On olemassa kasvatusmetodi, jonka noudattaminen vaatii
ehdotonta itsehillintää kasvattajalta, etenkin sanojen suhteen. Nykyajan lapsi
ei ole tyhmä, pöljä, idiootti, ärsyttävä, ilkeä, eikä mitään negatiivista. He
vain kaikessa suloisuudessaan ja harkitsemattomuudessaan tekevät tyhmiä tekoja,
ajattelevat idiotismia noudattaen ja kääntävät kaiken päälaelleen moittijaansa
vastaan. Nykynuori ei lue, ei kirjoita, ei ajattele. Nykynuori luottaa vaistoihinsa
ja toimii. Toimii milloin tyhmästi, milloin viisaasti, mutta kaikessa
ristiriitaisuudessaan hän yhtäkaikki toimii. Nykynuori oppii elämänsä suurimmat
viisaudet jo autokoulussa: Ennakoi, äläkä
luota muihin. Vaikka itse osaisitkin ajaa, älä kuvittelekaan, että ne muut
osaisivat.
Tämän kasvatusmetodin ja autokoulussa opetettujen
viisauksien valossa, voin sanoa tietäväni yhden ihmisen, joko ei ole joko
autokoulua käynyt tai ei ole muuten vain sisäistänyt sieltä saamiaan oppeja,
tehden toisinaan ei niin viisaita tekoja.
Siksi kysynkin sinulta, kuten tahtoisin kysyä häneltä:
Mitä tapahtuu äkkijarrutuksessa?
Kuljettaja ei ennakoi, ei seuraa tilannetta, luottaa
kanssakulkijoihin. Nopeasti vaihtuva tilanne pakottaa hänet kuitenkin painamaan
jarrua; nopeasti ja arvaamatta. Mutta eihän se hänen syynsä ole – Hän ei voinut
nähdä heijastimetonta ihmistä, joka astui suojatielle ennakoimatta ja luottaen
kanssakulkijoihin autokoulussa oppimansa viisauden valossa: Autoilija väistää suojatielle astuvaa
jalankulkijaa.
Kuljettaja ei siis ehdi ennakoida tilannetta, vaan on
pakotettu jarruttamaan. Mitä tapahtuu tämän autoilijan perässä olevalle
autoilijalle? Hänelle ei annettu mahdollisuutta ennakoida, joten hän törmää
edellään ajaneeseen autoon. Syntyy ketjurektio, joka pysähtyy vasta, kun autot
loppuvat tai joku ennakoi, pitää tarvittavan turvavälin tai pystyy väistämään.
Näissä tilanteissa peltivauriot ovat lähes väistämättömiä.
Joskus ihmisiä loukkaantuu, joskus jopa kuolee. Osa vahingoista on
korvattavissa rahalla, osaa ei voi korjata eikä korvata.
Tässä tilanteessa sekä kuljettajat että jalankulkija
toimivat tyhmästi. He eivät ennakoineet. He luottivat. Osalle heistä ei annettu
mahdollista ennakoida, osa ei osannut, osa ei ajatellut.
Tulos oli ketjukolari.
Tämä samojen sattumusten summa osui työpaikkamme kohdalle
henkisellä tasolla. Peltivaurioilta vältyttiin, vaikka seuraukset olivatkin
sekä henkiset että konkreettisen fyysiset. Tuli äkkijarrutus.
Näinä muutoksen tuulista taantuvina aikoina, jokainen taho
remontoi omia toimintatapojaan pyrkien johonkin suurempaan ja toimivampaan
kokonaisuuteen. Usein tämän kokonaisuuden hallinnoija ei kuitenkaan muista
huomioida ruohonjuuritasoa ja siellä tapahtuvaa toimintaa ja sen vaikutusta
pyramidin pystyssä pysymiseen. Yliopiston
kohdalla nämä muutokset ovat tavoitteellinen utopia laitosrakennuksettomasta,
kansainvälisemmästä yliopistosta.
Tätä tulevaisuuden visiotaan noudattaen, laboratoriomme
suljettiin tiedekuntamme dekaanin päätöksellä yllättäen kolmen päivän varoajalla.
Me törmäsimme töihimme, työt tekokieltoon, asiakkaamme valmistumattomiin
näytteisiin, heidän asiakkaansa tuloksettomuuteen ja heidän asiakkaansa
epävarmaan turvallisuuden tunteeseen…
Me olimme se ensimmäinen auto, joka ei voinut välttää
törmäystä, enkä tiedä, kuinka monta autoa on välissä tai kuka on viimeisessä
autossa. Lopunperin, se taidamme olla me itse.
Miksi?
Asiakkaistamme suurin osa oli julkisen terveyden huollon
toimijoita tai kytköksissä julkiseen terveydenhuoltoon tuotteiden tai palveluiden
toimittajina. Me olemme julkisen terveydenhuollon asiakkaita. Me istumme
siellä, viimeisessä autossa, joka tähän ketjukolariin osallistuu: Meidän
lapsemme, meidän siskomme, meidän veljemme, meidän vanhempamme. Me. Ihmiset. Me
otamme tämänkin iskun vastaan.
Tämä kaikki vain siksi, että meille ei koskaan kerrottu
muuton olevan synonyymi irtisanomisille. Ja vaikka tiedämmekin uteliaisuuden
sen kissankin tappaneen, emme osanneet aavista, että tiedonjano voi aiheuttaa
äkkijarrutuksia, joiden seuraukset eivät pysähdy meihin itseemme.
Meidän tuolloinen, äkkijarrutukseen johtanut tiedonjanomme
koski yksikkömme muuttoa nykyisistä toimitiloistamme. Tämän vuoden uudistuksen
tuodessa mukanaan Clinicumin ja Medicumin, me tahdoimme tietää, mihin
yksikkömme on muuton yhteydessä tarkoitus sijoittaa. Sillä laitosten muuttuessa
osastoiksi ja osastojen yksiköiksi, kaikki pysyy näennäisesti ennallaan, mutta
kaikki muuttuu – byrokratia muuttuu.
Väliinputoajana, maksupalvelulaboratoriona, me emme
yliopiston byrokraattien näkökulmasta sopineet enää oikein minnekään. Olimme
kuin harmaa hius päässä; olemassa, mutta piilotettuna vain odottamassa
aikaamme. Siksi tavoitteenamme olikin ennen joulua selvittää yksikkömme
kohtalo. Olimme useampaan otteeseen yhteydessä toiminnastamme vastaavaan
hallintoon, pyytäen lisätietoja yhä lähenevästä muutosta. Pyysimme tapaamista,
emmekä saaneet vastausta. Erehdyimme lähes kerjäävään kyselyyn vain, että
voisimme ennakoida tulevaa ja valmistautua kohtaloomme.
Lopulta hallinto vastasi meidän pyyntöömme järjestäen
henkilöstöllemme tapaamisen, jonka luonne oli käsittääksemme neuvotella
laboratorion muuttoa koskevista linjauksista. Itse en kokouksessa paikalla
ollut, joten en kokouksen tarkkaa sisältöä tiedä. Tiedän kuitenkin kaiken oleellisen.
Tiedän syyn ketjukolariin.
Tuossa maanantaisessa kokouksessa yliopiston lakimies jakoi
irtisanomispaketit laboratoriomme henkilöstölle. Päätöksen tekoajaksi hän antoi
samaisen viikon torstain ehtoinaan ota tai jätä. Yliopisto kielsi asiakkaiden
tiedottamisen ennen torstaita.
Ensimmäinen auto oli jo törmännyt, eikä kukaan tiennyt siitä
mitään. Ennakointiin ei annettu mahdollisuutta.
Koska peltivauriot olivat jo syntyneet, eikä vahinkoa voinut
enää poistaa, oli sama hyväksyä vakuutusyhtiön, tässä tapauksessa yliopiston,
tarjous ja minimoida vahingot. Väki poistui laboratoriosta torstaina.
Toinen auto oli saavuttanut törmäyspisteen, eikä ehtinyt
painaa jarrua ajoissa. Sen perässä saapuneet autot eivät kyenneet ennakoimaan
ja olivat samassa kasassa.
Ketjukolari oli syntynyt.
Eikä meillä ollut muuta vaihtoehtoa kuin vaieta, kirjoittaa
poissaoloviestit ja ohjata ihmettelijät ja kyseenalaistajat hallintoon.
Kuten edellä. Ei se ollut meidän syymme, sillä miten me
olisimme voineet nähdä ilman heijastinta liikkuvaa kävelijää, kun me pimeässä
hapuillen koetimme löytää perille. Jotain me aavistelimme, mutta meille ei
annettu mahdollisuutta ennakoida.
Entä jos olisimme voineet ennakoida? Olisiko ketjukolaria
tuolloin syntynyt?
Uskon, että ei olisi. Ennakoimalla olisimme voineet
minimoida vahingot. Olisimme voineet jarruttaa hyvissä ajoin ja antaa muillekin
mahdollisuuden ennakoida. Ennakoimalla olisimme voineet estää ainakin itseämme
törmäämästä ja osittain jopa meidän peräänajomme. Mutta nyt meille ei annettu
siihen mahdollisuutta.
Meille ei annettu mahdollisuutta hoitaa asiaa siististi ja
asiallisesti – asiakaslähtöisesti, vaan meidät pakotettiin käytökseen, joka ei
ole meille luonnollista. Meidät ajettiin nurkkaan, pakotettiin tuhlaamaan aikaa
ja resursseja niin itseltä kuin muiltakin, kykenemättä antamaan mitään
vastineeksi.
Vastaisuudessa, ketjukolareiden välttämiseksi, antakaa
mahdollisuus ennakointiin. Antakaa aikaa ja ottakaa aikaa. Maailma, niin kesken
kuin se onkin, on jo valmis.
Ja täältä viimeisestä autosta kirjoittaen, minä lausun
nöyrimmät pahoitteluni koko asiakaskunnallemme omasta puolestani. Vaikka en voi
peltivaurioita korjata, toivon, ettei viha ja katkeruus tee niistä vaurioista
pysyviä.
Me olisimme toimineet toisin, mutta raha, se oli toista
mieltä.
Ketjukolareita vältellen ja muuttaen
-Iiris
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti