Fanta, Finrexin, peitto ja patja

Aamuyöihmisen tunnistaa helposti siitä, ettei hän vastaa enää illalla kello kymmenen jälkeen edes ravisteltaessa, mutta saattaa itse kilauttaa kaverille jo aamulla hyvissä ajoin ennen kuutta päivään katsomatta. Hän istuu hämärässä ja pohtii elämää jo silloin, kun puoli kylää vielä nukkuu. Hän ehkä kutoo tai lukee, viettää seesteistä hetkeä kahvi- tai teekupin äärellä.

Aamuyöihmiseltä kysyttäessä ilta alkaa viimeistään seitsemältä, yö kymmeneltä ja aamu viideltä. Aamuyöihminen ei koskaan lakkaa särisemästä iltavirkkujen korviin, vaan piinaa heitä heti aamusta energisellä olemuksellaan hymyillen leveästi ilta- ja yöihmisten ilmeiselle aamuäreydelle kellon käydessä seitsemää arkipäivänä ennen töihin ja kouluun lähtöä. Aamuyöihminen on se, joka tietää, ettei kinkkua sovi unohtaa uuniin. Mutta aamuyöihminen ei valvo kinkkua, vaan herää aamulla ottamaan sen uunista ilman herätyskellon tärykalvoja repivää pirinää täysin oma-aloitteisesti ja pirteänä.

Kuulostaa tutulta. Minäkin olen löytänyt sisäisen aamuyöihmiseni. Herään ennen kelloa ja toisinaan jopa ennen aurinkoa ja nousen hämärään pohtimaan elämää: luen runoja ja novelleja, etsien jotain, mitä en ole vielä löytänyt. Joskus jopa kirjoitan itse muutaman hajarivin lappukaaoksesta löytämäni lapun toiselle puolelle. Toisinaan saan käteeni jopa ruskeakantisen viivapaperilehtiöni, johon tuherran kirjaimia, joista en jälkeenpäin saa selvää kuin koodinpurkamisavaimella, jota minulla ei tietenkään ole.

Vastavuoroisesti taas nukahdan kellon lyödessä kymmenen lähes kuin taikaiskusta. Silmäluomissa on painoa keskinkertaista enemmän ja viimeisetkin selkeät ajatukset karkaavat smurffien luokse Ankkalinnaan, jossa kaikilla muilla, paitsi valkoisilla linnuilla on hanskat. Seuraavaan neljään tuntiin en kuulekaan sitten mitään muuta kuin unimediani soittamat kappaleet ja sanat. Kolmen aikaan minä alan jo heräillä hiljalleen ja tajuntaan kantautuvat kovaäänisimmät äänet. Neljän aikaan olen jo lähes horteeksi luettavassa tilassa, jossa olen täysin valmis heräämään ääneen kuin ääneen, mikä vain herättää aivojeni mielenkiinnon. Viideltä usein herään ja olen valmis aloittamaan päivän.

Viimeisimpien kuukausien huurreaamut olen herännyt hymy kasvoillani, paitsi tänään. Tänään hymyttömyyteen oli selkeä viisikirjaiminen sana syynä: joulu. Tai ei ehkä niinkään joulu, vaan joulutraditiot.

Sillä minulla on oma joulutraditioni, johon kuuluu Fanta, Finrexin, patja ja peitto. Voin jo tuntea tämän tradition alun. Koetin sitä jo aamulla tyynylle syljeksiä, mutta ei se sitä faktaa poista, että kurkku on kuin ektoplasmassa kylpevä Saharan autiomaa. Iholla olevat hermosolutkin tuntuvat olevan kaikki hereillä yhtä aikaa ja riitelevän toistensa kanssa hieman liian kovaan ääneen, mikäli ohimoiltani kysytään. Kielikin tuntuu liimautuneen kitalakeen eivätkä sellaiset sanat kuin objektiviteettiperiaate ja transsendertaalifilosofia ole enää helposti lausuttavissa ja jopa löylynlyömät läyliäisläiset ja joulutraditiot tuntuvat ylivoimaiselta äännettäviltä. Hakuammuntaa harrastavat myös ajatukseni, joiden mielestä on tähdellistä pohtia idän ja lännen törmäyskohtaa avaruusvektoreissa. Kehumista ei lienee myöskään koordinaatiokyvyssä, jossa diagonaalinen tarkoittaa suoraan menemistä.

Perinteisesti tämä tunnollinen yksilö on todellakin päättänyt kalastaa itselleen kaiken maailman bakteerit ja virukset juuri joululomalle. Mikäs sen parempaa viihdettä kuin maata lattialla kuusen alla neljänkymmenen asteen kuumeessa ja katsoa, kuinka sähkökynttilöiden valot heijastuvat alumiininauhoista ja valonsäikeet kääntyvät pään kallistusten mukana. Pelata kuumehöyryissään tetristä ja lautapelejä ja kuvitella olevansa elämänsä kunnossa, vaikka ruoka ei maistu miltään ja ainoa vatsan sisällä pysyvä aine on sokerilla kyllästettyä esanssilitkua, jota on hiilihapoilla myrkytetty. Taudilla olen yleensä onnistunut ilahduttamaan myös veljeäni, joka tunnollisesti on sairastanut kaikki samat taudit kuin minä, ihan jo pelkän ajatuksen voimalla ilman todellisia kohtaamisia.

Tämä joulukaan ei tunnu olevan todellakaan poikkeus, vaikka koetan kovasti kimppuuni käyville pöpöille vakuuttaa, etten ole hellittämässä paahtamista. Mitä sitten, vaikka en viikkoon käytä seitsemää tuntia treenaamiseen ja sitä useampaa töiden tekemiseen. Ei tarvitse silti kimppuun käydä.

Joulutraditioihini kuuluu sairastamisen lisäksi kotiin meno. Tällä kertaa reilu kuudensadan kilometrin matka taittuu aaton aattona junalla lukuisten muiden matkalaisten kanssa. Matkassa on vuoden verran kokemuksia ja elämyksiä, palapelin paloja, joita ei vielä osaa laittaa kaikkia paikalleen. Saattaapa laukkuun pyörähtää matkaan myös pari liian kirjavaan paperiin käärittyä tarinaa, jotka eivät kerro niinkään saajasta kuin antajastakaan, vaan yhteisestä historiasta. Pari kahvinpapua saattaa löytää tiensä painoksi matkalaukun pohjalle ja muutama teenlehti päällimmäiseksi tuomaan lisäpotkua Finrexiin. Vaatteita kiedon muistojen suojaksi ja toivon, että etelän vesisateet vaihtuvat pohjoisen hentoon lumeen viimeistään siinä vaiheessa, kun jalkani koskettavat pohjoisen maaperää.

Sillä vaikka ennen usein toivoin mustaa joulua, ei ajatus enää tunnu järin houkuttelevalta. Nyt kohta vuoden lumettomissa olosuhteissa vesisateessa eläessä on valkoinen joulu alkanut tuntua kovin houkuttelevalta ja noudatettavan arvoiselta traditiolta – ainakin ehdottomasti miellyttävämmältä traditiolta kuin sairastaminen. Valitettavasti kumpaakaan ei järin helposti pysty itse toteuttamaan, joten ihmisen on tehtävä, mitä ihmisen on tehtävä.

Siksi aionkin tänään, kun tajuntani laput sammuvat kymmeneltä illalla, kietoa itseni unen peittoon ja juosta karkuun kaiken maailman bakteereja, kunnes herään seuraavaan aamuun ääni kuulaana ja kirkkaana kuin leivosella kaikki pahat pöpöt poissa.

Noh, toivoa sopii. Todennäköisesti kömmin aamulla ylös viideltä nenä punoittaen ja sormet jäässä ja kysyn itseltäni, kenen idea oli kävellä kesätakissa vesisateessa vielä näillä keleillä, kun lahti on jo jäätämään päin ja ilmassa tuoksuu pakkasten alkuhuurteet. Kiedon päälleni vaatekerroksen ja juon kaakaoni kiltisti ja suuntaan töihin ilman joulumieltä ja ilman työmieltä täysin ajantajuttomana ja ymmärrän vasta vähäisestä liikenteen määrästä olevani liikenteessä liian aikaisin, jonka jälkeen hidastan askeleitani ja katson taivaalla näkyvää kuuta, joka on ohut sirppi vain.

Ja sitten minä ajattelen minua ja sinua, meitä. Pysäytän itseni hetkeksi ja katson ympärilläni levittyvää Helsinkiä ja kiedon palelevat käteni ympärilleni. Hymyilen kuulle ja tähdille ja vakuutan itselleni, että tämäkin päivä on yhtä perinteinen kuin ne kaikki muutkin, huolimatta siitä, että kuu hymyilee takaisin.

Ja kun kiivaasti odotan päivien kulumista ja junan lähtöä, minä toivon taas löytäväni sen yhden kaivatuimman ja kysellyimmän joulutradition: joulunhengen. Se on se asia, jota joulussa ehkä eniten kaipaan, mutta jota en ole enää aikoihin löytänyt tämän kulutusjuhlan keskeltä. Vain satunnaisissa joululauluissa kuulen sen ja nekin joululaulut ovat melankolisuuden perikuva. Siksi tyydyn tänäkin vuonna siihen yhteen ainoaan joulutraditioon, jonka oikeasti osaan: Fanta, Finrexin, peitto ja patja.