100015587xxx

Kun katson verokorttiani, tunnen itseni autoksi, lentokoneeksi, moottoripyöräksi, televisioksi, robotiksi… Joksikin materialistiseksi objektiksi, jonka arvo voidaan määrittää. Tässä järjestelmässä minä olen veronumero 100015587xxx. Olen luku muiden lukujen maailmassa. Pelkistetty todellisuus numeroita, jotka kertovat minun päätoimisen palkkatuloni, tulonhankkimisvähennykset, työeläkemaksut, työttömyysvakuutusmaksut, päivärahamaksut, ansiotulovähennykset, tulovähennykset, uskontokuntani ja kansalaisuuteni.  Tämä dokumentti määrittelee minun arvoni yhteiskunnalle. Se arvioi ne kulut, joita minusta syntyy, jotka minun mukanani kulkevat ja yhteiskunnalle aikoinaan siirtyvät. Se määrittelee minuuteni numeraalisesti, antaen minulle numeron 100015587xxx.

Tämä numerosarja on kulkeva minun mukanani koko elämäni. Se ei ole upotettuna minun niskaani viivakoodina eikä mikrosiruna, vaan sijaitsee jossakin ajan ja paikan välissä bittiavaruudessa. Se ohjailee minun elämääni ja käytössäni olevia varoja verovirtojen kautta. Se hallinnoi ja hallitsee kaikkea hyvinvointiyhteiskunnan mielen mukaan.

Se numerosarja voisi olla minun nimeni.

Kuvittele sellainen todellisuus, jossa jokainen ihminen on luku. Todellisuus, jossa ainoat muistettavat asiat ovat koodeja, jotka kertovat ihmisestä eri asioita. Voisit numerosarjan avulla päätellä heidän ikänsä, heidän sosiaalisen ja ekonomisen luokkansa, koulutuksensa… Kuvittele, miltä tuntuisi olla luku.

Voisin kuvitella sen olevan mekaanista suorittamista päivästä toiseen. Samojen asioiden toistamista rutiinia noudattaen vain, jotta voisi aloittaa seuraavana päivänä alusta. Luulisin sen olevan tyhjä yhteiskunta, jossa menneisyys on ripustettu pyykkinarulle siivistään tulevaisuuden tuulen heilutettavaksi ja kuivattavaksi. Tulevaisuuden tuulet pyyhkisivät kuitenkin läpi niistä repaleisista perhosen siivistä, sillä ilman inhimillisyyttä ei maailmassa ole värejä, eikä ilman värejä siivissä hohtoa.

Kuvittele, kuinka helposti sellainen luku hukkuisi, vääristyisi ja murtuisi, katoaisi. Kuvittele, miten helppoa olisikaan unohtaa minuutensa – se numeroihin perustuva heijastuma ihmisyydestä. Kuvittele, kuinka helppoa olisi pyristellä irti ongelmistaan vain pudottamalla jokin numero pois tai liikuttamalla sitä isommaksi tai pienemmäksi. Kuvittele, miltä tuntuisi kutsua heitä kaikkia nimeltä – numerolta.

100015587xxx.

Minä.

100015597xxx.

Joku muu.

100016587xxx.

Sinä?

Millainen olisi yksilön persoonallisuus, ellei hänellä olisi nimeä luomassa identiteettiä? Olisiko se totuttu näkökulma itsensä määrittelemiseen arvon kautta? Vai muodostuisiko numeroista hiljalleen nimiä? Kutistuisivatko veronumeroketjut hiljalleen muutamaan yksikköön, joilla kutsua ihmisiä lyhemmin? Miten lyhentää numeroa, joka on elämäsi, lyhentämättä elämääsi? Miten lyhentää lyhennettä?

En usko tällaiseen numeraaliseen maailmaan. Se tuo minun mieleeni orjatyövoiman ja imperiumit, joissa ihmisarvo tallataan säälimättä jonnekin syvän meren pohjaan ja unohdetaan sinne.  Tällaiset numerot saavat minut lähinnä lankeamaan ylenpalttiseen pohdintaan aiheista, joista minulla ei ole pienintä aavistustakaan. Tällaiset ketjut numeroita, ne saavat minut lähinnä voimaan pahoin.

Nämä pohdinnat ovat kuitenkin nostaneet esille elämästäni yhden seikan, jonka tänä aamuna herätessäni havaitsin. Vaikka en usko numeraaliseen todellisuuteen, sen mekaanisuuteen, joudun kuitenkin myöntämään sen kaiken olevan läsnä. Olen arkeutunut.

Herään joka aamu samaan aikaan, milloin mihinkin pääni sisällä kaikuvaan renkutukseen. Nousen, siistin itseni, pukeudun, syön, menen töihin, teen töitä, tulen kotiin, syön, treenaan, nukun – vain herätäkseni ja aloittaakseni uudelleen. Kuten jo mainittu aiemmissa yhteyksissä, olen juuttunut oravan pyörään, joka on kantikas. Olen juuttunut arkeen ilman tavoitetta.

Olen päämäärättömässä onnellisuuden tilassa, jossa kaikki on näennäisesti hyvin, mutta jotain puuttuu. Merkitys puuttuu. Kohde puuttuu. Tähtäys puuttuu. Kulutan energiaa tyhjänä ilmaan, imeytyen omiin luuloihini kerta toisensa jälkeen totuutta etsien.

Tätäkö on se kuuluisa arki? Seesteisyyttä, pysähtyneisyyttä, tyhjyyttä? Vai olenko unohtanut ymmärtää jotain? Mitä muuta pitäisi olla?

Miksi sitä ei vain osaa nauttia tästä hetkestä? Miksi?

Minulla on perhe, koti, työ, ystäviä. Minulla on kaikki. Mitä vielä voin pyytää?

Onko se liikaa, jos pyytää päämäärää, tavoitetta?

Onko se valhetta, olla olematta tyytyväinen, kun on jo kaikki?

Pitäisikö minun vain nauttia olostani veronumerona 100015587xxx. Ehkä minun pitäisi. Ehkä minä olen. Ehkä.

Ehkä.

Ehkä en.

Ja huomenna, minä en toivottavasti herää Matin ja Tepon lauluun työnteon aloittamisesta aamulla seitsemältä joka päivä. Huomenna minä jatkan rutiinieni noudattamista ja koetan muistaa, ettei onni ole numeroita, vaan tunne.

Olen hyvä ihminen.