20150509

Someahdistus



Kauniit miehenalut laulavat tietokoneellani meikattuina koreaa. Rytmit sykähtelevät läpi korvien popahtavina, rikkonainen aksentillinen englanti värittää mitään ymmärtämätöntä korealaista sanatulvaa. On lauantai ja poden someahdistusta. Hyvin alkanut päivä kääntyi henkiseksi katastrofiksi minun palatessa aamuiselta reissultani.

Heräsin tänään aikaisin aamulla. Sisäinen kelloni heitti minuutin verran, enkä tavoilleni uskollisena herännytkään viideltä, vaan vasta minuutin yli. Olin jo edellisenä iltana suunnitellut lähteväni aamulla kuvaamaan Roihuvuoressa sijaitsevia kirsikkapuita, joten suuntasinkin suoraan suihkun kautta kohti Kirsikkapuistoa. Ilma oli mitä mainioin. Aurinko paistoi raukeana ja lämpömittari oli kivunnut +9 asteeseen. Kaupunki lepäsi vielä unessaan ja liikenne oli minimaalista. Hetki oli pysähtynyt.

Bussissa ei ollut kuin alle kymmen matkustajaa ja hyväntuulinen kuski, jolle toivotin kuuluvasti huomenta, vaikka elinkin jo tätä päivää. Auringon häikäisemällä matkallani en ajatellut mitään muuta kuin hiljaisuutta, ihmisten uneliaan vaitonaisia hahmoja ja rauhaa, joka kaiken yllä lepäsi. Metrossa tilanne oli aivan sama. Ihmisillä ei ollut kiire minnekään.

Oikaisin eksymisen kautta Kirsikkapuistoon. Vesitornin alla tapasin rusakon, mustarastaan ja räkättirastaan. Aamun yön kostea ruoho maistui rusakolle, joka nopein jaloin poistui äänien tieltä. Mustarastas lauloi laulun, jota en ymmärtänyt sen paremmin kuin kaiuttimistani tällä hetkellä kuuluvaa koreaa. Räkättirastas söi jotain, joka näytti kuivuneelta madolta, mutta se saattoi aivan yhtä hyvin olla pala kengännauhaa. Nekin väistivät askeleet kuullessaan.

Kirsikkapuisto ei ollut vielä täydessä kukassaan, mutta ne kukat, jotka puistoa jo hempeän vaaleanpunaisina värittivät, olivat todella kauniita. Sininen taivas taustallaan ne näyttivät lähes taianomaiselta sadun kosketukselta todellisuuteen, saaden todellisuuden tuntumaan harhalta. Kiertelin katsomassa puita, kukkia ja niiden nuppuja, ottaen valokuvia sieltä täältä koettaen ikuistaa ne sävyt, sen maailman jossa minä olin tunkeilijana, vieraana.

Kahdeksan aikaan siirryin japanilaisen puutarhan hiljaisuuteen. Kivien ja puiden symmetria sekä kaikkialla lepäävä hiljaisuus poistivat mielestäni ne vähäisetkin ajatukset minun kävellessä kivilaattaisia polkuja pitkin, joita saniaiset ja sammalet reunustivat. Harmoninen tasapaino ympärilläni oli juuri sitä, mitä mieleni kaipasi. Olin yksin ympäristöni keskellä, rauhassa, turvassa.

Otin kuvan itsestäni kirsikkapuun juurella. Kuvassa kasvoillani on hymy ja aurinko on polttanut hiukseni sivulta valkoiseksi. Näytän onnelliselta, terveeltä ja hyvinvoivalta. Lähetin sen siskolleni ja sain hänetkin hymyilemään.

Puoli yhdeksältä sormeni olivat kylmästä kohmeat, eivätkä enää tahtoneet ottaa yhtäkään kuvaa tai kirjoittaa yhtäkään viestiä, joten päätin päivän kuvaussession olevan valmis ja lähdin bussilla kohti kotia. Bussissa avasin puhelimellani Facebookin ja lisäsin kuvan seinälleni ja kirjoitin: ”Herään aamulla viideltä, otan likaiset lasit pöydältä. Suihkun kautta suuntavaistotonna kuvaamaan. Roihuvuoressa havahdun kirsikankukkien loistoon. Japanilaisessa puutarhassa hetken hiljennyn. Puoli yhdeksältä sormet jäässä otan kyydin kotiin päin. Ja tunnen jotain riemua suurempaa sisälläin.”

Kotiin päästyäni keitän teetä, Kombuchaa. Teen lämmittäessä käsiäni ja minua sisältä päin, avaan tietokoneeni ja sukellan virtuaalimaailman ihmeiden pariin. Sähköposteissa ei mitään uutta, Facebookissa yksi tykkäys tilapäivitykseeni, lehdissä ei mitään mainitsemisen arvoista. Maailma pyörii radallaan ja minä istun paikallani tietokoneella, kuten aina ennenkin.

Vaihdan muutaman sanan Skypessa ystäväni kanssa. On lauantai ja olen hyvällä tuulella, täynnä virtaa ja ajatuksia. Kunnes avaan yhden monista sähköpostistani päivittääkseni profiilikuvani.

Niin. Profiilikuvan.

Mitä tekee tämä palvelin profiilikuvalla? Mitä sähköposti tekee profiilikuvalla? Mitä sähköposti tekee henkilötiedoilla? Mitä?

Ah. Siitähän se riemu sitten repesi.

Katsoin mykistyneenä Google+ tilini profiilia ja totesin minulla olevan neljä seuraajaa: Kaksi Amerikassa asuvaa vanhempaa mieshenkilöä, tuttava vapaaehtoistyön parista ja sisko.  Miksi kukaan tuntematon tahtoo seurata minua? Miksi kukaan tuntematon on edes eksynyt profiiliini? Miksi minulla on julkinen profiili sähköpostipalvelimella? Toki Google+ on myös kaikkea muuta kuin sähköpostipalvelin, mutta minulle se on tähän päivään mennessä ollut ainoastaan väline yhteydenpitoon ihmisten kanssa sähköpostiviestien merkeissä.

Huokaan ja kriiseydyn. Nykyään on niin vaikeaa välttää sosiaalista mediaa. Palvelimet yksi toisensa jälkeen siirtyvät mahdollistamaan kommunikoinnin muiden palvelimen käyttäjien välillä. Palvelin toisensa jälkeen muodostaa omaa pientä piiriään, jossa yksilöt voivat jakaa omaa elämäänsä muiden käyttäjien kesken.

Entä jos ei tahdo jakaa elämäänsä tuntemattomille? Entä, jos sosiaalinen media on yksilölle kirosana? Täytyykö silloin lakata käyttämästä internetiä ja siirryttävä takaisin paperikortteihin ja -kirjeisiin?

Miksi kaikki päätyy nykyään sosiaaliseen mediaan? Missä kulkee elämän ja keinotekoisen elämän raja? Missä kulkee se viiva, joka erottaa menneen tulevasta?

Kulkeeko se viiva siinä pisteessä, missä mikään ei enää ollut vain kahden ihmisen välistä, vaan missä kaikissa hetkissä oli yhtäkkiä mukana kokonainen verkollinen ihmisiä? Kulkeeko se viiva siinä pisteessä, jossa puhelimista tuli älypuhelimia, jotka eivät enää olleet soittamista ja viestejä varten?

Minä en todellakaan tiedä, sillä minä olen tietotekniikka-aikakauden kasvatteja. Olen syntynyt maailmaan, jossa tietokoneet olivat jo olemassa, ja jossa puhelimet eivät olleet enää harvinaisuus. Minulle menneisyys on kaikki ne hetket ennen tietoisen tietoisuuteni todeksi tulemista.

Ja nyt, kirjoittaessani vihaisia sanoja paperille, en voi olla miettimättä, pilasinko itse onneni? Jos olisin jättänyt ottamatta sen kuvan itsestäni ja/ tai olisin ollut jakamatta sitä Facebookissa, olisinko silloin edelleen yhtä hyvällä miellä kuin istuessani sillä kivisellä istuimella japanilaisessa puutarhassa?

Olen itse upottanut itseni sosiaalisen median riippuvuuteen, joten en siitä voi ketään muuta syyttää. En sitä, joka sen keksi, enkä sitä, joka sen laittoi toimimaan. En voi syyttää kuin itseäni. Mutta ehkä syytä on myös vähän muissa? Ihan vähän. Häviävän vähän. Niin vähän, että se keventää minun omaa someahdistustani.

On siinä hyvätkin puolensa, somessa, vaikka hetki sitten olinkin valmis poistamaan kaikki tilini ja tiputtamaan langattoman internetin luovan yksikköni alas parvekkeelta, hyppimään sen päällä ja sen jälkeen vielä toimittamaan sen tietotekniikkaromuna roskiin. Se ei ehkä ole välttämättömyys, mutta se auttaa meitä silti omalla tavallaan näkemään laajemmin. Se nostaa tietoisuuteen asioita, joita emme muuten tiedostaisi. Se on lähellä ja kaukana samaan aikaan ja antaa sinun itsesi valita, mitä tahdot nähdä, mitä et. Se ei tungettele, eikä lähetä vääriä signaaleja.

Se ehkä aiheuttaa sinulle riippuvuutta ja saa sinut kuvittelemaan, ettei ilman somea ole mitään. Mutta entä jos onkin? Entä, jos maailma ei lakkaakaan olemasta, jos joku päivä et avaakaan tietokoneesi sovelluksia, joiden kautta olla yhteydessä ihmisiin ympäri maailmaa? Entä, jos maailma jatkaakin radallaan, vaikka et kerro ystäville, tutuille, seuraajille ja stalkkaajille jokaisesta liikkeestäsi ja silmäsi räpäytyksistä?

Minä myönnän kyllä potevani jonkinlaista riippuvuutta someen, mutta en silti koe sen olevan maailman napa. Tykkäykset kuvissani ja tilapäivityksissäni eivät määritä minua ihmisenä. Lukijamäärät teksteissäni saavat minut ehkä hymyilemään, mutta niiden vähäisyys tai puuttuminen eivät saa minua murehtimaan.

Minulla on selkeä someidentiteetti, mutta se ei ole erillinen osa minua. Se on kiinni minussa. Se ei ole se, mitä haluaisin olla, vaan se, mitä minä olen.

Ehkä jonakin päivänä minä katkaisen johdot minun sosiaalisen median identiteetiltäni. Ehkä jonakin päivänä minä lakkaan elämästä sitä osaa elämästäni, joka on täysin virtuaalimaailman varassa. Ehkä sinä päivänä, minä löydän sen läheisyyden luonnon kanssa, josta kaupunkilaisena olen niin kovin vieraantunut. Ehkä.

Ehkä minä jonain päivänä myös osaan japania ja koreaa sekä ymmärrän lintujen laulua.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti