Kyllä en ole säänkestävä niin
kuin ne siskon kiiltäväpintaiset joka sään saappaat, joiden sanottiin pitävän
niin vettä, lunta kuin pakkastakin (en tiedä pitivätkö). Talven ensimmäiset
alipuetut pakkaset kirvelevät joka kerta nenässä ja korvien ulko-osissa,
kahisevat tuuli- ja toppahousuissa ja tuoksuvat kaulahuiveissa. Lumisade ui
sisään takin kauluksista ja kengänsuista, vesisade läpi takista ja housuista.
Aurinko lämmittää milloin liikaa ja milloin liian vähän. Päivästä päivään annan
sään piiskata minua ja koetan pysyä sen perässä, ennakoida ja nauttia,
vastustaa. Vain lukeakseni kohta lehdistä jälleen sen saman, vuosia vanhan
uutisen: Talvi yllätti autoilijat.
No ei kai. Mieleen nousee
työkaverini minulle seurapiirilehdestä lukema otsikointi, joka kuului
kutakuinkin näin: Sade yllätti
näyttelijän – osti sateenvarjon Anttilasta!
No et ole tosissasi. Kyllä ei ole
Suomessa koskaan ollut talvea tai sadetta – ikinä.
Kyllä sitä aina joskus, lähes
säännöllisesti, löytää itsensä ihmettelemästä ihmisten alituista ja iänikuista
tyhmyyttä ja oppimattomuutta, muistamattomuutta. Vai lieneekö se vain tietoista
todellisuuspakoa, tuo faktojen ja syklien kieltäminen.
Pysähdypäs hetkeksi ja mieti
tovi. Milloin viimeksi jouduit tiedossa olevien faktojen yllättämäksi, milloin
viimeksi tiedostettu sykli pääsi sinut yllättämään? Milloin viimeksi talvi
yllätti sinut, sade, pakkanen, helle, sää, keli, ilma, nälkä? Milloin olet
viimeksi löytänyt itsesi yllättymästä asiasta, jonka tiedät tapahtuvan ennemmin
tai myöhemmin ja jonka voit ennustaa.
Minä myönnän, että sää yllätti
minut viimeksi maanantaina. Treeneistä lähtiessä, huomasin hämmästeleväni
syksyn nopeaa saapumista ja jouduin nimeämään syksyn jo alkutalveksi. Suihkun
jäljiltä märät hiukset pipottomassa päässä saivat ilman tuntumaan todella
kylmältä. Hanskattomat kädetkin olivat sitä mieltä, että nyt on tullut taas
jotain unohdettua. Kahden tunnin treenien jäljiltä vielä hieman ylikierroksilla
käyvä keho sai iholle tunkeutuvan ilman kohmettamaan sormet ja pistelemään
korvissa ja nenässä. Pakotti myös hieman katsomaan itseään katulamppujen ja
märän asfaltin heijastuksesta ja sättimään: Miksi en ottanut pipoa ja
hanskoja, on sentään syksy ja minä tiesin sen. Olisivat kyllä kulkeneet
treenikamppeiden mukana laukussa, jos olisivat olleet liikaa. Eivät kuitenkaan
lähteneet mukaan, eivät tietenkään. Aliarvoin sään ja annoin sen yllättää. Ja
se pakotti minut kysymään: missä
vaiheessa kesä loppui?
Noh, rehellisyyden nimissä on
kuitenkin myönnettävä, että en juurikaan maanantain virheestä oppinut. Sää
pääsi yllättämään minut myös keskiviikkona. Vaihteeksi olin liikenteessä ilman
hanskoja ja pipoa. Kyllä vinkui tuuli sormissa ja korvissa. Ei tuntunut
kovinkaan hyvältä, palelsi. No miksi kummassa ne pipo ja hanskat eivät
lähteneet mukaan, vaikka tiesin niitä tarvitsevani?
Jääräpäisyyttäni. Olen nimittäin
saanut päähäni, ettei ennen kymmenen asteen pakkasia laiteta ylle mitään
kesävaatteita paksumpaa, koska muuten ei
tarkene talvella. Taitaisi tarjeta, vaikka syksyllä ja alkutalvella jo
pukisi lämpimästi. Saattaisi jopa välttyä flunssalta tai parilta, tai sitten
ei. Saattaisi tarjeta ehkä paremminkin, kun ei aloittaisi palelemista jo
lokakuussa.
Niin, ikävä lokakuu, kuten
Hausmylly lyrikoi. Minä vanhenen jälleen, saan kirittyä kiinni ensimmäisen
neljänneksen. Ja toistan edelleen samoja virheitä ja noudatan samaa kaavaa.
Noudatan tiukkoja rutiineja, joita en aina edes tiedosta.
Niinpä olenkin tänään vampyyrien
veren koostumuksen ja elollisuuden lisäksi pohtinut ajatusten kehämäisyyttä ja
unohtamista. Nimittäin tänään töistä lähtiessäni, pyörittelin takkini taskussa
olevia kolikoita kokojärjestykseen ja laskin niiden summaa kylkien
uraviivoituksesta ja totesin rahaa olevan taskussa pullan verran, annoin
askelteni viettää rahojen perässä etuoikealle kahvilaan. Ostin voisilmäpullan
ja unohdin. Unohdin, että minulla oli kylmä ja että olin ajatellut mennä
keskustaan katsomaan lusikoita. Paperipussi kädessä kahisten ja hymy korvia
lämmittäen kävelin kotiin ja keitin kaakaon. Ja söin pullan. Kyllä maistui
hyvältä ja oli mutkan tekemisen sekä unohtamisen arvoista. Viis lusikoita,
minulla oli paperipussissa pulla!
Näinkö meille käy aina jokaisena
vuonna? Olemmeko niin haltioituneita menneestä kesästä, ettemme huomioi tulevaa
talvea, joka odottaa meitä kellotaulussa. Osaisimmeko me ehkä nyt, kun olemme
löytäneet kaavan ja siinä olevan poikkeaman, ennakoida? Pystyisimmekö estämään
menneiden otsikoiden nousemisen tuleviksi otsikoiksi? Pystyisimmekö tänä
talvena pitämään sen otsikon poissa uutisista: Talvi yllätti autoilijat.
Pystyisimmekö me muistamaan, että
Suomen talveen kuuluvat oleellisena osana kylmyys, lumi, jää, myrskyt, sade,
pimeä… Pystyisimmekö me muistamaan, että se kaikki on vain ja ainoastaan meidän
omassa päässämme, näiden korvien välissä, näiden silmien takana – turvallisuus.
Tänä talvena, vaikka emme olekaan
joka sään saappaan ihollisia, emmekä loista pimeässä, voimme muistaa muutaman
asian. Ei anneta talven yllättää, ei auton ratissa, ei pyörän penkiltä, ei
kävelyteiltä. Muistetaan heijastimet, talvivaatteet, talvirenkaat,
talvirajoitukset…
Muistetaan se, meitä jo
vuosisatoja vanhempi, muttei yhtään viisaampi: Talvi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti