”Sinähän näytät kauniilta tänään”, sanoi joku poika (mies?) lippalakki
päässä, frisbee kädessään Siwan kulmilla minulle aamulla puoli kahdeksan
aikaan. Olin matkalla töihin. Päälläni kannoin kuluneita, rikkinäisiä
tuulihousuja, jotka ovat jo parhaat päivänsä nähneet vuosia sitten. Takin olin
pakannut laukkuun, sillä minulla oli vahva epäilys siitä, että paitani
muuttuisi pian ominaisuuksiltaan väriä vaihtavaksi, mikäli +16 asteen
lämpötilassa kävelisin vielä metrinkään hengittämättömässä
vahakangaspöytäliinaa muistuttavassa takkikankaassani. Päässäni pidin
aurinkolaseja, jotka peittivät katseestani sen puolen, joka normaalisti näkyy
vastaantulijoille. Hiukset valuivat sotkuisesta ponihännästä karanneina pitkin
kasvojeni laitoja. Nenäkin taisi punertaa hieman. Pöllölaukkuni hakkasi vaalean
kangaskassin kanssa oikeaa lonkkaani. Olo ei ollut järin kaunis, lähinnä arkisen
naapurintyttömäinen kaikkine menneiltä vuosisadoilta karanneine päässä soivine
sävelineen. Soin hänelle ehkä pienen hymyn, jonka onnistumisesta en ollut lainkaan
varma ja kiitin häntä. Hän palautti minun sanani sanoen: ”Ole hyvä.”
Ohi päästyäni tavoittelin puhelimen käteeni ja kirjoitin viestin ja
lähetin sen eteenpäin. Viestissä hämmästelin kauneuden suhteellista käsitettä
ja sen luomaa vaivaantunutta hyvänolon tunnetta, sillä en kokenut tuona hetkenä
olevani kauneimmillani, mutta silti minun kauneuteni riitti jollekin. Jonkun
silmissä minä olin kaunis. Olin juuri sillä hetkellä hänen silmissään
noteeraamisen arvoinen.
Täytyy myöntää, että se sai hymyn kasvoilleni, kun kuvittelin miltä
mahdollisesti näytin. Olin mennyt illalla nukkumaan märillä hiuksilla, joten
aamulla peiliin katsominen hiusten osalta oli vain pompulan kiinnittämisen
arvoista. Lisäksi tuuli oli sekoittanut jo muutenkin hapsottavat pompulalta
karanneet hiukseni tuulenpesämäiseksi kähäräksi pääni ylle. Itse olisin ehkä
luonnehtinut näkymää jollakin eleganttia tarkoittavan sanan vastakohdalla,
mutta kaunis se sana ei olisi ollut. Olin kuitenkin nolostuneesti otettu tästä
huomionosoituksesta. Eivät minulle tuntemattomat ihmiset kerro ohimennen minun
olevan kaunis. Se tuntui omalla tavallaan hyvältä, mutta kyyninen osa minusta
nauroi hänelle ja hänen sanoilleen.
Olen yleisesti ottaenkin hyvin huono ottamaan vastaan positiivista
kommentteja itsestäni, valinnoistani ja tekemisistäni. Se ei vain ole minulle
luonnollista. Tiedän, että en ole mitenkään erityisen silmiinpistävän
hyvännäköinen, olen ”ihan ok”, nätti, arkinen, klassinen. Tiedän, että olen
tehnyt valintoja, jotka ovat nostaneet omaa henkistä arvoani omissa silmissäni
ja osin myös muiden silmissä. Tiedän, että olen hyvä työssäni ja teen sen
ammattimaisesti ja parhaan osaamisen mukaan. Tiedän myös, että pidän sitä
itsestään selvyytenä, enkä odota siitä kiitosta, enkä kehuja, enkä hyväksyntää.
Tällainen minä vain olen – mitä sitä kehumaan, kiittelemään tai nostamaan
jalustalle.
Kiitosten ja kehujen vastaanottamisen vaikeus juontaa ehkä omalta
osaltaan valinnastani kulkea omaa polkuani, jota eivät viitoita mitkään niistä
kylteistä, jotka minulle suunniteltiin. Olen itse valinnut oman virtani ja
siihen astunut. Olen astunut siihen tarkoituksella yksin. Olen astunut siihen leuka tukevassa tanassa
ja ylpeydellä, odottamatta mitään muuta kuin menestystä. Ja samalla olen kaiken
aikaa tiedostanut sen, että samaan virtaan voi astua vain kerran. Tähän virtaan
ei minun kanssani ole enää astumassa kukaan.
Tämä virta, se on loputon virta. Sen reunoilla kasvavat vehreät
kunnaat, joiden kukista versovat perhe-elämä, parisuhde – kumppanuus, se ura,
jota en vielä ole saanut… ne asiat, joille olen tällä hetkellä kääntänyt
selkäni. Tässä virrassa minun mukanani ovat kaikki ne kynät ja paperit, jotka
olen loppuun kuluttanut, kaikki ne arkiset askareet, jotka kuljettavat minua
kohti kotia, kaikki se työ, jota päivisin teen. Tässä virrassa minun kanssani,
minua ohjaamassa, ovat ne sanat, jotka vuonna 2008 on laulettu levylle Jari
Sillanpään toimesta:
”Laulanut olen kuin viimeistä
kertaa ja itkuni sulkenut pois, nauranut niin kuin ei riemulla ääriä ois. Pettänyt
olen ja antanut kaiken, saanut ja menettänyt, pahankin hyväksi monesti
selittänyt. Ja se kaikki on totta, se kaikki on tässä, valona, varjona, jälkenä
syvällä mun sydämessä. Oon kuka oon, teen mitä teen, pystyn niin vihaan kuin
rakkauteen, en valmiita reittejä kulje, vain koska sen pitäisi olla niin. Oon
kuka oon, teen mitä teen, tyydy en ikinä puolikkaaseen, en ketään mä syliini
sulje, vain koska sen pitäisi olla niin, olla niin.
Katsonut olen kun elämännälkä,
on kasvoilta kuivunut pois. Jo rajani tunnen, kun viisasta lähteä ois. Tärkeiden
kanssa oon viiniä juonut ja turhaksi todennut sen, he käänsivät selän, kun
sielua antanut en. Ja se kaikki on totta,
se kaikki on tässä, valona, varjona, jälkenä syvällä mun sydämessä.” (Jari
Sillanpää – Oon kuka oon, Albumi 2008)
Kun on itsensä hukannut, löytänyt ja hyväksynyt, on helppoa alkaa
pitämään elämää itsestäänselvyytenä. Silloin on yksinkertaista valua
synteettisen arjen keinotekoisiin kuvioihin, joissa rutiinit tuudittavat aamun
iltaa soittaen kehtolauluna lapsuusmetsän puiden kohinaa. Silloin on helppoa
valua muistamattomiin muistoihin vuosista, joita ei koskaan saa takaisin.
Silloin on helppoa nostaa kätensä ilmaan ja pysäyttää pikakelauksella toimiva
aika yhden valokuvan ajaksi.
Niillä valokuvilla minä pyrin vangitsemaan itselleni niitä hetkiä,
jolloin hetken kauneus on sanojeni tavoittamattomissa. Sillä minun muistini
rappeutuu, minun muistoni katoavat. Kuvattoman mielen kirouksena on mainittava
se, että sanat unohtuvat, tunteet unohtuvat, eikä jäljelle jää enää mitään. Ei
mitään muuta kuin kalvava tyhjyys, muistomerkki, josta ei kykene sumussa
näkemään muuta kuin ääriviivat, häiritsevä tunne siitä, että jotakin oli –
jotakin, mistä ei enää koskaan saa kiinni.
Pystyn yhä muistamaan välähdyksiä lapsuudestani, ohikiitäviä hetkiä,
makuja, tuoksuja, sanoja, mutta paljon olen jo unohtanut. Ne kaikki pelit, ne
kaikki leikit – mitä niille tapahtui? Mitä tapahtui niille lasketetuille
loruille ja runoille, joiden kanssa hypimme narua ja joita laskettelimme
vuorojen jaossa? Mitä on tapahtunut kaikelle sille tiedolle, lapsuuden innolle
ja ilolle, jota me kannoimme sisällämme?
Jälleen mieleni rakentaa tästä yhteyden lauluun, joka alkaa soida
hennoin melodioin päässäni. Se on Ihode albumilla vuonna 2007 julkaistu Anna
Erikssonin laulu Huojuva talo: ”Kertokaa
mitä tekivät meille, lapsuuden leikkejä rakastaneille?”
Laulun kirjoittajan mukaan he – me, olemme saaneet sisäämme pimeän
siemenen. Ehkä se on näin. Ehkä se pimeän siemen meidän sisällämme vie meiltä
lapsuuden ja ne muistot, kaikki ne äänet, hajut ja tuoksut, tunteet ja kuvat.
Ehkä se vie meiltä lapsuuden ja pakottaa meidät astumaan maailmaan, jossa
sydämen lyönnit ovat elämää ylläpitävä voima ja nauru hetken nautintoa.
Ehkä juuri tuo sama pimeyden siemen saa sen tuntumaan niin vaikealta,
kohteliaisuuksien hyväksymisen. Ehkä se estää meitä näkemästä omaa
erinomaisuuttamme ja hyvyyttämme, ja uskomaan jokaisen kauniin sanan olevan ironinen
pilkka meitä itseä kohtaan. Ehkä juuri siksi minäkin aliarvioin omaa itseäni
päivä toisensa jälkeen, mikäli kommentit tulevat itseni ulkopuolelta.
Minä pyrin kuitenkin olemaan valehtelematta itselleni. Totuuden
kiertäminen muiden edessä on jotenkin enemmän hyväksyttävää kuin valehteleminen
omalle itselleen. Siksi sitä lankeaakin epäilemään muiden sanoja, ettei
tarvitsisi epäillä itseään.
Oman käsityksen muuttaminen itsestä on vain niin työlästä. On
helpompaa uskoa itselleen vuosia hokemiaan väittämiä: Minulla ei ole
kielipäätä. Minä osaan kirjoittaa kohtalaisesti. Minä en ole viehättävä. Minä
en ole kaunis. Minä en osaa puhua tuntemattomille. Minä inhoan halauksia. Minä
en pidä läheisyydestä. Minä olen ujo. Minä en… Minä en… Minulla ei…
Kyllä. Minulla on suhteellinen negatiivinen minäkuva ulospäin suuntautuvasta
itsestäni. Mutta se on minun keinoni suojautua. Niin kauan, kun pystyn näkemään
itseni muiden silmin negatiivisena, heidän sanansa eivät voi minua tavoittaa.
Niin kauan, kun en luule itsestäni liikoja, näe itseäni positiivisena, he eivät
voi minua negatiivisuudellaan loukata. Niin kauan, kun minä itse en odota
mitään, he eivät voi odottaa vähempää.
Tämä negatiivisten ajatusten kerros estää minua kuitenkin ottamasta
vastaan positiivisiakin kommentteja. Ne saavat minut vaivautumaan, enkä minä
osaa sanoa niihin mitään. En osaa ottaa niitä vastaan, enkä käsitellä niitä.
Mitä ihmisille sanotaan, kun he kehuvat sinua hienosti tehdystä
työstä? Kiitos, eipä kestä, tein vain työtäni? Mitä ihmisille sanotaan, kun he
mainitsevat hymysi kauniiksi? Kiitos, sinunkin hymysi on kaunis? Kiitos? Mitä
sanotaan ihmisille, jotka pitävät laukustasi ja sanovat sen ääneen? Kiitos?
Eikö olekin ihana, minustakin se on niin nätti? Mauttomia korulauseita, jotka
mekaaninen koneisto puhaltaa ulos keuhkoista äänihuulien kautta.
En minä tiedä. Minä soperran yleensä jotain, joka vie kehulta
arvon. Palautan heidän sanansa takaisin
antajalleen minimoiden mahdollisuudet keskustella asiasta tai mistään
muustakaan. Minä estän heidän positiivisuutensa pääsyn läpi ja luokseni. Minä
painan katseeni ja hymyilen välttäen katsetta. Ja inhoan jokaista hetkeä.
En tiedä, mitä sitten pitäisi tehdä, mitä pitäisi muuttaa, että
kohteliaisuudet eivät olisi niin sietämättömiä. Ehkä pitäisi avata silmänsä ja
nähdä. Rentouttaa aivonsa ja antaa hetken aikaa itsensä hengähtää, lakata
yrittämästä. Ei maailma ole paha paikka elää.
Omaksi lohdutuksekseni on sanottava, että olen aivan yhtä huono
jakamaan positiivista huomiota kuin sitä vastaanottamaan. Se tekee minun maailmastani ehkä hivenen
tylyn, mutta en välitä. Tässä kliinisessä asetonilla poltettujen ruusujen
maailmassa on hyvä olla etikettitaitoinen byrokraatti. Marionetin lailla
nyökkään sopivissa kohdissa ja hymyilen sopivina hetkinä ja olen kuitenkin
pohjimmiltani se mies Zen Cafén laulusta: ”Mies,
jonka ympäriltä tuolit viedään. Mies, jonka etunimi mieleen ei jää. Mies, jonka
kasvot ovat raastin rautaa hioneet. Mies, jonka ympäriltä tuolit viedään. Mies,
jonka sukunimi mieleen ei jää. Mies, jonka talossa on suorat seinät ja tapetit.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti