Kauniit miehenalut laulavat
tietokoneellani meikattuina koreaa. Rytmit sykähtelevät läpi korvien
popahtavina, rikkonainen aksentillinen englanti värittää mitään ymmärtämätöntä
korealaista sanatulvaa. On lauantai ja poden someahdistusta. Hyvin alkanut
päivä kääntyi henkiseksi katastrofiksi minun palatessa aamuiselta reissultani.
Heräsin tänään aikaisin aamulla.
Sisäinen kelloni heitti minuutin verran, enkä tavoilleni uskollisena
herännytkään viideltä, vaan vasta minuutin yli. Olin jo edellisenä iltana
suunnitellut lähteväni aamulla kuvaamaan Roihuvuoressa sijaitsevia kirsikkapuita,
joten suuntasinkin suoraan suihkun kautta kohti Kirsikkapuistoa. Ilma oli mitä
mainioin. Aurinko paistoi raukeana ja lämpömittari oli kivunnut +9 asteeseen.
Kaupunki lepäsi vielä unessaan ja liikenne oli minimaalista. Hetki oli
pysähtynyt.
Bussissa ei ollut kuin alle
kymmen matkustajaa ja hyväntuulinen kuski, jolle toivotin kuuluvasti huomenta,
vaikka elinkin jo tätä päivää. Auringon häikäisemällä matkallani en ajatellut
mitään muuta kuin hiljaisuutta, ihmisten uneliaan vaitonaisia hahmoja ja
rauhaa, joka kaiken yllä lepäsi. Metrossa tilanne oli aivan sama. Ihmisillä ei
ollut kiire minnekään.
Oikaisin eksymisen kautta
Kirsikkapuistoon. Vesitornin alla tapasin rusakon, mustarastaan ja
räkättirastaan. Aamun yön kostea ruoho maistui rusakolle, joka nopein jaloin
poistui äänien tieltä. Mustarastas lauloi laulun, jota en ymmärtänyt sen
paremmin kuin kaiuttimistani tällä hetkellä kuuluvaa koreaa. Räkättirastas söi
jotain, joka näytti kuivuneelta madolta, mutta se saattoi aivan yhtä hyvin olla
pala kengännauhaa. Nekin väistivät askeleet kuullessaan.
Kirsikkapuisto ei ollut vielä
täydessä kukassaan, mutta ne kukat, jotka puistoa jo hempeän vaaleanpunaisina
värittivät, olivat todella kauniita. Sininen taivas taustallaan ne näyttivät
lähes taianomaiselta sadun kosketukselta todellisuuteen, saaden todellisuuden
tuntumaan harhalta. Kiertelin katsomassa puita, kukkia ja niiden nuppuja,
ottaen valokuvia sieltä täältä koettaen ikuistaa ne sävyt, sen maailman jossa
minä olin tunkeilijana, vieraana.
Kahdeksan aikaan siirryin
japanilaisen puutarhan hiljaisuuteen. Kivien ja puiden symmetria sekä
kaikkialla lepäävä hiljaisuus poistivat mielestäni ne vähäisetkin ajatukset
minun kävellessä kivilaattaisia polkuja pitkin, joita saniaiset ja sammalet
reunustivat. Harmoninen tasapaino ympärilläni oli juuri sitä, mitä mieleni
kaipasi. Olin yksin ympäristöni keskellä, rauhassa, turvassa.
Otin kuvan itsestäni kirsikkapuun
juurella. Kuvassa kasvoillani on hymy ja aurinko on polttanut hiukseni sivulta
valkoiseksi. Näytän onnelliselta, terveeltä ja hyvinvoivalta. Lähetin sen
siskolleni ja sain hänetkin hymyilemään.
Puoli yhdeksältä sormeni olivat
kylmästä kohmeat, eivätkä enää tahtoneet ottaa yhtäkään kuvaa tai kirjoittaa
yhtäkään viestiä, joten päätin päivän kuvaussession olevan valmis ja lähdin
bussilla kohti kotia. Bussissa avasin puhelimellani Facebookin ja lisäsin kuvan
seinälleni ja kirjoitin: ”Herään aamulla
viideltä, otan likaiset lasit pöydältä. Suihkun kautta suuntavaistotonna
kuvaamaan. Roihuvuoressa havahdun kirsikankukkien loistoon. Japanilaisessa
puutarhassa hetken hiljennyn. Puoli yhdeksältä sormet jäässä otan kyydin kotiin
päin. Ja tunnen jotain riemua suurempaa sisälläin.”
Kotiin päästyäni keitän teetä,
Kombuchaa. Teen lämmittäessä käsiäni ja minua sisältä päin, avaan tietokoneeni
ja sukellan virtuaalimaailman ihmeiden pariin. Sähköposteissa ei mitään uutta,
Facebookissa yksi tykkäys tilapäivitykseeni, lehdissä ei mitään mainitsemisen
arvoista. Maailma pyörii radallaan ja minä istun paikallani tietokoneella,
kuten aina ennenkin.
Vaihdan muutaman sanan Skypessa
ystäväni kanssa. On lauantai ja olen hyvällä tuulella, täynnä virtaa ja
ajatuksia. Kunnes avaan yhden monista sähköpostistani päivittääkseni
profiilikuvani.
Niin. Profiilikuvan.
Mitä tekee tämä palvelin
profiilikuvalla? Mitä sähköposti tekee profiilikuvalla? Mitä sähköposti tekee
henkilötiedoilla? Mitä?
Ah. Siitähän se riemu sitten
repesi.
Katsoin mykistyneenä Google+
tilini profiilia ja totesin minulla olevan neljä seuraajaa: Kaksi Amerikassa
asuvaa vanhempaa mieshenkilöä, tuttava vapaaehtoistyön parista ja sisko. Miksi kukaan tuntematon tahtoo seurata minua?
Miksi kukaan tuntematon on edes eksynyt profiiliini? Miksi minulla on julkinen
profiili sähköpostipalvelimella? Toki Google+ on myös kaikkea muuta kuin
sähköpostipalvelin, mutta minulle se on tähän päivään mennessä ollut ainoastaan
väline yhteydenpitoon ihmisten kanssa sähköpostiviestien merkeissä.
Huokaan ja kriiseydyn. Nykyään on
niin vaikeaa välttää sosiaalista mediaa. Palvelimet yksi toisensa jälkeen
siirtyvät mahdollistamaan kommunikoinnin muiden palvelimen käyttäjien välillä.
Palvelin toisensa jälkeen muodostaa omaa pientä piiriään, jossa yksilöt voivat
jakaa omaa elämäänsä muiden käyttäjien kesken.
Entä jos ei tahdo jakaa elämäänsä
tuntemattomille? Entä, jos sosiaalinen media on yksilölle kirosana? Täytyykö
silloin lakata käyttämästä internetiä ja siirryttävä takaisin paperikortteihin
ja -kirjeisiin?
Miksi kaikki päätyy nykyään
sosiaaliseen mediaan? Missä kulkee elämän ja keinotekoisen elämän raja? Missä
kulkee se viiva, joka erottaa menneen tulevasta?
Kulkeeko se viiva siinä
pisteessä, missä mikään ei enää ollut vain kahden ihmisen välistä, vaan missä
kaikissa hetkissä oli yhtäkkiä mukana kokonainen verkollinen ihmisiä? Kulkeeko
se viiva siinä pisteessä, jossa puhelimista tuli älypuhelimia, jotka eivät enää
olleet soittamista ja viestejä varten?
Minä en todellakaan tiedä, sillä
minä olen tietotekniikka-aikakauden kasvatteja. Olen syntynyt maailmaan, jossa
tietokoneet olivat jo olemassa, ja jossa puhelimet eivät olleet enää harvinaisuus.
Minulle menneisyys on kaikki ne hetket ennen tietoisen tietoisuuteni todeksi
tulemista.
Ja nyt, kirjoittaessani vihaisia
sanoja paperille, en voi olla miettimättä, pilasinko itse onneni? Jos olisin
jättänyt ottamatta sen kuvan itsestäni ja/ tai olisin ollut jakamatta sitä
Facebookissa, olisinko silloin edelleen yhtä hyvällä miellä kuin istuessani
sillä kivisellä istuimella japanilaisessa puutarhassa?
Olen itse upottanut itseni
sosiaalisen median riippuvuuteen, joten en siitä voi ketään muuta syyttää. En
sitä, joka sen keksi, enkä sitä, joka sen laittoi toimimaan. En voi syyttää
kuin itseäni. Mutta ehkä syytä on myös vähän muissa? Ihan vähän. Häviävän
vähän. Niin vähän, että se keventää minun omaa someahdistustani.
On siinä hyvätkin puolensa, somessa,
vaikka hetki sitten olinkin valmis poistamaan kaikki tilini ja tiputtamaan
langattoman internetin luovan yksikköni alas parvekkeelta, hyppimään sen päällä
ja sen jälkeen vielä toimittamaan sen tietotekniikkaromuna roskiin. Se ei ehkä
ole välttämättömyys, mutta se auttaa meitä silti omalla tavallaan näkemään
laajemmin. Se nostaa tietoisuuteen asioita, joita emme muuten tiedostaisi. Se
on lähellä ja kaukana samaan aikaan ja antaa sinun itsesi valita, mitä tahdot
nähdä, mitä et. Se ei tungettele, eikä lähetä vääriä signaaleja.
Se ehkä aiheuttaa sinulle
riippuvuutta ja saa sinut kuvittelemaan, ettei ilman somea ole mitään. Mutta
entä jos onkin? Entä, jos maailma ei lakkaakaan olemasta, jos joku päivä et
avaakaan tietokoneesi sovelluksia, joiden kautta olla yhteydessä ihmisiin
ympäri maailmaa? Entä, jos maailma jatkaakin radallaan, vaikka et kerro
ystäville, tutuille, seuraajille ja stalkkaajille jokaisesta liikkeestäsi ja
silmäsi räpäytyksistä?
Minä myönnän kyllä potevani
jonkinlaista riippuvuutta someen, mutta en silti koe sen olevan maailman napa.
Tykkäykset kuvissani ja tilapäivityksissäni eivät määritä minua ihmisenä.
Lukijamäärät teksteissäni saavat minut ehkä hymyilemään, mutta niiden vähäisyys
tai puuttuminen eivät saa minua murehtimaan.
Minulla on selkeä
someidentiteetti, mutta se ei ole erillinen osa minua. Se on kiinni minussa. Se
ei ole se, mitä haluaisin olla, vaan se, mitä minä olen.
Ehkä jonakin päivänä minä
katkaisen johdot minun sosiaalisen median identiteetiltäni. Ehkä jonakin
päivänä minä lakkaan elämästä sitä osaa elämästäni, joka on täysin
virtuaalimaailman varassa. Ehkä sinä päivänä, minä löydän sen läheisyyden
luonnon kanssa, josta kaupunkilaisena olen niin kovin vieraantunut. Ehkä.
Ehkä minä jonain päivänä myös
osaan japania ja koreaa sekä ymmärrän lintujen laulua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti