Tänäkin aamuna ilmassa tuoksui se tuleva pitkän kuuma
intiaanikesä. Se hehkui auringon ensimmäisissä säteissä ja piirsi asfalttiin
haihtuvia rantuja menetetyistä sekunneista, jotka vietin unen hellässä huomassa
niissä maisemissa, joita ei koskaan ollut. Auringon arasti lämmittävässä
kajossa oli ripaus siitä onnellisuuden tuoksusta, jota kevään tulo levittää
kaikkialle ympärilleen. Kuulin jossakin lokkien kirkuvan omaa soittoaan ja näin
varpusen jahtaavaan ilmoille karannutta hyönteistä, joka oli jostain löytänyt
voimaa kohota tähän kevääseen. Näin västäräkin kävelevän tien yli vailla huolta
tulevasta, kesää povaten.
Näiden ärsykkeiden keskeltä löysin jälleen itseni pohtimasta
minuuttani. Koetin täydentää itselleni antamaani positiivisuushaastetta ja
koostaa itsestäni mielessäni latteuksia välttävää, rennon valoisaa kuvaa, joka
olisi edustuskelpoinen niin itselleni kuin muillekin, kaikessa totuudessaan. En
keksinyt parempaa kuvausta kuin jo kerran keksimäni, työhakemuksissanikin
käyttämäni määritelmä:
Minulla on likaiset
silmälasit, joiden pinnalta ovat luettavissa päivän aikana tehdyt työt - kaikki
ne lämpötilanvaihtelut ja tunteet. Minulla on kuluneet kädet, joista näkyvät
kaikkien näiden vuosien aikana tehdyt fyysiset rasitukset. Minulla on avara mieli,
joka heijastaa tyyntä filosofiseen vivahtavaa pohdintaa päivä päivältä
vahvemmaksi varttuen. Minulla on runoilijan sielu ja matkaajan jalat -
kiireestä kantapäähän kuluneet, kokemuksen vaatettamat ajatukset.
Tähän toteamukseen suljin pohdintani. Olin löytänyt itseni.
Olin standardien ulkopuolelta noukittujen metaforin koristeltujen hahmotelmien
kunnianarvoisa kokonaisuus.
Tuona hetkenä kaikki tuntui niin selkeältä,
kliiniseltä, mutta pehmeältä. Nyt kaikki on jälleen vain teräviä, liukkaita
sirpaleita, joista on vaikeaa ottaa kiinni. Se pysähtynyt hetki on nyt taas
liuennut mielessä välähteleviin mielikuviin, puolittaisiin ja täysin
keskeneräisiin ajatuksiin, sekalaisiin kirahduksiin jostakin mielen perältä,
huomiota vaativiin asioihin, joiden valmistuminen ja valmistelu eivät ole minun
hallinnassani.
Näinä hetkinä päässäni surisee ajatusten paljoudesta, kaikesta siitä
informaatiosta, jota ympäristö meille kaiken aikaa syöttää. Yhden ajatuksen
ajatteleminen ei tunnu riittävän. Neljän ajatuksen päällekkäinen ajattelu on
vaikeaa, viiden haastavaa, kymmenen mahdotonta. Kiire aivoissa polttaa
jaloissa. On päästävä liikkeelle.
Niin kuin Anssi Kela laulaa laulussaan Nummela: ”Mun täytyy kävellä näin/ mun täytyy kävellä
näin/ kun jotain herää sisälläin”. Väsymyksestä tuohtuneet jalat eivät
tahdo kuitenkaan tänään kävellä. Eilisen treenin ja kotiin kävelyn jäljeltä
lepo on jo tarpeen. Tänään onkin aika vaientaa sanallinen musiikki ja upota
melodioiden ja meditaation maailmaan – kirjoittamiseen. On aika hengittää
sisään musiikkia, elää musiikista ja antaa mielelle sen tarvitsema lepohetki.
Tiedän tämän tutun tarinan sisällön menneisyydestä. Se
lähtee kireästä etukierteestä kohti horisonttia ja laimenee lopulta
sanoitukselliseen kuviointiin paperilla. Se polttaa mielessä ja kurkussa,
pakottaen sormet tahkoamaan väsymättä näppäimistöstä kirjaimia, kunnes paperilla
ovat ne lauseet, jotka ovat kokonaisen kaaoksen mieleeni yhdessä hetkessä
rakentaneet. Sen pienen hetken ajan, minun mieleni on kireä kuin äärimmilleen
viritetty hämähäkin seitti. Se on pingoittunut kireäksi kahden erisuuntaan
katsovan puun väliin, eikä se kykene määrittelemään, kumman puoleen kääntyä
tuulen tullen. Voimattomana se noudattaa sitä ainoaa toimintamallia, joka sillä
on olemassa – joustoa. Se heiluu ja vavahtelee kalvonsa alla odottaen sitä
hetkeä, jolloin merenpinta on tyyni ja aurinko jo painunut mailleen. Se odottaa
hetkeä, jolloin turhat sanat ovat poistettu mielestä ja aasit ovat jälleen
saaneet itselleen sillan, jotka pitkin kulkea. Eivätkä ne aasit malta odottaa
siipiensä leikkaamista, vaikka ne siipiään rakastavatkin.
Vaikka mieleni onkin hyvä joustamaan, minä en ole. Sain
havaita sen aikidossa sinä päivänä, kun yksi kysymys oli liikaa. Opettajani,
niin hyviä kuin he kaikki ovatkin, ovat kaikki erityylisiä. Eräs heistä ei
todellakaan pidä puhumisesta ja kyselemisestä. Hän ennemmin toimii. Minä pidän
kyselemisestä. Minä pidän kyseenalaistamisesta. Minä pidän puhumisesta ja
varmuudesta, sanallisesta ymmärryksestä.
Näiden kahden näkemyksen törmäyskurssilta ei voi odottaa
mitään muuta kuin kipua. Ja sen minä sain. Itsesuojeluvaistoni heikkous
tuttujen ihmisten läheisyydessä on valtaisa, siksi päädyinkin erään tunnin
aikana saamaan useamman läimäytyksen kasvoihin avokämmenellä. Kyselin liikaa,
kyseenalaistin liikaa ja olin liian hidas.
Enkä osannut harrastaa vatsa-aikidoa. Liikutin ensin
jalkojani, jotka yhteistyökyvyttömästi eivät tehneet mitään. Taivutin selkääni,
joka kaareutui taaksepäin, mutta ei tarpeeksi välttääkseen käden. Enkä tehnyt
mitään käsilläni. Seuraavan hämmennyksen ja turtumuksen sekaisen hetken aikana
tajuan hierovani oikeaa poskeani, jota kihelmöi lyönnin jäljiltä.
Pahoittelu opettajan suunnalta vain pahensi tilannetta. Olin
omalla tavallani kiukuissani itselleni siitä, kuinka en silläkään kerralla
osannut laskea yhteen edes sitä yksinkertaisinta matemaattisinta tehtävää: 1+1.
En saanut tulokseksi vaadittavaa lukua 2, vaan yli 800. Sain luvun, joka vastaa
ihmisessä olevien lihaksien ja luiden lukumäärän summaa. Sain luvun, joka esti
minua toimimasta. Yksinkertaisempienkin lihasten liikuttaminen tuntuu vaikealta
silloin, kun koettaa hallita niistä tiedostetuista lihaksista joka ainoaa.
Olin myös pettynyt itseeni, sillä loogisen päättelykykyni
kehujana, en ollut huomannut sitä kivun mentävää aukkoa tekniikassani, vaan
olin pakotettu kokemaan sen ennen kuin ymmärsin, missä oli sillä hetkellä
olevassa hämähäkin seitissäni se suurin aukko.
Olin myös kierolla tavalla onnellinen, sillä poskessani
säteilevä kipu kertoi minulle minun pohtineen oikeaa asiaa, oikeaa virhettä,
oikeaa poikkeamaa kaavassa. Olin löytänyt jotain, mutta se jokin ei ollut
toivomani virhe tekniikassa, vaan virhe omassa ajattelussani.
Sen tunnin aikana, en enemmän iskuja saanut kasvoihini,
mutta sitäkin enemmän värttinäluihini. Automaattisen väärät torjunta-asennot
kolisuttivat luita kipeästi useamman kerran. Käsilihaksin vedetyt jalkatreenit
puristivat ulos jokaisen pienimmänkin ajatuksen murenen mielestäni. Vaikka
miten koetin ajatella lihaksieni ja liikkeideni keskustan sijaintia
olemattomiin sokerimahan alla piilossa oleviin vatsalihaksiini, en siihen
pystynyt.
Enkä pysty edelleenkään. Vatsa-aikidon salat eivät ole
minulle auenneet. Tämä puuakka on kuin tuulessa huojuva mänty – liikkeellä vain
yhteen suuntaan koko massallaan. Mielen liikkeiden yhdistäminen kehon
liikkeisiin ennakoivana siirtymänä on tälle mielentasolle vielä mahdottomuus.
Sisäinen aalto on enemmänkin sisäinen aallottomuus, kun mieli törmää
lihaksistoon, joka ei tiedä liikkeidensä suuntaa. Selkeintä lajissa on vain se,
että juuri, kun luulet oppineesi jotain, toteatkin vain oppineesi
oppimattomuutesi.
Niin kuin elämässä yleensäkin; Yhden hetken verran luulet
ymmärtäväsi kokonaisuuden, kunnes se oivallus keväisen tuulen myötä pyyhkiytyy mielestäsi
suloisille aavoille jälleen itsesi jahdattavaksi.
Sitä varten minullakin on kasvunvarakorvat: jotta jonakin
päivänä olisin valmis kuulemaan sen – hiljaisuuden.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti