Järjestelmän syntipukit

Kahta asiaa en vaihtaisi: pöytähopeiden kiillotusta ja uunipeltien pesua.

Näihin arkisiin tehtäviin kiteytyy muutama minun rakastama ihmeellinen vertauskuvallinen totuus elämästä. Se on kuin aasi, joka lentää, sillaton mielleyhtymä kolmesta kulmasta katsottuna.

Tässä maailmassa kaikki on pelkkää pintaa; kiiltävää julkisivua, jonka läpi on niin kamalan vaikea nähdä, sillä ainoa, mikä edessä lepää, on oman itsensä ja ympäristönsä heijastumaa. Lukemattomat tahot kiillottavat tuota pintaa omalla toiminnallaan, piilottaen ruostetahrojen alut – korruption*. Niin monet pienet kädet pyyhkivät tuota pintaa sanoillaan, kätkien todellisuutta valheellisen harhan taakse. Koska kukaan ei koskaan tahdo nähdä sitä likaista uunipeltiä, johon rasva- ja sokeritahrat ovat palaneet kiinni mustaksi hiiltyneeksi massaksi tahmaa, joka ei lähde liottamalla, ei hakkaamalla, ei ravistamalla. Harvempi tahtoo ojentaa kätensä ja tarttua toimeen, puhdistaa sen, mikä on puhdistettavissa. Helpompaa on vain tunkea se pelti pinon alimmaksi ja jatkaa hopeiden kiillottamista.

Minä pidän käsieni likaamisesta. Minusta on miellyttävää takertua pikkuseikkoihin ja viilata pilkkua. Pidän asioiden vääntämisestä solmuun ja auki. Pidän vehkeilystä, juonittelusta, maastoutumisesta.

Kunhan ne eivät suuntaudu minua itseäni vastaan.

Eniten pidän kuitenkin suoraviivaisuudesta – aluista ja lopuista. Tapahtumaketjuista, jotka eivät kysele vaihtoehtoja eivätkä mahdollisuuksia, vaan päätyvät suoraan johtopäätöksen kautta lopputilanteeseen. Kuten kolesteroliarvot, jotka antavat vaihtoehtoja, mutta päätyvät aina samaan lopputulokseen: sitä joko on liikaa tai sitä ei ole liikaa. Yksinkertaisuus on kaunista.

Tämä yksinkertaisuus näkyy ihmisten tavassa ajatella maailmaa. Avoimin silmin kuljemme pitkin katuja, mutta pidämme mielemme suljettuna – näemme vain sen, mitä tahdomme nähdä. Näemme hopean ja kullan, mutta emme hiiliä. Näemme menestyksen ja onnen, mutta kieltäydymme näkemästä surua ja tuskaa, menetystä. Näemme reunat omalle elämällemme, mutta emme yhtään pidemmälle.

Juuri sen takia, Suomi löytyy Transparency Internationalin korruptioindeksilistan sijalta kolme. Me näemme itsemme oman ympyrämme keskellä, mutta emme näe kauemmaksi. Emme näe veroparatiiseja emmekä Hyvä veli -järjestöjä, vaikka tiedämme niiden olevan siellä. Keskitymme liiaksi oman Suomineitomme hyvinvointiin nähdäksemme näitä piileviä mutaatioita hyvinvointiyhteiskunnassamme.

Huomioon on otettava, että en toki ole poliitikko, ekonomi, korruptiotutkija, enkä minkään valtakunnan syyttäjä, saatikka sitten sovittaja, joten en valtion virkamiesten näkemystä asiaan käy puhuman, vaan puhun ainoastaan omista näkemyksistäni – oman katseeni suunnasta, kuten aina.

Meidän tavallisten ihmisten kädenpuristuksien ollessa lämmintä läheisyyttä, ystävyyttä, käydään maailmalla jatkuvaa sotaa kultaisten kädenpuristusten kanssa. Näiden kultaisten kädenpuristusten kautta kulkee sekä laillista yhteistä hyvää tavoittelevaa korruptiota että laitonta henkilökohtaista hyvää tavoittelevaa korruptiota. Siellä, missä me näemme hyvyyttä, hienosti hoidettuja asioita, tapahtuu useimmiten myös paljon muuta. Siellä haudotaan varjeltuja salaisuuksia hopealusikoiden takana, puristetaan kättä lämpimän oloisesti, kuljettaen maksullisia palveluita sen kauniin pinnan takana.

Miksi meidän yhteiskuntamme sitten on tällainen? Miksi me voitelemme suksia, joiden liike on vanhuuttaan jo pysähtynyt? Miksi me rasvaamme laakereita, jotka pyörivät heikosti väsymyksestä? Miksi me elämme yli varallisuutemme? Mihin ne nollat ja ykköset yhtäkkiä kaikki ovat kadonneet?

Söikö ne bittiavaruus? Katosivatko ne korruption aikaansaamaan mustaan aukkoon? Pyörähtivätkö ne jossakin vaiheessa väärin päin? Miten kansantalouden romahtamisesta tuli yhtäkkiä kansalaisten syy?

Miten kaikki on yhtäkkiä meidän syytämme?

Me emme ole niitä ihmisiä, jotka istuvat jakamassa hopeisia, kultaisia ja ties minkä värisiä kädenpuristuksia ympäri maailmaa. Me olemme niitä ihmisiä, jotka koettavat parhaansa mukaan elää elämäänsä ja saada varansa riittämään arkeen.

Me oman arkemme sankarit, olemme vajonneet yhdeksi tahraksi siihen pinon alimpana olevaan ruostuvaan peltiin. Meistä on tullut yhteiskunnalle taakka, joka omaa ymmärtämättömyyttään estää yhteiskuntaa toimimasta syöttämällä kapuloita rattaisiin. Sillä meidän viisautemme sotii kaikkea meidän näkökulmastamme avaruudellisissa sfääreissä kulkevia hallituksen ja talouspoliitikkojen polkuja vastaan: me säästämme silloin, kun on tiukkaa. Me säästämme silloinkin, kun rahasta ei ole puutetta. Me säästämme, koska me pelkäämme huonompaa huomista.

Onko se huonompi huominen tulossa? Onko sykleittäin kulkeva lama jo kohta uudelleen oven takana? Onko tulevaan varautuminen tyhmyyttä? Onko menneisyyteen katsominen viisautta, jos muistaa myös katsoa tulevaan?

Onko olemassa tyhmiä ihmisiä?

Uskon, että ei ole. On vain olemassa tyhmiä tekoja, ratkaisuja, jotka muuttavat kaiken. On olemassa positiivisia ja negatiivisia suuntia. Ja tällä hetkellä me olemme menossa negatiiviseen suuntaan, niin henkisesti kuin rahallisestikin, sillä me olemme jo haudanneet liian monta peltiä, kiillottaneet liian monta hopeaa, voidaksemme enää laskea sitä kaikkea käsistämme.

Me olemme päätyneet tilanteeseen, jossa meistä on tahtomattamme tullut tämän mausoleumin syntipukkeja.

*Vuoden 2014 aikana tehdyn tutkimuksen mukaan, Suomi oli kolmannella sijalla Transparency Internationalin korruptioindeksissä. Suomen pistemäärä oli 89 pistettä sadasta, osoittaen ettei Suomen korruption vastainen toiminta ole vielä riittävää.