Pieniä ohjaavia ajatuksia ja tekoja

On sunnuntaiaamu, makaan vuoteessani vältellen heräämistä. Koetan takertua jokaiseen uniseen ajatuksen rippeeseen, joka päässäni niin pienenä ja hentoisena leijuu. Yritän lakata ajattelemasta, laskea lampaita, mutta päädyn vain puristamaan silmiäni tiukemmin kiinni ja kiristelemään hampaita. Olassa sykkivä hermosärkykin muistuttaa olemassaolostaan.

Lopulta luovutan ja avaan silmäni. Katson kelloa ja huokaan. Kelloni näytössä näkyy pelkkä syherö eli kello ei ole vielä edes kuutta. Suljen silmäni ja toivon unta, joka ei tule. Makaan sängyssä ja ajattelen. Ajattelen kelloa ja riippuvaisuuttani aikatauluihin. Ajattelen sitä oravanpyörää, jonka yksi pieni minuutti saa aikaan. Ajattelen niitä pieniä ohjaavia asioita, jotka meidän arkemme muodostavat. Niitä pieniä ajatuksia, jotka saavat meidät muuttamaan toimintamme suuntaa.

Niin kuin tänään, kun totesin kellon olevan vähemmän kuin kuusi, koetin jatkaa uniani. Kello määritti heräämisaikani. En halunnut herätä ennen kuutta. Tahdoin nukkua kahdeksaan. En nukkunut. Ennen kahdeksaa istuin jo tietokoneella soittamassa itselleni iskusävelmiä ja kirjoittamassa tietokoneen näppäimistä kirjainmerkkejä irti.

Silti herätessäni, katsoin automaattisesti kellolta neuvoa. Mikäli se olisi ollut kahdeksan, olisin noussut ylös tyytyväisenä tämän aamuisesta saavutuksestani. Mutta kellon näyttäessä vähemmän kuin kuusi, tunsin itseni hieman tuskastuneeksi ja tahdoin nukahtaa. Lopunperin, onko sillä väliä, heräänkö sunnuntaisin ennen kuutta vaiko kahdeksalta, kun uni ei riitä pidemmälle enkä koe itseäni väsyneeksi. Ei sillä oikeastaan ole. Pitäisi vain oppia irti kellostaan, irti kalenterinsa kahleista. Jos aivoni tahtovat herätä sunnuntaisin ennen kuutta, olkoon se sitten niin. Koetan oppia hyväksymään sen.

Työsopimukseni loppuminen nykyiseen työpaikkaani on sekin toimintaani ohjaava tekijä. Olen ainoastaan viikon enää paikassa, joka on ollut ammatillinen kotini viimeiset kaksi vuotta. Nyt mieleni jo rakentelee viimeisen viikon taistelusuunnitelmaa, kaikkea sitä, mikä pitää tehdä, että omasta valtakunnastaan voi poistua hyvillä mielin. Aion poiketa omalta osaamisalueeltani ja leipoa jopa kakun. Se on Soittakaa minulle, kun tarvitsette minut takaisin -kakku.

Ajattelin ensin rakentaa laborantin aivoineni kakun, joka lähentelee jonkinsorttista rahkakakun ja juustokakun yhdistelmää. Tein koekakun, joka ei ehkä ollut mikään mestarisuoritus, mutta joka oli kuitenkin aivan syötävää. Se ei kuitenkaan ehkä vastannut täydellisesti pääni sisäistä visiota hienosta mansikanmakuisesta sitruunamelissalla kevennetystä raikkaasta rahkakakusta. Työkavereiden puheet perinteisestä kermakakusta saivat minut pyörtämään päätökseni ja toteamaan, että ehkä meidän kotikokkien, jotka eivät ole vispiläkoneeseen koskeneet sitten lukioaikojen on parempi pysyä näissä perus yksinkertaisissa leivonnaisissa, kuten kermakakuissa. Siinä ei luulisi voivan mennä kovin pahasti vikaan. Toki, se olen minä ja minun mahdoton taitoni räjäyttää koko keittiö valkoiseksi jauhopilveksi leipoessani, joten kaikki on mahdollista. Aion kuitenkin yrittää parhaani.

Todennäköisesti se ei tule olemaan leipomotasoinen suoritus, mutta ei sillä väliä. Se on minun näköiseni kakku, minun itse tekemäni ja se on enemmän kuin yksikään valmiskakku. Sen eteen on käytetty aikaa ja ajatusta, se on valmistettu kiitollisin mielin ja hymyissä suin. Se on leikillinen näkemys siitä, mitä minä sain aikaan työpaikallani. Suoria linjoja ja ylitarkkaan mietittyjä asetteluja, joita kukaan ei kuitenkaan ymmärrä. Se on kuin ne mittapullot hyllyssä ja magneetit kupissa hyllyn laidalla, täydellisessä tasapainossa toisiinsa nähden.

Eilen toimintaani ohjasi raha. Se oli lähemmäs kolmensadan euron iltapäivä. Minulla oli tehtävänäni hankintoja, joiden arvon tiesin korkeaksi, mutta eksyin tekemään myös ennalta suunnittelemattomia hankintoja. Ostin itselleni hakaman ja ruskean vyön, jotka tarvitsen aikidoon 3.kyun suorittamisen merkiksi. Tässä budotarvikeliikkeessä oli myyjänä puhelias vanhempi rouvashenkilö, jonka luota en meinannut alkuunkaan päästä pois. Keskustelimme pitkän tovin suomalaisen ja venäläisen sekä saksalaisen kulttuurin eroavaisuuksista arkielämässä. Sain kutsun tulla liikkeeseen ihan vain juttelemaan. Otin kutsun vastaan ja ehkä tavoistani poiketen, annan tämänkin hetken olla pieni ohjaava tekijä elämässäni ja menen joku päivä kuluttamaan aikaani Budotarvikeliikkeeseen.

Ostin myös kolme lasten palapeliä kauniine väreineen ja hienoine ideoineen. Ne eivät olleet mitään yksinkertaisia palapelin palojen muotoisista paloista rakentuvia kuvia, vaan kolmikerroksisia unelmia, jossa uusi kuva rakennettiin aina seuraavan tason päälle. Ne olivat jotain uutta, joka vain oli pakko saada. Eihän minulla itselläni lapsia ole, eikä lapsivieraita juurikaan käy, mutta kyllä ne kotinsa löytävät.

Ostin myös itselleni uuden kevättakin, joka sopii pidettäväksi sekä rakastamieni tuulihousujen ja pussihousujen kanssa että tarpeen tullen jopa suorien housujen kanssa. Kerrankin löysin etsimäni ilman lukuisten kauppojen läpikävelemistä.

Niin. Ja sitten minä harhauduin. Ostin itselleni korun. Olin siihen jo luvan myöntänyt. Minulla on tapanani antaa itselleni oikeutus ostaa uusia ihania asioita vyökokeiden läpimenon yhteydessä. Nyt 3.kyun läpäisemisen kunniaksi ostin itselleni korun, joka on kuin tähtitaivas yllämme, niin kovin kaunis.

Ostin myös kolme kirjaa, sisällöltään filosofista pohdintaa Tove Janssonin kielellä. Niiden sisään en aio kurkistaa. Ne eivät kerta kaikkiaan ole minua varten. Äiti saa kirjansa viikon kuluttua avaamattomina.

Saman päivän aikana seurasimme ystäväni kanssa tanssiryhmää Hakaniemestä Itäkeskukseen. Heidän loistava tempauksensa sai minun poskeni kipeytymään naurusta ja olon tuntumaan hilpeältä. He todellakin rakastivat tekemäänsä asiaa. Pidin eritoten heidän heittäytymisestään hetkeen, keveästä leikillisyydestään arjessa ja piittaamattomuudesta yleisiä normeja kohtaan. Kuuden ihmisen seurueesta pidin eniten hahmosta nimeltä Tiistai. Hänen mihinkään erityisesti tarkentumaton haaveileva katseensa ja kykynsä törmäillä lähes jokaiseen paikallaan pysyvään kohteeseen oli nauruhermoja kutittavaa.

Heidän esiintymisensä sai minut myös ymmärtämään nyky-yhteiskunnan vakavuutta aivan eritavalla. Esityksen edetessä pitkin metroasemia ja metroa, törmäsimme sekä hymyileviin että kireisiin vartijoihin. Hymyilevät ja hyväksyvät vartijat olivat tunnelmaa ylläpitävä seikka. Kireät ja virkaintoiset vartijat saivat tunnelman latistumaan ja sekä yleisön että tanssijat toimivaan varovaisemmin ja muuttamaan toimintaansa. Minusta se oli yksinkertaisesti väärin.

Niin pieni teko, vihaisen kireä katse, sai koko tunnelman muuttumaan ja toiminnan muuttamaan suuntaa. Nauravaisesta, tanssivaisesta porukasta tuli hiljaisen apaattinen seurue, joka koetti tehdä heikkoa pilaa noita yhteiskunnan tukipilareita kohtaan. Tunsin surua esiintyjiä ja heidän esitystään kohtaan. Heidän ilolla kyllästetty näytelmänsä rajoittui loppumatkan ajan lähinnä puheisiin ja pyörähdyksiin kaikenlaisen hypähtelyn ollessa tarkan valvonnan alaisena.

Miksi?

Koska metroasemat eivät ole kiipeilytelineitä eivätkä sopivia paikkoja ilakoinnille.

Mikä sitten on, jos ei julkinen tila? Missä ihmisten olisi tarkoitus hymyillä, nauraa ja pitää hauskaa? Oman kattonsa allako? Pitäisikö meidän valua tahdottomiksi marioneteiksi ja kulkea millitarkasti suoraan vain, koska se on normi?

En ymmärtänyt tätä maailmaa. Enkä edes tahdo ymmärtää. En tahdo olla se tylsä aikuinen, joka maksaa hymystä. En tahdo siihen maailmaan, jossa ei ole lupaa olla iloinen.

Mutta tahtoivatko he? Vai oliko se vain heidän ammattinsa luoma järjestelmä, joka pakottaa heidät toimimaan tietyn kaavan mukaisesti? Oliko heidän takissaan lukeva nimike Vartija se pieni ohjaava teko, joka pakotti heidät tarttumaan puhelimeen ja soittamaan paikalle toisen vartijan? Oliko tämä se pieni ohjaava teko, joka pakotti heidät olemaan hymyilemättä ilon kohdatessaan?

Minulle tämän seurueen näkeminen oli se pieni teko, joka antoi minulle luvan hymyillä ja nauraa. Se antoi minulle luvan taputtaa käsiäni ja läpyttää jaloillani lattiaa. Se oli se pieni ohjaava teko, joka antoi minulle oikeutuksen puhua tuntemattomille.

Minä, me kaikki, me tarvitsemme näitä ohjaavia tekoja ja ajatuksia. Ne pitävät meidän arkemme koossa. Ne pitävät meidän toimintakykyämme yllä. Ilman näitä ärsykkeitä me takertuisimme kelloon ja kalenteriin, emmekä osaisi enää ajatella. Lakkaisimme olemasta persoonallisia yksilöitä ja tulisimme tukkoiseksi massaksi omaa suoritustaan tekevää itseään toteuttavaa ennustetta. Menettäisimme yhden oleellisen osan elämästä – yllätyksellisyyden.

Kohta me emme enää lähtisi teattereihin emmekä tapaamisiin. Kohta me emme hymyilisi edes maksusta. Kohta me olisimme ilmeettömän koneiston vaivalloisesti pyörivä lihaksisto, joka huokaa kun käsketään. Hitaasti meistä tulisi se kuva, jossa meistä jokainen olisi oman ihanteensa näyttelijä.

Tämän viikon tapahtumat ovat opettaneet minulle totuuden Tommy Tabermanin sanojen takana:

”Ihmisen

anna mennä,

     miehen, naisen, lapsen

     vapautta janoavan

Avaa ovet ja ikkunat,

sillä ketään ei voi käskeä.

Vain yhdestä

          pidä kiinni,

          äläkä ikinä päästä

     Vain sielustasi

               pidä

               kaksin käsin kiinni”