Välimerkkipakko

Pitkälle venynyt syksy on saanut vesikäärmeet vuolemaan uomiaan mäenrinteeseen. Bussipysäkiltä kotiin nouseva mäki on täynnä palkeisia halkeamia, joissa näkyy veden mahti. Routakäärmeet majailevat ympäröivissä keltaisissa korsissa ja odottavat hetkeä hyökätä vesikäärmeiden kimppuun. Loputon taistelu vuodenaikojen välillä näyttää surulliselta, kun sitä vertaa menneisiin vuosiin. Näinkö on pohjoisen rikkaus, neljä vuoden aikaa, kutistumassa vain näihin kahteen: ikisyksy ja kevät. Missä ovat talvi ja kesä? Ovatko ne vain kalenterissa, sidottuina päiviin ja kuukausiin, kirjoitettuna näkymättömällä musteella valkoiseen paperiin? Eivät ne enää näy täällä etelässä, ne ovat ohentuneet ja harmaantuneet, kalvenneet ja lähes kadonneet, menettäneet rajansa ja vuotaneet sisältönsä näille asfaltoiduille kaduille. Ovat tuoneet tullessaan vain kosteuden ja pimeyden, lempeän lämpimät syysillat, jotka jatkuvat liian pitkälle talveen ja jotka vaihtuvat keväiseen sarastukseen liian myöhään. Synkkyys, jota kynttilät ja katuvalot koettavat epätoivoisesti poistaa, on kuin perässä laahustavien askelten viimeisiä kaikuja, tuulesta irronneen heijastimen välke pensaan oksilla, huulten raosta varkain karannut huokaus.

Huokaus, joka leijuu tälläkin hetkellä ilmassa niin pienenä ja hentona, mutta silti tiukasti musiikkiin ripustautuneena. Päässäni pyörivät ne ajatukset, joista en ole päässyt eroon, vaikka olen kaikkeni yrittänyt. Ne juoksevat ihoni alla ja valuvat paperille mustina täplinä, joita koristavat koukerot, jotka tuntuvat vierailta. Ne ovat ne sanat, joita ei tahtoisi joutua sanomaan, mutta jotka on joskus pakko. Ja minulla se pakko istuu olkapäällä ja hymyilee herttaisesti, sillä se tietää, että minusta ei ole siihen.

Kieltäytymään.

Olen nyt kohta puolen vuoden ajan ollut nykyisessä työpaikassani, jossa kulutan päivät työskennellen mekaanisesti asioiden parissa, jotka eivät haasta aivojani lähes lainkaan. Olen upottanut kynteni syvälle suohon ja huomannut vasta silmäni avatessani, että olen uponnut sinne jo kyynärpäitäni myöten yrittäessäni estää kynsiäni likaantumasta. Ja lopulta, käsivarret suon mudasta kimallellen, olen huomannut tuijottavani valkeaa seinää ja kysyväni itseltäni, mitä arkeni on nykyään. Lyhyenä tiivistelmänä arkeni on alla olevia sanoja:

Töitä, treeniä, musiikkia, teatteria ja elokuvia, ruokaa.

Töistä en tiedä mitä sanoa, mikä olisi korrektia, sallittua. Voin todeta, etten ehkä koe työtäni tällä hetkellä maailman mielekkäämmäksi. Teen työni kuitenkin tunnollisesti ja kulutan viikoittain 112:sta hereillä olo tunnistani reilut 38 tuntia työni parissa.

Treeneistä oleellisinta lienee se, että kevääseen verrattuna, treenaan suhteessa paljon. Entiset kaksi viikkotuntia aikidoa ovat yllättäen vaihtuneet kuuteen - seitsemään viikkotuntiin. Treenaan paljon, saadakseni aivoilleni jotain ajateltavaa, keholleni käsiteltävää. Treenaan saadakseni itseni muistamaan, että niin kauan, kun on töitä, se riittää, oli se sitten mielekästä tai ei niin mielekästä. Treenaan saadakseni itseni unohtamaan, kuinka paljon mielekäs työ minulle merkitseekään, kuinka uraorientoitunut minä kaiken kaikkiaan ja lopunperin olen. Mutta ennen kaikkea treenaan oppiakseni, treenaan kehittyäkseni, treenaan halusta olla hyvä.

Vapaa-ajasta ei oikeastaan ole sanoja kirjoitettavana. Kun en ole töissä tai treeneissä, mikä kattaa käytännössä noin 66-67 tuntia viikossa, istun joko julkisissa kulkuneuvoissa, kävelen kaduilla tai olen kotona tai joskus harvemmin teatterissa. Kuuntelen musiikkia ja pohdin elämää, muodostan filosofisia lausuntoja, joita en koskaan saa paperille asti ja joita tiedän jo muiden ajatelleen vuosisatoja ennen minua. Yhä useammin löydän itseni kahlitsemasta arjen karuutta paperille sanoin, jotka olivat minulle ennen niin vieraita. Yhä useammin huomaan kuuntelevani laulujen sanoja ja löytäväni niistä yhtymäkohtia omaan arkeeni, omaan elämääni, minuuteen.

Ja vaikka kuinka olen koettanut opetella niitä sanoja, jotka hehkuvat hyvää tuulta ja iloa, sen pienen aurinkopoliisin voimaa, on niiden sanojen löytäminen niin kovin vaikeaa. Päivinä, jolloin hymy on kuin tuulen vire kesäisessä illassa rantahietikon pinnalla, minulla ei ole sanoja. Niiden hetkien kahlitseminen, sen onnen tavoittaminen, niiden sävelten löytäminen… se on kiihkeä pimeyden tango, jossa jään auttamatta jalkoihin.

Osaan kyllä nauraa ja iloita, mutta onnellani on sanattomuuden rajat ja kasvot. Muistan, kun Oulussa asuessani, saavuin kotiin ja siskollani oli minulle odottamassa yllätys, ainoa, mitä minä pystyin tekemään, oli notkistella polviani ja läpyttää jalkapohjalla keittiön lattiaa ja tuntea kirvelevät kyyneleet poskipäillä. Hymy, joka kasvoillani oli tuolloin, oli varmaan lähempäni tuskallista irvistystä kuin oikeaa hymyä, mutta minkä minä sille voin. Edessäni oli jotain, jota sillä hetkellä arvostin hyvin paljon: Kaapillinen leivonta-aineita!

Saatoin ehkä saada mainituksi muutaman hajasanan siitä, kuinka tämä ei voi olla totta ja kuinka mahtavaa on, että voimme leipoa nyt aivan mitä tahdomme, mutta tuskin sanoin sanotuksi kiitosta. Olin niin onnellinen, että se sattui, mutta se sattui hyvällä tavalla, lempeällä tavalla. Olin kyyneliin saakka onnellinen.

Olenkin todennut, että minun tunteillani ei ole välimerkkejä käytettävissään. Ne leviävät kuin Jokisen eväät tai pysyvät pienessä laatikossaan. Niille ei ole olemassa pilkkuja tai pisteitä. On vain ajatusviivoja ja kysymysmerkkejä, joskus harvoin huutomerkkejä. Mutta useimmiten ne ovat välimerkittömiä, avonaisia. Ne purkautuvat ilmoille ristiriitaisina sävelinä, joissa riitasoinnut rikkovat melodiaa herkin sormin. Ne leviävät väärissä paikoissa silloin tällöin, eivätkä aina anna itsestään viitteitä silloin kuin pitäisi. Ne ovat empatiapohjainen solmu, jonka syvin sisin on ajatuksissa, tarpeessa ymmärtää.

Siksi kävin perjantaina Narinkkatorilla laskemassa kynttilän (International transgender day of remembrance). En voinut estää itseäni pudottamasta paria kyyneltä, jotka valuivat kasvoilleni kaikkien niiden väärinymmärrettyjen tähden. Laskin kynttilän lämmöllä, mutta myös osittain vihalla. Lämmöllä niitä kohtaan, jotka ovat oman kätensä kautta tai toisten käsien kautta väkivaltaisesti kuolleet vain siksi mitä ovat tai eivät ole. Vihalla niitä kohtaan, jotka katsovat asiakseen arvostella ja katkoa elämänlankoja vain siksi, etteivät voi toisen elämäntapaa ja filosofiaa hyväksy, etteivät voi hyväksyä toisen elämää. Laskin kynttilän ja katsoin niiden reilu kahdensadan liekin lepattamista ja mietin, mikä tässä maailmassa on kääntynyt niin väärin, että kuolema on oikeutettu kosto ajattelemisesta ja tuntemisesta.

Bussiin noustessani sormeni olivat jääkylmät, mutta lähetin silti viestin ystävälle: ajattelin sinua tänään, kun laskin kynttilän. Hän kiitti minua ajatuksesta. Minun teki mieleni kiittää häntä olemassa olosta, siitä, etten tälläkään kertaa joutunut laskemaan kynttilää ja ajattelemaan häntä ilman, että voisin sitä hänelle sanoa. En kiittänyt. Lähetin hänelle virtuaalisen välimerkin, hymiön.

Viestin jälkeen jäin tuijottamaan ohi vilahtavaa maisemaa. Tutun kaupungin tutut kadut näyttivät sinä iltani hieman valoisimmilta. Kosteasta tihkusta huolimatta kaikkialla leijui levollinen rauha, hektisyyden kiireeseen vääntyneet kasvot olivat oienneet ja koko kaupunki lepäsi. Sadepisaroiden tiivistyminen bussin ikkunaan täytti minut vastustamattomalla halulla puhaltaa lasiin höyryä ja piirtää siihen pieni, haparoiva sydän. Se sydän, joka rinnassani sykkii, jakaen elämää soluilleni. En tehnyt niin, koska en tahdo tulla pyyhityksi pois. Katsoin vain sadepisaroita ja mietin, kuinka vaikeaa on kertoa välittävänsä.

Tuskin olen sanonut sitä koskaan kenellekään. Olen vain pitänyt sitä itsestään selvyytenä. Luottanut siihen, että muut tietävät minun olevan tässä, olevan tässä heitä varten, itseäni varten. Luottanut kai liikaa siihen, että he uskovat minun välittävän. Luottanut tekojen puhuvan sanojen puolesta.

Ja kai ne puhuvatkin. Joskus. Mutta kuinka pitkälle se riittää? Milloin tulee se hetki, kun sanojen voima on suurempi kuin tekojen, jolloin sanoja tarvitaan, jolloin teot menettävät merkityksensä?

Minä päätin, ettei sillä ole väliä. Minun välimerkittömät tunteeni, joiden ilmaisussa olen vielä täysi noviisi, saavat tulla ilmaistuksi sanoin juuri silloin, kun ne haluavat. Ne saavat muuntautua pienen pieniksi tai suuremmiksi kirjaimiksi paperille, tietokoneen näytölle, puhelimeen tai kuulua ilmassa. Niiden ei tarvitse odotuttaa itseään, eikä lupaa. Ei ole oikeaa hetkeä, ei oikeaa paikkaa tai aikaa. On vain tämä hetki, nämä sekunnit ja nämä huoneet.  Eivätkä hyvät sanat ole ensimmäinen itsemurhakirje, eivätkä edes toinen.

Hyvät sanat, kauniit ajatukset.

Niiden ajatteleminen on aika monesti itsestään selvyys, mutta kuinka monesti me sanomme niitä ääneen. Liian harvoin. Siksi minä päätin haastaa itseni, asettaa itselleni kynnyksen, jonka yli en voi vain kävellä, vaan joka pakottaa minut nostamaan jalkojani ja varmistamaan askeliani, ottamaan tukea, kun sitä tarjotaan. Asetin itselleni haasteen ja sen haasteen nimi on Välimerkkipakko, Välittäminen.

Enkä tarkoita sillä laukussani olevaa valtavaa tikkukaramellia, jonka olen pikkujouluihin ostanut, enkä niitä vaatteita, joita olen työkaverini lapselta veljeni lapsille tuomassa. Tarkoitan sillä avointa keskusteluyhteyttä ihmisiin, jotka ovat lähellä. Henkistä välittämistä, sitä, että soittaa, kun siltä tuntuu. Puhuu ja juttelee, kun siihen on aikaa, kun siihen on tarve. Ottaa aikaa ja antaa aikaa. Sillä vaikka elämän langat ovat niin usein solmuun kietoutuneet, jokainen teko, jokainen sana merkitsee.

Niin kuin vuosia sitten ystävänpäivänä totesin:

”Kerran,

Kauan sitten,

Minullakin oli siivet.”

Enää en ole niin varma.