Kyllä haluaisin niin montaa
asiaa. Tahtoisin olla aivokirurgi. En keskinkertainen, vaan huippu, arvostettu,
todella hyvä, mahtava, kansainvälinen ja lahjakas. Tahtoisin lentää Japaniin,
nähdä Kiinan muurin ja Azorit, Mayojen temppelit ja kadonneet kaupungit,
laavakenttiin vajonneet Pompeijit ja hukkuneet Atlakset. Haluaisin nauttia
hienoja illallisia seurassa ja yksin, kotona ja ravintolassa. Tahtoisin nauttia
yksinkertaisista asioista, jälleennäkemisistä ja jäähyväisistä. Tahtoisin olla
viisas ja oppinut, elegantti sivistyssanahirmu. Haluaisin osata kieliä, tämän
äidinkieleni lisäksi vähintään neljää muuta, mutta en ruotsia. Tahtoisin vakaan
talouden ja illan viimeisimmät valssit kristallikruunujen hämyssä. Haluaisin
rakentaa omat totuuteni tutkimuksiin, löytää jotain uutta ja mullistavaa. Tahtoisin,
haluaisin, tahtoisin, mutta en saa.
Ja nyt, tuijotan syksyn
yhteishaun koulutusvalikoimaa ja totean itselleni, ettei luettelossa lue
yhtäkään tahtomaani asiaa. Minkään koulutuksen kohdalla ei lue: Maailmaa nähnyt aivokirurgi, jonka
tutkimukset todistivat psykoanalyysin virheelliseksi. Eikä yhdenkään
kohdalla lue edes: Aivokirurgi.
Niiden kaikkien kohdalla lukee vain yksi sana: Ei.
Minä en tahdo arkkitehdiksi,
ohjelmistoteknikoksi, sairaanhoitajaksi, lähihoitajaksi, sosionomiksi,
tradenomiksi, siivoajaksi, muotoilijaksi, hallintopoliitikoksi, antropologiksi,
teologiksi, historioitsijaksi, roskakuskiksi, tarjoilijaksi, maalariksi, enkä
edes menninkäiseksi. En, en, en, en, en. En.
Tahdon olla jotakin muuta, mutta
törmään joka kerta samaan ongelmaan, samaan vakaaseen uskomukseen, joka kumpuaa
syvältä sisältäni. Se on kynnys, joka pidättää minua toimimasta unelmieni
eteen. Se on kynnys, jossa on yksi iso sana kieltosanan kanssa:
Ei kielipäätä.
Seison sen portaan alla ja katson
noita kirjaimia jokaisena päivänä ja uskon sen totuutena. Kuulen siitä
kysyessä, vaikkakin väittävät sitä valheeksi. Kuulen siitä myös kysymättä,
väittävät edelleen valheeksi. Sanovat minä osaan, minä voin, minä pystyn. Minä
katson sitä kynnystä ja sanon, että se on valtava kynnys noustavaksi, tällä
hetkellä minua itseäni korkeampi. Hyppäämällä ehkä yltäisin siihen tasolle,
joka mahdollistaisi kynnyksen ylipääsemisen, mutta en siltikään ehkä jaksaisi
vetää itseäni sen kynnyksen yli. Vajoaisin väsyneenä portaalle ja katsoisin
kaikkea menettämääni ja kaikkea edessäni olevaa, enkä enää erottaisi, kummasta
suunnasta olen tullut.
Työyhteisö ja työt; se tämän
kaiken tekee. Olen lukion suorittaneena saanut päähäni sen tätä yksilöä
tyhmentävän valkolakin. Olen käynyt ammattiopiston ja opiskellut itselleni
ammatin, joka ei täytä kapasiteettiani. Olen kadottanut potentiaalini siihen
rutiinien ja uskomusten suohon, jossa on helppoa kyyhöttää heikkona ja arkana
liikahtamatta. Olen pudonnut ansakuoppaan, jonka reunat ovat liian matalat
kiivettäväksi, mutta liian korkeat hypättäväksi. Olen langennut helpon elämän
illuusioon.
Työ kuin työ, sanon itselleni
monesti aamuisin ja monesti päivän mittaan, ja jatkan suoritustani. Punnitsen
kerta toisensa jälkeen milligramman tarkkuudella annosjauheita ja liimailen
etikettejä kasvoillani lyijykynällä piirretty hymy. Nauran käskystä ja kysyn,
kuka on taas vienyt minun kynäni (sen musteella täytetyn), ja löydän
seuraavassa hetkessä neljä kynää taskustani. Mittaan suodattimien eheyksiä ja
katson kuplien poreilemista dekantterilasissa ja mietin, minkä takia
pH-mittarin elektrodi ei ole säilytysliuoksessa. Avaan kasvatusalustoja ympäri
työtilaa ja muistutan itseäni neljän tunnin periodista ja ihmettelen, kuka
suorittaa lepotilan mittaukset. Syön tonnikalalla täytettyä kananmunapatonkia
ja juon omenamehua vain palatakseni takaisin punnitsemaan, etiketöimään,
desinfioimaan, kirjaamaan ja taistelemaan aikaa vastaan.
Ei kuulosta minulta. Siksi tuon
kaiken väliin ehdinkin pohtia usein myös kaikkea muuta asiaan liittymätöntä ja
kysyä itseltäni, miksi olen täällä? Miksi saavun päivästä päivään paikalle ja
katson näitä vieraita kasvoja hymyillen heille muovisen huomenen? Miksi istun
täällä hukuttamassa aivojani rutiiniin, joka ei anna minulle mitään? Miksi en
jaksa vaivautua, nousta, kävellä kirjastoon ja sanoa itselle: Sinä voit, sinä pystyt ja sinä teet sen.
Heitän ylimäärät annosjauheista
roskiin. Tänään noin 100mg verran ja lasken päässäni yhtälöitä koko vuoden
hävikkiin. Tarkastan kellosta työaikaa ja lasken yhtälöllä päässäni koko vuoden
hävikkiä liian pitkiksi valuneista ruokatunneista ja kahvitauoista. Kaadan
lopun desinfektioaineen viemäriin ja mietin eliöiden kokemaa viinashokkia.
Nostan silmälaseja nenälläni ja mietin, mikä järki siinäkin ajatuksessa taas
oli?
Voisin ehkä väittää itseäni
aavistuksen verran pitkästyneeksi.
Se oli itse asiassa ensimmäisiä
kysymyksiä, joita minulta työhaastattelussa taannoin kysyttiin: Luuletko, että pitkästyt tällaisessa työssä?
Vastasin heille, että en ole
pitkästyvää sorttia, ja runoilin jotain muuta muka viisasta siitä, kuinka aivot
tarvitsevat lomaa. Nyt olenkin sanonut esimiehelleni olevani lomalla, sillä
aivoni eivät ajattele töitä tehdessään töitä. Sanoin sen hänelle juuri noine
sanoineni. En ajattele, toimin. Ja se on toiminut.
Siksi tänään, saadessani käteeni
lehden, jossa oli usean sivun artikkeli neurokirurgiasta, heräsin jälleen
vuosia vanhan haaveeni parista. Minä en tahdo apinaksi apinan paikalle. Minä
tahdon ajattelevan työn, haastavan työn. Minä tarvitsen vaativan työn. Työn,
joka ei kysele. Työn, joka pakottaa. Työn, joka käskee ja odottaa, eikä koskaan
irrota otettaan.
Minä tarvitsen ajateltavaa,
ratkaistavaa ja pohdittavaa. Tarvitsen kuormitusta ja haasteita, niitä
ongelmia, jotka saavat jo paikalleen ruostuneet aivoni jälleen liikkumaan ja
vireystilani huippuunsa. Minä tarvitsen sitä – ajatusta.
Siksi päätinkin tänään, että minä
en aio olla helpon elämän eläjä. En aio enää tyytyä tähän elämään, jossa
virtaviivaiset suorat ajavat myötävirtaan. Aion painaa jarrua ja kääntyä
vauhdissa. Kohottaa käteni ilmaan ja luovuttaa. Aion myöntää itselleni yhden
totuuden:
Minä voin.
En ehkä tänään jaksa vielä
kirjastoon itseäni ulkoiluttaa, mutta teen sen ennen joulukuuta. On tullut aika
lunastaa lupauksensa ja kääntää heinäkuussa julkaistut sanat positiivisempaan
muottiin. Ei enää näin:
”Etsitään viitseliäisyyttä, yritteliäisyyttä, lukuintoa, kiinnostusta,
motivaatiota. Löydetään laiskuutta, periksiantavuutta, lisää laiskuutta,
monotonista olemista, piilotettua motivaatiota, likaisia tiskejä, narulla
viikkoja kuivumassa olleita pyykkejä, pölyä lattioilta ja hyllyjen päältä,
kuivunutta salaattia jääkaapista, tahroja pöydän pinnasta, likainen maitolasi
työpöydältä. Yritetään päivittää arkea, tekohengittää aivoja, piristää järkeviä
ajatuksia, pyyhkiä tomuja ullakolta. Päädytään
istumaan television tai tietokoneen ääreen, juoksemaan kuntoradoille, puhumaan
puhelimeen sanoja, joilla ei ole merkitystä, laulamaan epävireisesti Juha
Tapiota mopaten lattialta kulutettuja unelmia. Koetetaan kovasti unohtaa kaikki
se, mitä koskaan haluttiin. Tukehdutetaan kaikki ne hulluudella sävelletyt
soinnut, joita iltaisin päässä rukouksena luetaan. Aamulla huomataan silti,
että peilistä katsoo sama ruostunut unelma, muurien raoista halkeillen paistava
toivo siitä, että viitseliäisyys, yritteliäisyys, lukuinto, kiinnostus ja
motivaatio löytyy. Että tulevaisuus löytyy. Että onni löytyy. Ja sinä päivänä.
Minä tartun kynään ja kirjoitan itseni kuuhun. Tai lääkikseen.”
Itselleen valehtelu. Se on jalo
taito se, jonka jäljet eivät koskaan peity lumeen, vaan tuhkaan. Mutta sieltä
tuhkasta ei suinkaan nouse Feeniks, vaan jotain aivan muuta. Ei sieltä kyllä
myöskään nouse maailman nähnyttä aivokirurgia, mutta sieltä nousee idean
siemen.
Minun ideani siemen on jo alkanut
versoa. Se on muuttanut kasvusuuntaansa noista heinäkuisista sannoista toiseen
suuntaan, kohti valoa. Se kehottaa minua tekemään ryhtiliikkeen, ja ehkä minä
teenkin. Lopetan helpossa elämässä notkumisen ja ulkoilutan itseni kirjastoon
ja alan opiskella. Opiskelen omaksi ilokseni ja hyvinvoinnikseni. Opiskelen,
kunnes aivoni ovat pelkkää yhtä suurta solmua, jonka mielestä on paljon
miellyttävämpää kertoa venäyttäneensä aikidossa musculus quadriceps femoriksen kuin
myöntää tuttavallisesti venäyttäneensä reisilihaksen.
Aion lukea viimeiseen säteeseen
asti, hukuttaa itseni tietovirtaan, jotta muistaisin, että unelmien
pilvilinnoja ei kannata rakentaa, niitä kannattaa elää.
En ehkä koskaan tule olemaan
huipputason aivokirurgi, en ehkä edes kirurgi. Mutta en aio myöskään jumittua
vaakani ääreen tuijottamaan loputtomana jonona juoksevia samoja numeroita,
jotka ovat yhtä realistisia kuin hengitysilma. En enää aio antaa itselleni
myönnytyksiä. En aio antaa itseni enää pysähtyä, sillä vanhan sanonnan mukaan
täytyy takoa, kun rauta on kuuma.
Siksi minä en aio kysyä, enkä
kyseenalaistaa, vaan hyväksyä. Aion hyväksyä sen, että en ole englannin
kielessä mikään mestari, enkä mestariksi tulekaan, mutta minä tulen pärjäämään.
Minä opin ja ymmärrän oppimani, sillä minä tahdon oppia. Ja enää en voi vedota
tuohon liian korkeaan kynnykseen koulutusmieltymyksissäni.
Ja kun yö vaihtuu aamuun, minä
olen taas ehkä toista mieltä, mutta en silti aio antaa periksi. On aika hankkia
itselle korkeampi tutkinto. On aika haastaa aivot ja näyttää itselle, että ei
koskaan ollut väärässä. Minä en ole penaalin terävin kynä, mutta sillä ei ole
väliä, sillä penaalin terävinkin kynä tylsyy joskus. Minä en ole tekoäly, enkä
omaa loputonta kapasiteettia, mutta se ei haittaa. Minä omaan inhimillisen
järjen ja muistin. Ja se riittää.
Ja kun täytän hakulomakkeeseen
lukion arvosanojani, minun tekisi mieleni hakea sinne takaisin. Mutta
tietenkään en tee niin. Minä olen sen taistelun jo taistellut. Uudet tantereet
ovat edessä ja jonakin päivänä valkoisen lakkini valkoisuus saa täydennystä,
eikä se enää ole niin yksinäinen ja lainattu, vaan oma.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti