähinnä forumeilla ja facebookissa, joillakin lehdillä ja sähköposteissa sekä
YouTubessa. YouTuben klikkaan tänäänkin ensimmäisenä auki ja valitsen soimaan
Teleksin Jätämme toisemme toisille -kappaleen ja alan tutkia internetin yön aikana
saamaa lisädataa: Maailmalla soditaan edelleen, finanssikriisi ei ole edennyt
mihinkään, ihmiset ovat vanhenneet ja uusia on syntynyt, meillä ja maailmalla
lakkoillaan ja pastankin olet aina keittänyt väärin ja Tobleroneakaan en ole
osannut katkaista oikein. Forumeilla ei mitään uutta, muutama kirjoitus, joista
en ole kiinnostunut. Sähköposti huutaa tyhjyyttään. Ei mitään uutta auringon
alla siis. Vain elämää, joka jatkuu jatkumistaan ja pyörii samoilla raiteillaan
myös silloin, kun itse nukkuu.
Huokaan ilmaan henkäyksen ja
avaan kouluprojektin OneDrivessa. Totean samalla, että minusta on tullut huokailija
ja hymähtelijä. Hymähtelen ajatuksilleni metrossa, bussissa, kotona ja
koulussa. Juutun pohtimaan jotain jo tapahtunutta ja pudotan sen mielestäni
matalalla kurkkuäännähdyksellä ja pään pudistuksella. Joskus tuhahdan ajatuksen
pois nenäni kautta. Sinne ne hilpeinä pilvinä pakkaseen karkaavat, juoksevat
kauas ulottumattomiin vain palatakseen takaisin myöhemmin. Huokaan ilmaan
avuttomia henkäyksiä silloin, kun minulta kysytään kysymyksiä, joihin en tahdo
vastata tai joihin minulla ei ole vastausta. Tämän turhautuneen huokauksen
siivittämänä avaan sähköpostista myös Tutor-opettajan antaman palautteen
projektista ja aloitan korjauksien tekemiset. Veistelen sanoista viitteitä ja
vaivihkaisia kiertoilmaisuja tietämättömyydelle, koetan tehdä lauseista
uskottavia. Korjauksiin ei mene aikaa kauaa ja lähden tekemään arviota
projektista. Huokaan jälleen.
Ei se nyt hyvinkään ole mennyt,
mutta saako sitä sanoa. Voinko kirjoittaa projektiraportin arviointiosioon,
että huonosti meni, ryhmä ei toiminut ja aihekin oli kurja, ongelmia oli ja
tuli ja ei ne mihinkään menneet. No en tietenkään voi. Projektin arvioinnin
täytyy olla kehittävää, rakentavaa, muut ihmiset huomioonottavaa. Päädyn
jälleen kirjoittelemaan valkoisia valheita paperille ja kaunistelemaan
totuutta. Sanon, että oli haasteita ja haasteellisia tilanteita, eikä kaikki
mennyt aina niin kuin piti, vaikka mikään ei mennyt niin kuin piti. Kerron,
että aiheen näkökulman valitseminen tuotti haasteita, vaikka se oli lähes
mahdotonta. Ei meillä ollut näkökulmaa, ei meillä ole edelleenkään. Meillä on
vain monta paperia täynnä tekstiä, joita väitämme faktoiksi. Kai ne ovat,
faktoja. Lopetan arvioinnin toteamalla,
että oppimistehtävänä projekti on kaiken kaikkiaan ollut avartava. Sitä se on
kyllä ollut, hermoja venyttävä ja tajuntaa avartava – aina ei saa sitä, mitä tahtoisi, joskus täytyy
toimia myös ryhmässä, joka ei ole itselle mieleinen. Ja se täytyy vain kestää,
sen täytyy antaa olla.
Suljen projektin ja avaan
koneelta anatomian luu- ja lihasluettelon. Luen sanoja mekaanisesti ja totean,
että eihän tästä näin nyt mitään tule. Jos sanat ovat vain kirjainyhdistelmiä,
onko niillä mitään merkitystä. Siispä päädyn ottamaan vasempaan käteeni
teippirullan ja oikeaan käteeni mustan tussin. Kirjoitan lihaksen ja luun
toisensa jälkeen teippiin ja liimaan ne koristamaan ihoni pintaa. Pienen pieniä
mustia kirjaimia ympäri kehoa, sanoja ja viitteitä siihen, mitä siinä kohdalla
on - luuta ja lihasta. Katson peilistä anatomianukkea ja ihmettelen, miten
ihmeessä minä voin muistaa sanat latinasta suomeen, mutta en suomesta latinaan.
Irrotan teipit yksi kerrallaan ja toistan pienet kirjaimet ääneen. Sen jälkeen
muistan, että solisluu kirjoitetaan clavicula,
ei calvicus, niin kuin sen kovin mielelläni kirjoittaisin. Taittelen teipit
siistiksi läjäksi ja pudotan tyhjään roska-astiaan.
Koneella ei taaskaan mitään
uutta. Vapaapäivä tuntuu pitkältä kuin nälkävuosi. Teen itselleni ruokaa aamu
kymmeneltä ja syön banaanin puoli kahdeltatoista. Lähetän muutaman whatsapp
viestin ja kuuntelen suoratoistolla musiikkia, jossa lauletaan milloin
rakkaudesta, milloin menetyksestä. Kuuntelen nykypäivän iskelmiä ja totean
suomalaisilla naislaulajilla olevan ääntämisongelmia tai vaihtoehtoisesti
minulla kuulohäiriöitä ja ymmärtämisvaikeuksia. Vaihdan soimaan mieslaulajan,
jonka äänteistä saan selvää, vaikka en edes suoranaisesti kuuntele kappaleita.
Mietin, pitäisikö kirjoittaa lihasräppi latinaksi tai suomi-iskelmä luista.
Ehkä sitten muistaisin kaikki ehjän ihmisen osat. Jätän sen kuitenkin väliin ja
tyydyn sulkemaan lihas- ja luuluettelon sen jälkeen, kun olen testannut
kirjallisesti muistiani niiden osalta. Kyllä, latina-suomi taittuu, mutta
suomi-latina sanastossa on pahoja ongelmia.
Miten jonkin asian voikaan osata
toiseen suuntaan, mutta ei toiseen?
Niin kuin hampaiden pesu oikealla
kädellä, kun teet sen joka kerta samalla tavalla, sinä osaat sen, mutta jos aloitat
kerran pesemisen oikean puolen sijaan vasemmalta, joudut heti työstämään asiaa
enemmän. Saati sitten, jos vaihdat kättä. Nykyään minä pesenkin hampaani lähes
poikkeuksetta vasemmalla kädellä, vaikka minusta tuntuukin, etteivät hampaat
sillä puhdistu kunnolla. Usein viimeistelenkin harjaamisen vielä nopealla oikean
käden harjankuljetuksella. Joku päivä minä vielä osaan sen, hampaiden pesun
vasemmalla kädellä, niin kuin luut ja lihakset suomesta latinaksikin.
Kaikista tehdyistä ja
tekemättömistä asioista huolimatta kello on hädin tuskin ylittänyt puolta
päivää. Ulkona näyttää tyyneltä, mutta siitä minä en tiedä mitään, sillä taloni
seinät ovat tuulta vahvemmat. Lasken tunteja hetkeen, jolloin minun pitää
lähteä ja päätän lähteväni matkaan viimeistään kahdelta. Silloin ehdin hakea
opiskelijakorttiin tarran ja saan kortin täysiin ruumiin ja sielunvoimiinsa.
Sen jälkeen ehdin vielä katsella nukkuvaa Helsinkiä ja miettiä asioita ja
niiden laitoja, jopa keskustoja, jos niikseen tulee. Vasta puoli kuudelta
pääsen opettelemaan lihasten käyttöä käytännössä aikidon parissa. Pääsen
liikuttamaan niitä lihaksia, joiden nimiä olen tänään koettanut mieleeni
tartuttaa.
Sanat eivät kuitenkaan ole kuin
tauti, ne eivät tartu kontaktista, eivätkä pisaratartunnasta. Joskus tuntuu,
etteivät ne tartu millään. Ne lipeävät otteesta ja saavat sinut ihmettelemään,
pitäisikö sinun todellakin tietää mitä tarkoittaa sana trakeostomia tai osata määrittää
kausaliteetti. Ja sinä vastaat itsellesi kerta tosiensa jälkeen, ei, ei minun
tarvitse. Voin katsoa sen googlesta, enkä edes työskentele terveydenhuollossa,
enkä harrasta filosofisia analyyseja syistä ja seurauksesta.
Ja minä sanon itselleni, kyllä.
Kyllä, minun täytyy tietää se, että voin ymmärtää, mistä tämä todellisuus
koostuu. Minulle se koostuu sanoista ja niiden merkityksistä, kokonaiskuvista,
joissa ei ole tilaa epäröinnille. Minulle tämä todellisuus on niitä sanoja,
joiden merkitystä en ymmärrä, niitä sanoja, jotka vielä minua pakenevat. Tämä
on todellisuus, jossa sanat ovat tärkeämpiä kuin kuvat ja jossa helposti
hämääntyy ja kompastuu siihen ainoaan seikkaan, josta tämän maan juuret
kohoavat: ylianalysointiin.
Sillä ylianalysoinnissa minä olen
oman elämäni mestari. Ylianalysoin asioita jätettäväksi huomiotta ja
ylianalysoin asioille uusia merkityksiä. Keskityn näkemään kausaliteetin
sieltäkin, missä sitä ei ole. Keskityn vain huomatakseni, että tänäänkin näin
puun, mutta en itse metsää. Ja siltikään minä en koskaan opi, että jotta voisin
ymmärtää sanan, minun on ymmärrettävä yhteys.
Ehkä siksi musculus temporalis, musculus
sternocleidomastoideus, musculus massater, musculus quadriceps femoris,
musculus obliquus abdominis externus, musculus triceps suare, musculus
latissimus dorsi, musculus biceps brachii… os frontale, os temporale, os
zygomaticum, maxilla, mandibula, columna vertebralia, radius, ulna, ossa
carpalia, ossa metacarpalia, ossa digitorum manis, os ilium, os pubis, ossa
tarsalia, ossa metatarsalia… ohimolihas,
päänkiertäjälihas, ulompi puremalihas, nelipäinen reisilihas, ulompi vinovatsalihas,
kolmipäinen pohjelihas, leveä selkälihas, kaksipäinen olkalihas… otsaluu,
ohimoluu, poskiluu, yläleukaluu, alaleukaluu, selkäranka, värttinäluu,
kyynärluu, ranneluut, käden luut, sormiluut, suoliluu, häpyluu, nilkan luut,
jalkapöydän luut… ovat minulle vielä suurimmalta osalta enemmän tai
vähemmän hepreaa. Kuinka voisinkaan ymmärtää yhdistämään sanat kokonaisuuteen,
jos en ymmärrä kokonaisuutta?
Tuntuu hullulta, kieltämättä,
olla osaamatta nähdä ihmistä, mutta se ei ole se koko kuva. Minä näen ihmisen,
näen sen liikkuvan ja toimivan kokonaisuuden. Mutta mitä minä siitä näen? Näen
pinnan, näen luonteen, näen toiminnan. Mutta mitä minä en näe? En näe sitä
elävää organismia, joka sitä ihmistä liikuttaa, en näe enkä ymmärrä. Ja kuinka voisinkaan, kun sitä eivät ymmärrä
vielä edes ne, ketkä ovat vuosia sen toimintaan tieteellisestä näkökulmasta
perehtyneet.
Ehkä minun tulisikin joskus
hieman löysätä otettani, lakata ajattelemasta ja vain tuntea. Olla miettimättä
yhtään mitään ja nauttia hetkestä, nauttia siitä, että minä olen. Ehkä minun
tulisikin opetella vastaan ottamaan sanat sellaisena kuin ne sanotaan, eikä
koettaa löytää kaikesta yhteyksiä… jonnekin.
Niin minun tulisi tehdä.
Muodostaa se ajaton aikataulu, jossa ei ole väliä, ehtiikö ymmärtää kaikkia
piilomerkityksiä ja viimeinkin alkaa vastata kysyttäessä. Sillä mitä sillä on
lopulta väliä, vaikenemisella. Ei sillä kukaan ole maailmaa koskaan pelastanut,
eikä pelasta. Aina ei ole tarpeen ymmärtää koko kuvaa, riittää, kun ymmärtää
sen hetken, koko sen täyden sekunnin, minuutin tai tunnin merkityksen. Riittää
kun ymmärtää, että tärkeintä ei ole se, mitä rakastaa, vaan ketä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti