Ajan pyörteessä

Aamulla on valoisaa, lintujen vaimea laulu kuuluu avoimen ikkunan välistä, tuuli kohisee metsän puissa ja kaukaa kuuluvat yksittäiset auton äänet. Kaupunki on hiljennyt, ihmiset ovat lähteneet pakoon arkea ja suunnanneet maalle ja mökeille. Työ- ja urakeskeiset ihmiset, perheettömät, mökittömät, hiljaiset kaupungissa viihtyvät yksilöt ovat vain jäljellä. He ovat tehneet kotinsa omiin ja toistensa olohuoneisiin ja nauttivat aamiaisiaan mustikoilla ja kaurapuuroilla höystettynä, juovat teetä ja kahvia, katsellen auringon kiihkottomia säteitä, jotka eivät yllä lämmittämään mittareita, eivätkä ihmisiä.

Tupakan haipuvat sävyt tukkivat pakokaasujen puuttumisen jättämää tyhjyyttä, ruuhkattomat kadut ovat kuin mustavalkoisesta valokuvasta, yhtä epärealistiset. Lähes paatoksellinen seisahtuneisuus leijuu kaikkialla ympärillä, kun kävelemme kotiin perjanta iltana kahdentoista aikaan. Askeleemme eivät ole äänekkäät, mutta ne saavat silti linnut vaikenemaan. On jotenkin jo pimeää. Tai ei oikeastaan edes pimeää. Tottumattomille silmille tämä katujen kostea hämärä on kiusaavaa mustuutta, joka värähtelee ennakoiden yön synkkää loputtomuutta.

Juhannustanssien taika oli kulahtanut unelma Kesäillan valssista. Casinon tanssilattian alle kahdestakymmenestä tanssiparista tanssikokemusta omasi yli puolet. Ja me vähemmitö koikkelehdimme tanssilattialla Mikael Konttisen laulun siivittäminä kuin gasellit vuoripuroilla. Olimme hukanneet jalkojemme hallinnan, mutta pysyimme silti ruodussamme, emmekä tallanneet toistemme, emmekä muiden, varpaita. Kiepuimme hallitusti sekalaisin askelkuvioin. Se ei ole paljon se, mutta kun ilo kuplii mielessä, mitä sillä on väliä, vaikka ei askelia osaakaan.

Pidennetty viikonloppu on ollut pelkkää liian myöhään valvomista, elokuvia, tv-sarjoja ja naurua. Olo on omalla tavallaan levännyt, mutta toisaalta tunnen oloni taas aivan pohjattoman väsyneeksi. Koko kulunut kevät ja alkukesä tuntuu olleen pelkkää kilpajuoksua ajan kanssa. Tuhansia hetkiä, jolloin on huomannut tuijottavansa edellisen vuoden perään ja huokaisseensa jo kuluneiden viikkojen ja kuukausien käsittämätöntä nopeutta.

Nopeutuuko ajanjuoksu, kun me vanhenemme, vai opimmeko me vain ajan myötä ymmärtämään ajan käsitettä paremmin?
Opimmeko samalla tavalla kuin opimme vasemman ja oikean, oikean ja väärän eron, huomaamaan menneen, tulevan ja tämän hetken eron?

Minusta tuntuu, että vanhetessamme me samalla opimme ymmärtämään aikaa paremmin ja toisaalta taas menetämme ymmärrystämme ajasta. Siinä missä me pienenä niin huoletonna juoksimme pakoon aikaa, pysähdyimme hetkeen ja vain koetimme saada ajan kulumaan, me nyt juoksemme pysyäksemme ajan perässä, juoksemme ehtiäksemme hetkestä hetkeen ja koetamme pysäyttää aikaa ehtiäksemme tehdä kaiken sen, minkä tahdommekin. Olemme ehkä ymmärtäneet ajan määrättömän lyhyyden suhteessa elämäämme, mutta olemme menettäneet ymmärryksen hetken pituuteen.

Nyt me kumarramme kalenterillemme jokaisena aamuna kelloon katsoessamme. Laskemme hetkiä työpäivän alkuun, ensimmäiseen kahvitaukoon, lounastaukoon, viimeisen kahvitaukoon, kotiin pääsyyn, bussin tulemiseen, treenien alkamiseen... Laskemme hetkiä, jotka ovat vasta tulossa haikaillen niiden hetkien perään, jotka jo menivät.

Olen tänä keväänä muutenkin huomannut useamman kerran kysyväni sekä itseltäni että muilta: Miten nyt voi muka olla jo... maanantai, perjantai... maaliskuu... huhtikuu... kesäkuu... Enkä ole kertaakaan saanut vastausta. Olen saanut vastaukseksi vai toteamuksen, joka tukee ihmettelyäni. Niin, miten.

En tiedä, mitä kysymykselläni tarkoitan, saatika haen. Luonko kaipaavia katseita menneisiin lähes kuuteen kuukauteen toivoen, että olisin tehnyt jotain ennemmän. Kyselenkö niiden viikkojen perään siksi, että niiden hypoteettinen olemattomuus ja lyhyys eivät tarttuisi nykyhetkeen. Ihmettelenkö kuluneita kuukausia jonkin biologisen kahdenkymmenenviidenikävuoden kriisin vuoksi? Kyselenkö ajan perään siksi, että elimistöni on yhtäkkiä huomannut rappeutuvansa ja ymmärtänyt minun jääneen paikalleen, ajan jalkoihin?

Toisaalta minä inhoan sitä, inhoan ajan riippuvaisuutta elämässäni, tiukkoja rutiineja, jotka pakottavat meidät toimimaan tietyn aikataulun mukaisesti. Mutta toisaalta se on omanlaisensa helpotus. Luulen, että mikäli minulla ei olisi kelloa, eikä käsitystä ajasta, minä menettäisin otteen elämästä. En osaisi olla hereillä, enkä nukkua. Olisin vain epätietoisessa sumussa ja miettisin, miten saisin itselleni keksityksi ajan.

Onneksi joku on sen minun puolestani jo keksinyt ja määrittänyt. Ajan avulla minun on mahdollista pitää elämäni kasassa ja rehellisenä. Tiedän, milloin on aika tehdä töitä, milloin levätä. Joku on päättänyt sen minun puolestani ja se on todella hienoa. En kuitenkaan voi valehtelematta sanoa, ettenkö kaipaisi työhön, jossa työtä saa tehdä juuri silloin kuin itseä huvittaa. Minuutintarkoissa työajoissa on puolensa, mutta ne estävät minua olemaan ajankäytössäni luova ja taloudellinen. Jos jonakin aamuna tahdon työskennellä aamu kuudesta lähtien, en voi tehdä niin, koska virka-aika on aamu kahdeksasta iltapäivä neljään.

Minä vain satun pitämään aamutöistä. Minusta on mukava herätä aamulla aikaisin ja haistaa ilmassa yön jäljiltä kosteudessa hekumoivat kadut töihin kävellessäni, tuntea sen raukeus ja aistia sen haavoittuva hekuma. Pidän niistä äänettömistä hetkistä, kun työpaikalla minun lisäkseni seinillä soivat ainoastaan oma hengitykseni ja ilmastointilaitteen lähes äänetön hurina. Nautin niistä lausumattomista ajatuksista, jotka virittävät ilman täyteen hämmennystä ja varmuutta. Silloin olen kuin kotonani, liikun pehmeästi ja luottavaisesti, tietäen mitä tehdä. Päivän valjetessa minä yhä liikun, mutta muiden läsnäolo sekoittaa minua rytmissäni, koska on pakko olla sosiaalinen.

Työt vaativat sosiaalisuutta. Sinun on tervehdittävä vastaantulijoita, vaihdettava sanoja aamu- ja iltapäiväkahvilla, seurusteltava lounaalla ja työn lomassa. Se risoo minua toisinaan, mutta tavallaan se on minulle myös hyväksi.

Ehkä kaiken tämän sosiaalisuuden ansiosta, minä olen tämän kuukauden aikana rikkonut omia rutiinejani jo kaksi kertaa. Olen kutsunut minulle täysin vieraan ihmisen luokseni kahville täysin spontaanisti, ja olen lupautunut etenemään harrastuksessani junnutreenien vetämisen merkeissä.

Olen siis alkanut rakentaa elämää, jossa on mahdotonta olla täysin yksin.

Niin. Ja kävinhän minä tosiaan juhannustansseissa. Minä en käy juhannustansseissa. Minä en käy tansseissa yleensäkään. Mutta nyt kävin. Ja vaikkei se ehkä vastannut täysin hienoa, rakentamaani täydellistä unelmaa, minä nautin siitä täysin sydämin. Eritavalla kuin aikidosta, josta siitäkin nautin koko pienen, sykkivän sydämeni pohjasta saakka. Nautin siitä, etten hetkeen edes ajatellut, kuinka nopea tai hidas aika on. Hetken ajan, minä unohdin, että minun pitäisi olla huolissani ajan kulusta.

Tuona iltana en kertaakaan kysynyt, miten kello voi olla jo yhdeksän, kymmenen, yksitoista. En kertaakaan ihmetellyt ajan kulua, koska ajan kuuluikin kulkea niin - täysin omalla painollaan. Ja sen hetken ajan, minäkin osasin olla pingottamatta.

Sillä olen huomannut, että kaikessa rentoudessani minä olen kontrollin haluinen pinko. Tahdon pitää lankoja käsissäni ja nykiä niitä mieleni mukaan. Tahdon ymmärtää jokaisen sekunnin elämästäni ja nähdä syyn ja seurauksen kaikelle. Tahdon tietää ja tiedostaa sitä suurta kokonaisuutta, joka minua ympäröi. Ja koska en pysty siihen, pyrin kontrolloimaan omaa aikaani, luomaan minuuttiaikatauluja, joiden avualla minun on mahdollista toimia mahdollisimman sujuvasti arjessa.

Näiden minuuttiaikataulujen ansiosta, minusta on hiljalleen tulossa vaitonaisen kireä. Huomaan sen tavastani suhtautua lapsiin ja nuoriin. Olen lakannut osittain ymmärtämästä heitä, heidän kesyttämättömyyttään ja vauhtiaan. Olen pudonnut konservatiivisiin kuoppaan, jonka pohjalta minä katson sitä maisemaa, jossa puut kasvavat juuret ylöspäin. Olen pudonnut hillittyjen keskustelujen maailmaan, jossa itsestä voi kertoa lähes mitä vain tasaisella äänellä. Olen langennut itsetietoisuuden verkkoon, joka joustaa kaikkiin niihin suuntiin, joihin raajojaan ojentelee, ja joka ei liiku, mikäli pysyy paikallaan.

Siellä minä nyt sitten keinun. Keinun vaakasuunnassa punniten uudelleen elämääni ja mietin, mihin oksaan, mihin juureen, tahdon nyt tarttua, minkä oven avata. Avaanko oven, jonka takaa löytyy violettihiuksinen minä vaiko ruusukultainen minä, vai pysynkö tässä elämässä, jossa blondeus on valttikortti ja valtikka. Pysynkö tässä, vai käsikirjoitanko itselleni uutta tarinaa.

Koska niinhän se pohjimmiltaan menee. Me olemme juuri sitä, mitä me tahdomme olla. Kirjoitamme itse itsellemme tarinaa, jota kaikille muille esittelemme totuutena. Kerromme menneestä ja tulevasta niin kuin se olisi absoluuttinen totuus, ottamatta huomioon, että ehkä me olemme kuin muurahaiset terraariossa - toteuttamassa omaa suunnitelmaamme tarkoin säädellysti, sillä jossakin tulee aina vastaan se seinä, jonka läpi me emme yhtäkkiä voikaan enää mennä ja jota emme voi ylittää.

Pohja, muuri, este. Se on siellä jossain, odottamassa meistä jokaista. Se on kuin pohjakosketus, joka pakottaa meidät vihdoin ja viimein vaihtamaan suuntaamme. Ja me voimme itse valita, mihin suuntaan me lähdemme, mihin virtaan me liu'umme. Toivon vain, että valitsen oikein. Että tälläkin kerralla pohja tulee vastaan ja voin vaihtaa suuntaa pingispalloin tavoin tutussa ja turvallisessa kulmasymmetrisessä assosiaatiossa. Sillä taas tänään, istuessani yksin olohuoneen lattialla venyttelemässä kipeytyneitä, jäykkiä lihaksiani, minä huomasin olevani kuin sen kornin kirjan sivuhahmo, joka ei koskaan myönnä olevansa väärässä.

Silti, tässä minä olen. Istumassa ja katsomassa näytölle jälleen valuvia sanoja ja miettimässä, miksi aika on jälleen mennyt liian nopeasti, enkä minä ole tehnyt mitään sen vangitsemiseksi. Koska eivät sivuhahmot koskaan tee. He vain tarkkailevat ja koheltavat sivussa, mietteliääsi purevat huultaan ja odottavat tilanteiden ratkeamista omalla painollaan, muiden vaikutuksesta.