Peloista

Olen viettänyt hiljaiseloa, uponnut koulun ja töiden ihmeelliseen maailmaan ja unohtanut, miltä tuntuu, kun sormet juoksevat näppäimistöllä tahkoten muutakin kuin asiatekstiä, raportteja, suunnitelmia ja poikkeamia. Hetkeksi olen unohtanut, kuinka lentää.

Olen kerännyt hajanaisia ajatuksia päähäni mäyristä, Clark Kentistä, borrelioosista, kesästä, kukista, tyhmyydestä ja viisaudesta – elämästä. Olen puhunut niitä ystäville, kysynyt vaikeita kysymyksiä ja miettinyt vastauksia yksin sängyssä aamu viideltä. Olen katsonut itseni heijastumaa ja nähnyt, kuinka vuosia vanhat valokuvat pitävät paikkansa. Mutta olen nähnyt myös, kuinka ne pettävät.

Eilisestä en osaa sanoa, mikä petti; Minä vai heijastumani, mennyt vai tuleva, järki vai tunne? Eräs ystäväni sanoi minulle alla olevat sanat, viitaten aiempaan erimielisyyteemme lemmikkien henkilöllistämisestä, personoimisesta ja niiden tärkeydestä universaalissa mittakaavassa.

”no toisaalta, mun ehkä pitäisi muistaa että olet ylpeä kyvyttömyydestäsi ymmärtää toisten tunteita ja näkökulmia. eli en tiedä miksi mitään muuta oletinkaan.”

Tiedostan, etten ole helpoin ihminen elää, tulkita ja kokea, sillä annan ihmisille helposti itsestäni ylimielisen ja kylmähkön asiallisen kuvan. Kiedon epävarmuuteni nopeasti naamion taakse, jossa hymy on kireä aavistus normaaliudesta ja yritän lukea ympäristöstäni toimintamalleja. Pesen aamuisin kasvoilleni lukuisia identiteettejä, joista valitsen kuhunkin tilanteeseen sopivan. Valitsen niitä tietoisuuden tasoja, joiden tiedän sopivan kuhunkin toimintaympäristöön, jotta olisin edes jotenkuten toimiva kokonaisuus.

Jokainen identiteettini omaa kuitenkin samat ajatukset, saman kokemusmaailman, mutta on muokkautunut kokemusten myötä hieman erilaiseksi – jättää sanomatta, tekemättä, ilmaisematta jotain toista ja edustaa toista näkökulmaa voimakkaammin. Ne luovat minulle turvan, jonka kautta pystyn taiteilemaan kohtuuden ja järkevyyden rajalla.

Edellä mainittu kommentti luonteeni ytimestä sekä viimeaikaiset keskustelut Pohjois-Suomen suunnille ovat kuitenkin saaneet minut miettimään, riittääkö se vai onko se liikaa. Olenko luonut itsestäni oman elämäni käänteisen Clark Kentin, jossa kuvitteellinen tiede ja rationaalisuus ovat julkisesti näkyvät kasvoni ja piilotetun hymyn takana asuu se ihminen, joka iltaisin miettii, miten kaunis maailma onkaan.

Ehkä olen.

Eilinen päivä toi itselleni myös tietoisuuden tyhmyyden ytimestä. Omalta osaltani tyhmyys tiivistyy oman tietoisuuteni rajoihin. Tyhmyyttä on tietää tietävänsä, kieltää tietävänsä ja silti yllättyä saadessaan tietää, tienneensä aina – olleensa aina oikeassa. Tyhmyyttä on olla uskomatta omaan itseensä, omiin intuitioihin.

Se on toinen kätketty maailma, jonka minun Kentini sisällään pitää. Se on myös se yhdistävä asia, joka nitoo kahden ystäväni sanat yhteen. Heidän molempien sanat saivat minut tuntemaan itseni tyhmäksi ja väsyneeksi. Kysymään itseltäni, tähänkö on oikeasti tultu?

Istumaan tietokoneelle puhelin kädessä ja tuijottamaan sanoja, joilla on niin paljon merkitystä ja joiden sanoma on sama, mutta merkitys niin kovin eri. Molempien heidän sanoissa näkyi heijastus kykenemättömyydestäni nähdä itseään pidemmälle, järkeä pidemmälle. Molempien sanat saivat minut näkemään jälleen sen totuuden, jonka kasvoilla hymy on vinompi kuin omani.

Pelko. Kipu.

Ne ohjaavat minua usein. Niiden vältteleminen saa minut tekemään asioita ja jättämään tekemättä. Ne poistavat rohkeuden ja jättävät jäljelle vain epätietoisuuden ja ajatuksen siitä, että jonakin päivänä kaduttaa. Ne määrittävät minua ihmisenä ja saavat minut toisinaan vaikuttamaan kylmältä ja etäiseltä. Mutta todellisuudessa, minä välitän, paljon.

On toki asioita, joiden yhteyttä en voi ymmärtää, ja jotka ovat minulle kuin kielten opiskelu – haasteellisia. On asioita, joissa on helpompi perääntyä ja jättää tunteet sivummalle. On näkökulmia, joihin minulla ei ole avainta ja jotka saavat minut putoamaan ajan kelkasta, loukkaamaan, vaikka en edes tiedosta loukkaavani. Teen sitä kaiketi huomaamattani jatkuvasti. Tallaan ihmisiä jalkoihini, heidän tunteitaan, heidän arvojaan.

Sillä olen siinä suhteessa sokea. En osaa valehdella miellyttämisen halusta. En osaa ladella valkoisia, enkä mustia valheita, elleivät ne hyödytä minua itseäni. En osaa valehdella kuin vaikenemalla, olemalla ottamatta kantaa. En, vaikka pelissä olisi avoin keskusteluyhteys toiseen ihmiseen. Minusta ei vain ole siihen. Sillä olen vuosia katsonut valheen kasvoja ja tunnen ne melkein paremmin kuin omani.

Pelko. Kipu.

Ne luovat valheellisen todellisuuden. Saavat uskomaan, että on järkevää vetäytyä itseensä, jättää sanat sanomatta, teot tekemättä, sillä kukaan ei koskaan kerro etukäteen, miten vastaanottaa ärsykkeet. Ne luovat ympärilleen illuusioita, joita uskoo sokeasti. Kertovat tarinoita, joissa syyllisyys näyttelee pääroolia. Ne väittävät, että jättämällä tekemättä, on mahdollista pitää se, mitä tällä hetkellä on.

Kipu ja pelko.

Ne kulkevat käsi kädessä. Toinen käskee ja toinen tottelee. Mahdollisuus kipuun laittaa pelkäämään. Se kyseenalaistaa ja toteaa, hautaa kylmät varpaansa hiekkaan ja kieltäytyy kuuntelemasta. Pelon kombinaatio pitää minut turvassa suurelta kivulta, mutta se on tiedostettua juoksuhiekkaa.

Pelko pitää minut turvassa suurelta kivulta, mutta myös suurelta onnelta.

Ja se onkin juuri se viisaus, juuri se tyhmyys, johon päivä toisensa jälkeen kompastun: Pelkäämään onnea. Sillä mitä suurempi onni, sitä suurempi mahdollisuus suurempaan kipuun. Ja vaikka minä kestän kipua, en halua elää sitä. Ja niin kauan, kun olen vain perusonnellinen oman itseni vuoksi, ei sitä kukaan minulta voi ottaa pois.

Mutta jos onneni saisi toiset kasvot, en tuskin koskaan lakkaisi pelkäämästä.

Pelkäämästä, että tänään tai huomenna, minun onneni on mennyt. Jättänyt minut makaamaan kylmään puuvillaan ja tuijottamaan sitä samaa kattoa, jonka väri ei koskaan muutu. Se on aina valkoinen.

Kipu. Se on aina valkoista.