Asennevammasta

Tunnollinen oppilas ei jätä tehtäviään tekemättä. Hän on aina läsnä ja istuu jokaisen turhaltakin tuntuvan tunnin. Tunnollinen oppilas ei myöhästele, vaan on aina ajoissa. Tunnollinen oppilas ei kritisoi, mutta on kriittinen. Hän reflektoi ja referoi, muodostaen asioista itselleen sopivan kokonaisuuden, eikä edes yritä oppia koko sitä tietovirtaa, joka hänelle jaetaan. Tunnollinen oppilas on yrittäjä. Hän priorisoi ja tietää mitä haluaa.

Minä en ole tunnollinen oppilas. En mahdu kuvauksen pääpiirteisiin, tuskin täytän edes sen sivujuonteita. Olen enemmänkin itsepäinen luovia, joka noudattaa omaa veteen piirrettyä viivaansa yhtä ailahtelevasti kuin kiillottaa sädekehäänsäkin. Teen kyllä koulutehtäväni, mikäli koen niistä jotain hyötyväni, mutta en jaksa tapella valkoisen paperin kammossa niiden tehtävien parissa, joissa ei minulle tarttumapintaa ole. Istun myös pakolliset luennot ja vapaaehtoisista ne kolmeen kategoriaan kuuluvat tunnit: ’ei ole muutakaan tekemistä’, ’voin ehkä oppia jotain’ ja ’no voin kai minä sitten seuraksi tulla’.

Olen myös yleensä ajoissa. Paitsi jos erehdyn luokasta, tunnista tai toimipisteestä itsestäni tai muista riippuvista syistä. Minä en reflektoi enkä referoi, paitsi käskystä ja alitajuisesti, enkä jaksa tehdä kirjallisia ilmiantoja oppimastani kuin kerran tai kahdesti kuussa tenttien merkeissä. Minä myös pyrin muistamaan lähes kaiken, että muistaisin edes jotain. Säilön mieleeni lukuisia tiedonmurusia, joita ehkä joskus voin tarvita. Aina niillä ei tiedollisesti ole arvoa, mutta ne ovat hyviä jään murtajia – ja luojia.

Suurimman osan aikaa myös tiedän mitä tahdon, mutta en siitä huolimatta aina kulje suorinta reittiä sitä kohti. Pyrin löytämään vaivalla vaivattoman polun, jossa minun aivojeni olemattomat korrelaatiokertoimet saavat luoda rinnakkaismaailmojaan aivan omassa rauhassaan. Minä välttelen epämukavia ja työtä teettäviä aiheita, mutta en silti suostu luovuttamaan.

Siksi tänäänkin noustessani jo ennen viittä katsomaan tämän päivän alkamista, päätin herättää aamuisen tahmeat aivoni sillä ainoalla mieleeni juolahtaneella täysin sydämettömällä teolla: avasin eteeni Asiakaspalvelu ja ohjaus -kurssini ruotsin diat. Kyllä ei mikään tainnuta yhtä tehokkaasti järkeni hidasta juoksua kuin kaikki ne -ningenloppuiset sanat, joiden alkupää on vokaalien ja konsonanttien värittämää soppaa, jossa eivät tuoksu kesän ensimmäiset mansikat, vaan se niiden viikkoja vanha jäte takapihan puisessa lähes lahonneessa mäskälaatikossa.

Taitavat kutsua sitä asennevammaksi, nuo minua oppineemmat, haluttomuutta oppia, vaikka kaikki edellytykset ja resurssit oppimiselle olisikin. Väittävät, että asennevamma on se, joka saa lukemisen tuntumaan työläältä, sanat järjettömiltä ja muistuttaa siitä, että hauki on edelleenkin kala.

Asennevamma sattuu. Kuvaisin sitä turhautumisen vetisen lämpimäksi ytimeksi, jossa sitä seisoo taistellen tuulimyllyjä vastaan. Se saa aikaan vastustamattoman halun heitellä tavaroita, koska kärrynpyörien heittelyä en osaa. Se nostattaa yllättäviä siivousintopuuskia, laittaa laulamaan virsiä raspisella rockooppera äänellä ja asenteella sekä pakottaa ostamaan uuden tietokoneen tai puhelimen.

Asennevamma ei katoa puhumalla, eikä tekemällä. Siitä selviäminen vaatii korkeampaa ymmärrystä. Se vaatii halua haastaa itsensä näkemään kaiken sen perustavanlaatuisen inhon taakse. Se käskee tutkimaan, mikä järjettömässä latteudessa: Tärkeintä ei ole voitto, vaan Ruotsin häviö, on muka niin vitsikästä.

Minä en tahdo nähdä sen asennevamman, enkä vitsin, taakse. Tahdon ainoastaan oppia välttämättömän tuosta kielestä, jonka suullisesta ja kirjallisesta kokeesta minun tulisi ensi maanantaina läpi selvitä. Tahdon oppia kolmessa päivässä kielen, jota en puhu, en lue, enkä kuuntele. Kielen, jonka lainasanat ovat synnyinkaupunkini vakiovaruste ja joita edelleen käytän lähes päivittäin.

Kuulostaa pohjattoman mahdottomalta, jopa omiin korviini. Pitäisi muodostaa aivojen kielikeskukseen kolmas aktiivinen kielialue. Hallita se niin, että kuin katkaisijaa painaen, tulisi ulos haluttua niistä kolmesta jotenkuten osatusta. Tällä hetkellä se katkaisin on valitettavasti rikki ja varsin yksisuuntainen: suomi-suomi. Joskus ihan kuin vahingossa se muodostaa hetkellisesti sivu-urakytkennän ja toimii myös suomi-englanti kytkimenä. Mutta se on kovin raskas kytkin se. Ei tahdo pysyä kuin yhdessä asennossa. Pätkii ja katkoo. Jumiinkin se välillä menee, junnaa paikallaan.

Mutta ruotsin kohdalla se kytkin on rikki, ellei jopa kokonaan poissa. Kielitaito ei riitä edes järjettömiin latteuksiin ja hädin tuskin itsensä esittelyyn. Ja toisin kuin ranskaksi, ruotsiksi en osaa tilata edes suklaakakkua ja sipulipiirakkaa. Mainittakoon vielä, että sipulipiirakka on tämän hetken ruokalistani top 10 inhotut listan kärjessä. Ruotsiksi osaan tilata vain ikävyyksiä ja niidenkään laatua tai merkkiä ei käy esitteleminen, sillä en tiedä, mitä yhden kirjaimen virhe ruotsissa tarkoittaa. Suomessa se voi tappaa, mutta entä ruotsissa?

Pölypallon ydin on kuitenkin koko konseptin yleismaallinen absurdius. Mensaan ei älykkyysosamäärälläni asiaa ole, eikä älykkyysosamääräni täten oletettavastikaan ylitä 130, tuskin edes 115. Olen satasen tyttöjä, mitä älyyni tulee. Kuitenkin on tarkoitukseni mahduttaa ohessa olevat sanat positiivisessa mielessä oman nimeni kanssa samaan lauseeseen. Tässä ne satunnaisjärjestyksessä: Kolme, ymmärtää, keskustella, päivä, ruotsi, aika, puhua, kirjoittaa, sujuva, vuorovaikutus.

Itselleni on vaikeaa keksiä yhtäkään positiivista lausetta noista sanoista, jotka voisin rehellisyydelläni allekirjoittaa. Luulen, että lause menisi todennäköisemmin näin:

Mitään ymmärtämätön Iiris vältteli puhumista ja keskusteli opettajan kanssa sujuvasti ruotsista suomeksi kirjallisesti kolmen päivän ajan, ennen vuorovaikutuksen romahtamista omaan mahdottomuuteensa, sillä Iiris ei puhu, ei kirjoita, eikä edes ymmärrä ruotsia, eikä hän täten voi keskustella sillä sujuvasti kolmen päivän kuluttua olevassa tentissä.

Kuitenkin tämä tunnollinen, vastuullinen aikuinen aikoo sen tehdä: ilmestyä maanantaina paikalle ajoissa, päässään joitakin -ningenloppuisia sanoja ja ulkoa opeteltuja fraaseja, joita tarjota jokaiseen väliin. Aion selvitä kokeista läpi, jos en nyt metrin loikalla, niin ainakin rimaa heiluttaen. Alitse en aio mennä, enkä luovuttaa. Rämmin läpi tuon sinikeltaisen suon ja lopulta olen jälleen se hullu suomalainen, joka huutaa metsään ja kuuntelee, kuinka metsä huutaa takaisin.

Ja kerron itselleni tentin jälkeen sen saman vitsin, minkä aina ennenkin: Tärkeintä ei ole voitto, vaan ruotsin häviö. Ja se ruotsi häviää – minun päästäni nimittäin. Todennäköisesti heti tentin jälkeen. Häviö kuin häviö, sanotaan.