Positiivisen tulkinnan voima

Uuden asuntoni yläkerrassa asuu kantakävelijä. Hänen askeleensa hakkaavat kattooni suuntaviivoja, joista voin päätellä, missä päin asuntoa hän milloinkin on. Kenkiä hänellä ei jaloissaan ole, sillä ääni on matalan pehmeä isku, joka jää kaikumaan näiden yhä puolityhjien seinien sisään. Se on vieras ääni, jota ei koskaan vanhassa asunnossani kuulunut.

Täällä yksikään naapurini ei kommunikoi laulamalla, ei edes alakertalainen tai ainakaan ei niin isosti, että se kuuluisi tänne minulle asti. Oopperat, eivätkä rock soundit, kaiu iltaisin ilmastointikanavista korviini. Vain satunnaiset viikonlopun illat täyttyvät kaukaa kantautuvista naurun remakoista ja muutamasta läpihuudetusta iloisesta virkkeestä, jotka nekin vaikenevat ennen kuin tajuntani lamput himmenevät unen merkiksi.

Liikenteen hälinääkään ei täällä voi moitteeksi asti sanoa kuuluvan, sillä parvekkeelta eteeni levittäytyy kuva, jossa katulamput kehystävät hiljaista tietä. Taloni viereisistä rakennuksista löytyvät palvelukoti, kirkko ja nuorisotalo. Muutaman kiinteistön päästä löytyvät lähikaupat, R-kioski, posti ja baari. Bussipysäkeillä ympäröity sijaintini mahdollistaa kulkemisen niin itään kuin länteenkin.

Luontoa kahlitsevat ja kumartavat elämäntapaihmiset ovat myös perustaneet lähistölleni siirtolapuutarhan, jonka kattomeren keskellä aukeaa vielä talven jäljiltä palautuvaa, lähes hiusteni sävyistä, nurmea ja kuolleita kukkien varsia. Luultavasti auringon alkaessa valaa energiaansa kasveille, tuleekin päivittäiselle reitilleni nähtäville pienimuotoinen ihmisten rakentama kukkaisparatiisi, johon on betoniviidakon asukkien miellyttävää mennä tarkastelemaan luonnon ihmeitä.

Täältä betoniviidakosta huudettuna kaikki tuntuukin välillä jokseenkin lelukaupan häiltä. Villin luonnon vapaus ei näillä kaduilla loista ja linnutkin ovat lakanneet laulamasta kokonaisia virsiä ja urbaanistuneet visertelemään omiaan. Ja niissäkin maapalstoissa, jossa luonto on yhä omillaan, on täällä jo jälkiä ihmisistä. Puolihuolimattomilla silmäyksillä voi nähdä maassa roskan jos toisenkin hautautuvan aluskasvillisuuden joukkoon. Naavattomat havupuut vaikeroivat yrittäessään puhdistaa ilmasta hengityskelpoista. Kelottuneet rungot nojaavat toisiaan vasten hopeisen harmaina ja kimalaisettomat, kukattomat niityt hehkuvat alakuloista arouttaan.

Toisinaan minä jään kiinni siihen kuvaan. Katson mitään näkemättömin silmin keltavuokkoja, jotka tunkevat itseään läpi riitteen ja mietin, kuinka paljon me siihen luotimmekaan, että maailma parantaa itse itsensä. Lasken heinänkorsien lakoa ja puhallan ilmaan hyytyneitä huokauksia kauppakassi selässäni ja punnitsen mielessäni kierrättämättömän muovin määrää reppuni sisällöstä. Enkä aina edes pysty tuntemaan huonoa omaatuntoa siitä, etten valinnut ekologisinta vaihtoehtoa pakkauksessa ja ruoassa. Sanon ainoastaan alistuneesti itselleni, etten sentään ottanut muovikassia, vaan pakkasin tavarani kangaskassiin ja reppuun, koettaen unohtaa ne liian suureen muovirasiaan ja suojakaasuun pakatut kanafileet reppuni alaosassa.

Sellainen se on, se kukkahattutäti minun sisälläni. Välittää yhtenä päivänä enemmän, toisena vähemmän. Takertuu hatariin aatteisiin, joista koettaa koota yhtenäistä palapeliä, jota voisi sittemmin esitellä muille, jotka eivät vielä sen hienoutta ole osanneet arvostaa. Se kukkahattutäti ei osta punaista lihaa, eikä tee muistiinpanoja paperille. Se kukkahattutäti lukee e-kirjoja ja kieltäytyy opiskeluissaan kohteliaasti tulostamasta yhtään mitään, mitä ei ole pakko. Hän lainaa oppikirjansa kirjastosta ja piilottaa ne keittiön pöydän alle odottamaan lukemista myslipurkin viereen.

Siellä ne kirjat ovat tälläkin hetkellä: 510 sivuinen anatomian ja fysiologian kirja ja 1261 sivuinen patologian kirja. Odottavat siellä näitä kahta pientä kättä, jotka ottaisivat ne haltuunsa. Odottavat näitä aivoja, jotka viimeaikoina ovat ajatelleet lähinnä tunteita ja niiden ilmaisemisen vaikeutta. Sanoja, jotka ovat minulle tuttuja, mutta niin vieraita.

Patologian kirjaa olen kyllä lukenut parhaan yritykseni mukaan sen vaaditut 370 sivua busseissa ja koulun käytävillä, mutta anatomian kirja lojuu nyt jo toista viikkoa koskemattomana siinä sijallaan, mihin sen kotiin tullessani laskin. Patologian tenttiin pitäisikin itsensä pelottomasti ulkoiluttaa jo perjantaina. Luetun tiedon sisäistämistä olenkin viimeiset päivät harrastanut. Tai niin minä itselleni olen vakuuttanut. Vakuutin silloinkin, kun istuin sohvalle patologian kirjan viereen ja katsoin televisiosta tulevia lastenohjelmia. Sivuakaan en kirjasta saanut käännettyä, mutta opin, että velhon muisti on smurffeissa yhtä hyvä kuin minun seitsemän sekunnin muisti sen suhteen, että kiertely ei ole sallittua.

Sillä kiertelyn, jos jonkun, minä hallitsen. Epäsuorat totuudet ovat maailma, jossa maitopurkin värikin kalpenee eriksi silloin, kun en sitä mainita tahdo. Kuulinkin erään ystäväni toteavan, minun olevan niitä ihmisiä, jotka eivät koskaan lakkaa kiertelemästä. Minun ymmärtämiseeni ei hänen mukaansa tarvita kuin yksi ajatus: Mitä kryptisempi lause, sitä varmemmin tahdon siitä puhua, mutta en osaa.

Totuuden siemenen voin nähdä asuvan hänen sanoissaan. Olen lähes epätoivoisen huono puhumaan asioista, jotka ovat suoraan yhdistettävissä minuun. Se tuntuu hieman hullulta, kun tarkastelee noita kolmeakymmentäkuutta vajaan parin vuoden aikana kirjoittamaani blogitekstiä. Niiden sisään on mahdutettu paljon tunnetta ja paljon asiaa, eikä niiden kirjoittaminen ole tuottanut minulle sen suurempia vaikeuksia. Ne ovat lähes aina soljuneet sormistani näytölle kuin hiekka sormien välistä.

Silti, kun pitäisi tai oikeastaan ei edes pitäisi, vaan tahtoisi, sanoa jollekin ne kaksi sanaa, joilla on oikeasti merkitystä, ei niitä sanoja enää ole. Kun harkitseekaan sanovansa yhtään kenellekään, olet tärkeä, lakkaa pää ajattelemasta ja tyhjenee täysin. Se sanoo, ettei niin voi tehdä. Et voi sanoa sitä, ellei sinulla ole hätää, ellet ole menossa pois, lähtemässä, ellei jokin ole vialla.

Mutta vaatiiko se todella sitä? Pitääkö aina odottaa, että on lähes liian myöhäistä tai että on jo liian myöhäistä. Onko järkeä odottaa ja luottaa, että kyllä hän tietää, kyllä he tietävät. Minun aivojeni mielestä pitää odottaa. Sillä kertominen, sanominen, on sellaista itsensä jakamista, johon minulla ei ole koulutusta.  Se on sellaista itsensä avaamista, joka saa minut pelkäämään.

Mutta pelkäämään mitä?

Pelkäämään sitä, että muut ajattelevat minun olevan sekaisin. Pelkäämään sitä, että muut ajattelevat minun tekevän jotain harkitsematonta. Pelkäämään, että huolestuttaisin muut. Pelkäämään, että minun pitäisi myöntää, etten ehkä sittenkään omista teelusikan tunneskaalaa, vaan ruokalusikan. Pelkäämään, että muut näkevät minun pelkäävän. Sillä vahvat tytöt ja pojat eivät pelkää. He purevat hammasta hiljaa ja sanovat itselleen, ettei kaatumisella ole väliä, vaan sillä, että nousee ylös. He nielevät pettymykset irvistelemättä ja tietävät, että positiivinen asenne on ainoa asenne, jolla voi eteenpäin päästä.

Ja sen asenteen minä olen alkanut hiljalleen löytää. Tiedän varsin hyvin, että en ehkä täytä normeja tai edes mahdu peruskaavaan. Tiedän, etteivät ihmiset ole tottuneet kuulemaan, mitä pääni sisällä liikkuu. Olen myös tottunut siihen, että ihmiset näkevät sen, mitä haluavatkin nähdä. Olen tottunut siihen ihan jo omalta kohdaltanikin. Näen, luen ja tulkitsen kaiken juuri niin kuin se minulle sillä hetkellä sopii, vaikka se ei olisi totta, vaan totaalisen väärä tulkinta. Olen tottunut elämään elämää omien ehtojeni mukaan, oman tulkintakykyni mukaan.

Olen tottunut elämään siinä kuvassa, jonka olen itse itselleni maalannut.

Siksi tänään, maatessani sängyssä katsellen auringon nousun punaa makuusoppeni seinässä, minä kaivoin mielestäni muutaman rivin verran sanoja, jotka lähetin sille ihmiselle, jonka statuksena mielessäni on hillitysti ihan vain ympäripyöreitä kavereita. Kerroin hänelle niiden auringonsäteiden myötä, hänen olevan tärkeä ja rakas, vaikka en sitä yleensä sanotuksi saa. Avasin hänelle sen oven, jonka kiinni pitäminen ei ole koskaan vaatinut kuin yhden sanan: mahdotonta. Ja olen yhä hengissä.

Ja nyt, kun aurinko on jo ylittänyt keskipäivän korkeuden taivaalla, minä mietin, muuttiko se jotain minusta. Muuttuiko minun todellisuuteni? Heijastivatko ne sanat uhkaavuutta vai lämminhankisyyttä? Kertoivatko ne sanat ilosta vai surusta? Menemisestä vai paikallaan pysymisestä, läsnäolosta?

Pilviin peittyvän auringon säteet vakuuttavat minulle, että ne kertoivat läsnäolosta. Viestivät tunteesta. Kertovat, että ajatusten välillä on yhteys, joka kuljettaa eteenpäin. Ja minä uskon sen olevan niin. Sillä vaikka pohjimmiltani olenkin niitä ihmisiä, joiden mielestä teot kertovat enemmän kuin sanat, on joskus hyvä saada asioita kirjaimiksi asti. Tiettyyn pisteeseen asti teot riittävät, mutta joskus on tarpeen astua epämukavuusalueelle ja pukea sanoiksi niitäkin asioita, joista normaalisti vaikenisi. Sillä niin kuin todettu, asia on yhtä monimuotoinen kuin tulkitsijansa. Ja suoraan sanomalla on toisinaan mahdollista poistaa väärinymmärryksen riski. Eikä se ole keneltäkään pois, sanoa niitä sanoja, joita ajattelee. Ei sanojalta, eikä kuulijalta.

Siksi voin tämänkin päivän aloittaa hymyilemällä elämälle. Voin hymyillä tyytyväisenä siihen, että minun ympärilläni on ihmisiä, joista välitän ja jotka välittävät. Voin katsoa tätä maisemaa ja todeta, että vaikka mustelmien lukumäärä kehossani lähenteleekin jo kolmeakymmentä, on elämääni ja mieltäni suojellut positiivisuus ja rakkaus niin pitkään kuin olen elossa ollut. Ja toisin kuin aikidossa saamani mustelmat, se positiivisuus ja rakkaus eivät haihdu, vaikka ei sitä ääneen sanoisikaan. Se on ja se pysyy ja valaisee sitä tietä, jota kulkemaan olen lähtenyt. Eikä minun tarvitse enää nousta ylös yksin hammasta purren, vaan voin nojata ulkona tuuleen ja nauraa ilmoille heleitä ääniä kirsikankukkapuistossa silloinkin, kun tuuli sekoittaa hiukseni ja polttaa poskeni punaiseksi.

Ja kotiin palatessani voin potkia kenkäni eteisen kenkätelineeseen ja istua keittiön pöydän ääreen juomaan teetä tai maitoa jo viikon tai pari käyttämästäni kupista. Voin nostaa käteeni puhelimen ja soittaa tai laittaa viestiä. Kertoa, että minä olen olemassa ja että minä satuin ajattelemaan juuri sinua. Että ajattelin päivääni ja tahdoin jakaa sen kanssasi. Sillä sitä se elämä on; arjen kuvausta, jota jaetaan ja eletään yhdessä.

Tai vaihtoehtoisesti voin vain jäädä katsomaan sitä eilen saamaani kukkaa. Se säilykeananaspurkkiin tunkemani kukka kehuu olevansa tulilatva, jonka todennäköisesti onnisutun tappamaan kuukaudessa. Kastelet liikaa sanovat. Mielestäni kyllä en. Ja sitten väittävät, etten antanut tarpeeksi vettä. Tiedä näistä sitten, mutta kyllä on kovin vaikeaa saada kukat pysymään hengissä. Ei ole minusta viherpeukaloksi, jos ei viherpiipertäjäksikään. Mutta johonkin muuhun minusta on, varmasti.