Kun katson ulos ikkunasta, näen
metsää: Havupuita ja koivuja, jotka kohoavat kallioisesta maaperästä ylöspäin
kohti taivasta. Näen ruskeaan taittuvan nurmen, joka vetisenä ja lähes jo
maatuneena riutuu vesisateessa, apilat, joista ei ole jäljellä kuin lehdet.
Näen luonnon, jonka voima on alkukantainen.
Kun astun ulos alaovesta, näen
palan Helsinkiä. Näen mustaa asfalttia olevat tiet, jotka imevät valoa mustan
aukon tavoin. Näen talot, jotka kohoavat vankkoina kohti taivasta. Näen
liikennevalot ja valosaasteet, jotka sekoittavat luonnon harmoniaa. Näen
kaupungin, jossa sydämeni ja mieleni lepää ja joka sykkii samaan tahtiin
ajatusteni kanssa. Näen kaupungin, joka on koti.
Mutta kun katson kalenteriani,
näen päivämäärän 6.12 ja tekstin: 2. Adventtisunnuntai, Itsenäisyyspäivä. Näen
sanan, joka ei merkitse minulle juuri mitään muuta kuin lausuttuja sanoja,
joita on opetettu kiittämään. Näen palan historiaa, jonka kaiku on minulle
kovin heikko. Se ei vastaa minulle voimakkain tuntein, eikä sanoin, se vastaa
minulle pelottavalla itsestäänselvyydeltä: Itsenäinen Suomi. Minulle se
tarkoittaa tiivistettynä sanoja: Suomi on vapaa maa. Se tarkoittaa
sananvapautta, vapautta olla oma itsensä. Se tarkoittaa minulle kieltä, jota
voin puhua ja kirjoittaa ja joka on oma. Se yhdistyy minun mielessäni mahdollisuuteen
kulkea kaduilla vapaana ilman pelkoa väkivallasta. Se tarkoittaa minulle rauhaa
ja sodattomuutta, turvaa.
On pelottavaa huomata, kuinka
historia, joka toistaa itseään, menettää hiljalleen merkitystään. Menneiden
aikojen tuulet vaimenevat ja tapahtunut unohdetaan. Minulle on käynyt niin.
Minulle Suomen historia on aina ollut sanoja paperilla, koulutuntien pitkäveteisiä
hetkiä, joissa vilisevät vuosinumerot ja nimet, joista en saa mitään selkoa. Minulle
se on aina ollut vain sanoja. Sanoja, jotka ovat polvesta polveen kulkeneet sen
rikkinäisen puhelimen kautta, jota perimätiedoksi kutsutaan.
Siksi huomaankin, että nyt
Itsenäisyyspäivää ajatellessani, olenkin yhtäkkiä täysin hukassa. Tiedän, että
aion kolmen tunnin treeniputken jälkeen juhlistaa itsenäisyyspäivää syömällä
juustoa ja hedelmiä sekä katsomalla linnanjuhlia. Aion istua lattialla ja
arvostella hyvässä ja pahassa niitä ihmisiä, jotka presidentin linnan mattoa
tänä vuonna astelevat. En aio olla katkera, mutta olen silti. Mielessä käy
väistämättä ajatus verorahojen käytöstä ja juhlien tarpeellisuudesta.
Todennäköisesti jossain vaiheessa iltaa havahdun siihen, että olen jo unohtanut
täysin, miksi koko päivää vietetään. Sitten kohotan teellä täytetyn mukini ja
hiljennyn hetkeksi kunnioittamaan niitä ihmisiä, jotka ovat mahdollistaneet
elämisen tässä vapaassa maassa. Lopun perin vietän kuitenkin koko illan
pinnallisen arvostelun parissa, unohtaen kaiken muun.
Herätessäni keräsinkin paperille
ajatuksia, joita suomalaisuus minussa herättää. Totesin suomalaisen olevan
juuri se ihminen, joka ei vastaa kysyttäessä, vaan silloin, kun ei kysytä ja
joka kysyy silloinkin, kun tietää, ettei vastaustaan tule saamaan. Suomalainen
on juro, sisäänpäin kääntynyt puhisija, joka puree hammasta ja kestää, puristaa
kätensä nyrkkiin kaurapeltojen kuiskiessa lakoaan. Suomalainen on se, joka
epäsosiaalisuudessaan välttelee vieraisiin ihmisiin katsomista, tervehtii
mutisten ja välttelee bussissa viereen istumista. Suomalainen painaa päänsä
surua kohdatessaan ja iloitsee hampaat välkkyen, mutta vain hyvässä seurassa,
eikä yleensä avoimesti. Suomalainen on arvosteleva ja kriittinen, mutta täysin
lojaali kaltaisiaan kohtaan. Suomalainen seisoo metsän ääressä ja jängällä ja
huutaa. Huutaa, koska kyllä metsä vastaa, kun sille huutaa tai sitten siellä on
joku toinen samanlainen, joka huutaa takaisin. Suomalainen ei kumarra vuorta,
vaan kipuaa sen yli nähdäkseen, mitä siellä toisella puolella oikein on. Ja sen
jälkeen hän onnittelee itseään suorituksesta. Suomalainen on vahva, itsepäinen,
joskus jopa jääräpäinen, mutta ennen kaikkea, suomalainen on se luonto, joka on
meille annettu: peräkorvesta syntynyt ja peräkorpeen loppuva. Suomalainen
seisoo vankasti omilla jaloillaan, omien mielipiteidensä päällä, oman sydämensä
kanssa.
Näkemykseni suomalaisista ja
suomalaisuudesta ei siis ensivaikutelmaltaan ehkä ole kovinkaan positiivinen.
Jurot, murjottavat suomalaiset ovat kuitenkin pohjimmiltaan hauskaa kansaa. He
osaavat nauraa omalle itselleen, eivätkä vietä loputonta mielenkaamosta
päivästä toiseen. Suomalaisissa asuu henki, joka veistelee mustan huumorin
kaltereista iloa synkimpiinkin päiviin ja joka rohkeana päivänä kokoontuu
kylille ja toreille laulamaan ja tanssimaan tai osoittamaan mieltään.
Ja sitä mieltähän meiltä kyllä
löytyy. Ollaan yhtä mieltä siitä ja toista tästä, eikä koskaan samaa mieltä mistään,
paitsi siitä, että enhän minä nyt niin sanonut enkä sitä tarkoittanut.
Kerrotaan vihaisten sanojen olevan äkkipikaisuuksissaan harkitsemattomuuttaan
sanottuja, eivätkä lainkaan niitä ajatuksia, joita oikeasti ajatellaan. Puetaan
rasismi oikeutetuksi kokonaisuudeksi oman maan kunnioitusta ja
itsemääräämisoikeutta, mutta unohdetaan katsoa peiliin. Huudetaan toreilla ja
kaduilla omaa erinomaisuutta, mutta puhalletaan kotona siihen hiipuvaan hiileen,
jota suvaitsevaisuudeksikin kutsutaan, eikä saada siihen eloa. Kohotetaan
maljoja ja nauretaan menneille vuosikymmenille ja niille, jotka ottivat iskuja
vastaan, joita itse jaettiin. Eikä huomattu, että oltiinkin itse se, joka omaa
nilkkaamme purtiin, kun vaikenimme silloin, kun olisi ollut mahdollisuus puhua.
Suomalainen on piilossa katkera,
mutta avoimen vihamielinen. Hän nousee käskettäessä, mutta ei kumarra. Hän
valitsee itse omat mielipiteensä ja taistelee niiden puolesta viimeiseen
hengenvetoonsa asti, olivat ne sitten kuinka oikeita tai vääriä tahansa.
Suomalainen puolustaa omaansa, niin kuin on aina puolustanut.
Minäkin taidan olla aivan
tavanomainen suomalainen, ainakin omien määreitteni mukaan. Istun bussissa aina
tyhjälle paikalle, jos se on vain mahdollista. Toisinaan, jos seisomapaikka
mahdollistaa viereenistumattomuuden, seison ennemmin, vaikka tilaa istuakin
olisi. En hymyile tuntemattomille kuin vahingossa ja kaupan kassoilla.
Tervehdin vain tuttuja ja työyhteisön jäseniä töissä, vaikka en tietäisi heidän
nimiään. Bussipysäkillä otan hyvän välin edelliseen odottajaan. Väistän kadulla
vastaantulijoita, mutta en kävele punaisia päin. Minä jurotan, enkä puhu
tunteistani, vaan haudon niitä sisälläni, siitäkin huolimatta, että olen
asettanut itselleni välimerkkipakon ja pakottanut itseni laittamaan pisteitä
tunteille. Minä nautin hiljaisista illoista ja sinisistä hetkistä ja puiden
huminasta, metsän kutsusta ja luonnon juoksuista.
Täytyy kuitenkin sanoa, että
mielikuvani suomalaisista taitaa olla jokseenkin rajoittunut ja
yksilökeskeinen. Mikä estää suomalaista olemasta ulospäin suuntautunut ja
energinen joka paikan höylä, joka globaalina eläjänä puhuu seitsemää kieltä ja
tervehtii poskisuudelmin? Miksi suomalainen ei voisi olla se, joka vastaa ystävällisesti
kysyttäessä tai joka istuu viereen bussissa, vaikka tilaa olisi muuallakin ja
juttelee vierustoverille säästä. Minkä takia, suomalainen ei voisi olla se
suvaitsevainen yksilö, joka hymyilee kaduilla ja kulkee katse kohotettuna
valmiina uusiin seikkailuihin.
Lopunperin kuitenkin, suomalainen
on yksinkertaisesi onnellinen tällaisena kuin on. Se nousee aamulla, keittää
kahvin ja lähtee töihinsä tyytyväisenä siihen, että on olemassa tässä maassa.
Pohjimmiltaan, vaikka historia onkin jo meiltä osalta päässyt unohtumaan, eikä
se ole opittuna selkärangassa, me kunnioitamme tätä maata ja näitä arvoja. Ja
vaikka me kritisoimmekin neljän seinän sisällä linnanjuhlia ja torkkupeittoja,
me teemme sen vain, koska me rakastamme tätä maata, näitä metsiä ja näitä järviä,
näitä katuja. Rakastamme tätä villiä luontoa, jossa olemme turisteina, käymään
tulleina. Rakastamme ja kunnioitamme tätä kaikkea, vaikka emme sitä osaa aina ilmaista.
Ja näin kerran vuodessa, nyt jo
98. kerran, me kaikki muistamme sen, mikä meillä on: ”Tääl on pelloiksi kuokittu soita/ täällä korpia raivattu on/ tätä
kansaa ei vastukset voita/ se on sitkeä taipumaton/ aina uudestaan kyntää ja
kylvää se maan/ pistää pettua leipään jos tarvitaan/ kunnes kerran sen uurastus
palkkansa saa/ sadon kultaisen kantaa maa/ Tämä taivas, tämä maa/ sillä arvoa
on pysyvää/ tämä taivas, tämä maa/ sukupolvelta toiselle jää…” Jukka Kuoppamäki – Tämä taivas, tämä maa
Siispä tänään, istuessanne
kodeissanne, muistakaa hetken aikaa niitä ihmisiä, jotka maamme vuoksi ovat
elämänsä antaneet. Muistakaa niitä ihmisiä, jotka keskellä sodan kiireen,
kirjoittivat kotiin. Muistakaa niitä ihmisiä, jotka palasivat ja jotka eivät
palanneet. Muistakaa, että se, mikä on meille itsestäänselvyys, ei ole aina
ollut niin. Muistakaa, niin kuin Veteraanien iltahuuto (säveltänyt ja
sanoittanut Kalervo Hämäläinen) meitä muistuttaa: ”Hoivatkaa, kohta poissa on veljet/ muistakaa, heille kallis ol’ maa/
kertokaa, lasten lapsille lauluin/ himmetä ei muistot, koskaan saa…”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti