Autojen laseissa ja pelleissä
kimaltavat aamuisin kesän kyyneleet. Ne valuvat kasteen lakkaamattomina
helminauhoina kohti märkää asfalttia, tiivistyvät ilmaan kaukolämpöputkien
pinnalta ja leijuvat puiden lehdissä varovaisina varjoina. Synkkinä rintamina
valuvat sadepilvet tahmaavat taivaan ja saavat vihreän valon himmentymään, eikä
lopulta jäljelle jää kuin kalpea aavistus jo menneestä kesästä. Ruosteen
keltaisuus ilmestyy toukkien syömien lehtien pinnoille, punaisuus hiipii
villiviinin kehräämiin lehtipyörteisiin ja maahan varisseet lehdet hehkuvat
keltaista sinfoniaansa. Ja jälleen kerran, minä en tiedä, mitä siitä pitäisi
ajatella.
On syyskuu ja vuosi lähenee
loppuaan. Tämän vuoden loputtua olen elänyt neljänneksen elämästäni. Olen
purrut hammasta ja painanut vastamäkeen, olen lasketellut alamäkiä hymyssä
suin, enkä vieläkään tiedä, kumpi on raskaampaa: jarruttaa alamäessä vai
kiivetä ylämäkeä. Tiedän vain, että olen tapaluokkien orja, yhtälailla kuin
olen kalenterinikin orja. Rakennan päiväni konditionaalien varaan ja täytän
kalenteriani milloin japanilaisin merkein, milloin suomalaisin harakanvarpain.
Olen jo niin tottunut elämääni, että sen muotoileminen sanoiksi alkaa olla
vakio, joka menee näin:
Pitäisi mennä ulos, pitäisi mennä kauppaan, pitäisi mennä treeneihin.
Pitäisi syödä, pitäisi nukkua. Pitäisi kirjoittaa kortti, pitäisi mennä töihin.
Pitäisi kävellä, pyöräillä, matkustaa bussilla, juosta. Pitäisi kuunnella, puhua,
pohtia, miettiä ja lakata ajattelemasta. Pitäisi toimia ja olla toimimatta,
pitäisi tuntea ja olla tuntematta. Pitäisi maksaa laskut. Pitäisi hengittää,
huokailla, uskoa, toivoa, luottaa. Pitäisi muistaa, unohtaa, ratkaista,
selvittää. Pitäisi.
Elämäni on ehtotavoilla elämistä,
konditionaalia – tekemisen epävarmuutta ja ehdollisuutta. Annan itselleni mahdollisuuden valita,
kierrän pakotteita konditionaaleilla ja mahdollistan täten itselleni teennäisen
vallantunteen, hallinnan. Jos en itseäni pakota, minulla on mahdollisuus jättää
kaikki tekemättä ja elämä tuntuu helpommalta. Ilman pakkoa, ei ole syyllisyyttä
asioiden tekemättä jättämisestä. Ilman pakkoa, elämässä on enemmän
vaihtoehtoja. Konditionaali tekee elämästä miellyttävämmän, mutta myös
epävarmemman.
Ulos ei ole pakko mennä, eikä
kauppaan – ei tänään, voin tehdä sen joskus toiste. Treenatakaan ei ole pakko,
eikä syödä – ei nyt, myöhemmin. Nukkuakin voisi, mutta jos kirjoittaisin kortin
ensin ja kävelisin töihin ja nukkuisin sitten. Ehkä voisin tuntea siitä
syyllisyyttä, mutta voisin myös olla tuntematta. Maksan laskut huomenna, mutta
hengitän tänään, paitsi yöllä uniapnean kourissa. Huokailen hetken muistaessani, että aioin
unohtaa eilisen ja uskoa huomisen luottavan tulevaan. Ajattelin ratkaista tämän
ongelman tänään, jotta voisin ratkaista unohduksen selvittämättömän dilemman. Muistin
kuitenkin, että joskus on pakko siirtyä konditionaalista tositavoilla
elämiseen, indikatiiviin – toteamusten ja tekemisen todellisuuteen.
Siispä tänään minä menen ulos,
menen kauppaan ja treeneihin. Minä myös syön ja nukun. Kirjoitan kortin, mutta
en mene töihin. Kävelen bussille ja matkustan bussilla kauppaan. En juokse,
enkä pyöräile, en tänään. Kuuntelen musiikkia, puhun itsekseni ja
kassahenkilökunnalle ja treenikavereille. Pohdin sanojeni asetteluja ja
merkityksiä ja mietin, kuinka voi olla niin vaikeaa lakata ajattelemasta.
Toimin omien rutiinieni mukaisesti ja koetan omaksua uusia toimintatapoja.
Yritän olla toimimatta väärin ja liikkua oikein. Tunnen oloni rauhalliseksi,
enkä lainkaan levottomaksi. Olen jo maksanut laskut, joten en maksa niitä
tänään. Hengitän joka päivä. Huokailen silloin tällöin, myös tänään. Uskon,
toivon ja luotan, että huomennakin minä muistan, ettei konditionaalia aina
seuraa indikatiivi. Ehkä sitten ymmärrän, että unohdukseen ei ole ratkaisuna
olohuoneen lattialla oleva jo puolilleen vajennut suklaarusinapussi eikä
television saippuasarjat.
Joskus, kun ehtotavoilla eläminen
käy voimille, enkä jaksa taipua tositavoilla elämiseen, tarvitsen jonkun, joka
pakottaa minut käskytavoilla elämään imperatiivin mukaisesti. Käskee ja
kehottaa minua toimimaan. Pyytää minua kokoamaan itseni ja kertoo, mitä tehdä,
ojentaa auttavan kätensä. Niinä hetkinä, minä toivon, että jossakin olisi se joku,
joka sanoisi: ei se ole niin vakavaa,
aina käy niin kuin käy. Mutta ei sitä ihmistä ole. Me itse teemme ja luomme
omat hirviömme, menetämme menettämisen pelossamme kaiken sen, minkä olemme
ympärillemme rakentaneet. Niinä hetkinä on helpotus, kun puhelimeen tulee
viesti: Tänään kahville! Siitäkin
huolimatta, että minä en juo kahvia. Silloin joku muu tekee sen päätöksen, jota
itsestä ei ollut tekemään – ylös, ulos ja ihmisten ilmoille.
Joskus on myös helppoa vajota
optatiiviseen kohteliaisuushakuiseen tapaluokkaan. Se mahdollistaa hallinnan
tunteen, mutta jättää silti vastuun jollekulle toiselle. Tällöin ne pienet epäsuorat
ja kohteliaat käskyt ohjaavat toimintaamme: istu,
ole hyvä. Toimit niin, koska sinua pyydetään, siksi, koska tahdot, mutta et
olisi itse uskaltanut sitä vapautta ottaa.
Optatiivisessa tapaluokassa toimiminen on kohteliaisuuden loputon
kiertokulku, joka päätyy hyvin usein riittämättömyyteen ja paikallaan huopaamiseen,
se pakottaa meidät muistamaan oman potentiaalimme. Se auttaa meitä muistamaan mahtotapamme,
asioiden mahdollistamisen ja todennäköistämisen. Se auttaa meitä kertomaan
pitävämme asiaa mahdollisena, mutta jokseenkin epävarmana.
Istu, ole hyvä.
Tahdot kieltäytyä, mutta et tahdo
torjua kohteliaisuutta epäkohteliaisuudella, joten sanot:
Lienee parempi, että seison.
Tilanne voi edetä optatiivista
indikatiivin kautta imperatiiviin tai takaisin konditionaaliin, mutta olette
ainakin päässeet pois optatiivisesta kohteliaisuusnäkökulmasta. Olette tehneet
jonkun asteiset sinunkaupat ja se puolillaan oleva lakritsapussi avatun
suklaarusinapussin vieressä ei enää houkuta samalla tavalla kuin aiemmin. Yhtäkkiä se on turha, sillä yhteinen sävel on
löydetty – kaksi tuntematonta on muuttunut persoonapronomineista erisnimiksi.
Lopulta huomaat kuitenkin jälleen
palanneesi mielessäsi konditionaaliin ja arpovasi sopivaa lähtöajankohtaa.
Pitäisi lähteä kotiin, mutta. Et osaa keksiä sopivaa lopetusta keskusteluunne,
joten toivot toisen lopettavan ja ilmoittavan vastaanoton olevan ohitse. Sitä
hetkeä ei kuitenkaan tule, joten joudut alistumaan ja sanomaan:
Pitäisi varmaan lähteä…
Ja kun konditionaali on lausuttu
ilmoille, on keskustelu katsottu helpottuneesti päättyneeksi. Molemmat luovat
mielessään itselleen sopivan adverbin, jonka muokkaavaan tilanteeseen sopivaksi
kohteliaaseen tapaluokkaan taipuvaksi ilmaisuksi, jota lievennetään pettymystä
kuvaavin termein:
Eihän kello ole vielä paljoa! Nytkö jo? Ei kai sitä vielä… Bussi menee
vasta… mitä.. kymmenen minuutin kuluttua?
Lopulta päädyt kuitenkin
palaamaan kotiisi ja katsomaan tyhjää asuntoasi ja narulla roikkuvia pyykkejä,
jotka ovat kuin voitonmerkkejä päivästä selvinneelle. Ja kun eilen ostetut
karamellipussit ovat autuaasti tyhjennetty, sinä mietit, miksi söit kaiken sen
540g turhia kaloreita yksin. Eikö se olisi ollut maukkaampaa jonkun toisen
kanssa jaettuna. Eikö se olisi ollut vähemmän syyllistävää, kun olisi syönyt vain
270g etkä 540g. Ja kun siitä huolimatta syöt vielä pöydälläsi lojuneen
proteiinipatukan, jossa on sokeria lähes yhtä paljon kuin juuri äsken
tuhonneissasi karkeissa, et tunne yhtään syyllisyyttä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti