Laatikoitu laiva ja muuttumaton maailma

Tiistaiyönä satoi. Satoi niin raskaita pisaroita, että kuulin niiden soittavan mandoliinillaan syksyisiä säveliä unenkin läpi. Kuulin sähköpurkausten räsähtelyt ilmatilassa ja laskin sekunteja välähdysten ja jyrähdysten välillä jo ennen kuin heräsin. Tiedostettu tietoisuus rikkoi tiedostamattoman tietoisuuden kaavaa unessa niin raskain askelin, että aamulla herätessäni, en voinut olla ajattelematta aivojeni toimintaa. Yöllä kuunnellessani paineaaltojen aiheuttamia jyrähdyksiä, kilometrien mittaisten salamoiden musiikkia, minä olin kaiken aikaa loogisuuden aallonharjanteella. Laskin, missä potentiaalierot kulkevat, laskin etäisyyttä ja voimaa, enkä edes tiedostanut sitä itse. Vasta herätessäni kunnolla aamuun, minä ymmärsin, mihin olin herännyt - aivojeni automaattisen laskukoneen naputukseen.

Siitä se riemu sitten alkoikin. Aurinko piiloutui todellisuudelta, eivätkä teiden pinnat enää hohkaa kuumaa kosketustaan iholle. Harmaat pilvet ympäröivät taivasta niin pitkälle kuin horisonttia jatkuu. Vaakatasoinen sade on omiaan tuomaan tunnelmaa syksystä. Syksyn kosketus saa meidät kaikki muuttumaan, unohtamaan. Eikä helteen muistoa enää viimein kukaan kunnioita. Kiireiset ihmiset ovat nostaneet jo takit harteilleen ja keskittyneet valittamaan syksyisistä vesisateista. Epäusko helteiden loppumisesta valtaa alaa hurmaavana hekumana talven kyyneleitä, raikkaalta tuoksuvina tuulahduksina menneistä aikakausista - reppujen ja haalareiden vuosikymmenistä. Sen melankolian se minussa jälleen nostattaa, vuosien takaakin se puhaltaa tuulta purjeisiin ja saa kaivamaan kynnet kämmenten ihoon, ei surusta eikä vihasta, vaan menetyksestä - lapsuuden uskon kadottamisesta.

Ei siitä nyt niin kovin montaa vuotta ole, kun aamulla herätessä mieli oli peilityyni järvi kaikessa loistossaan. Nyt se tyyneys on rikottu, eikä unikaan ole tiedostamattoman tietoisuuden ulottumattomissa, kuten huomata saattaa. Kaikkialla on vain ajatuksia, koko maailma on täynnä ajatuksia, keskeneräisiä faktoja, kysymyksiä vailla vastausta. Eikä missään näytä olevan mitään ratkaisua mihinkään. 

 

Ennen se ei haitannut, mutta nykyään sitä on niin tottunut kumartamaan omaa pientä laatikkoaan, ettei näe edes omaa peilikuvaansa.  Sillä vaikka me sen viimeiseen asti kiellämme, meillä ihmisillä on tapanamme rakentaa laatikoita: isoja laatikoita, pieniä laatikoita, suoria laatikoita, vinoja laatikoita - laatikoita yhtä kaikki. Niiden laatikoiden sisällä me seisomme, me ja ne muut. Seisomme katsellen kaikkea sitä naurua ja leikkiä, kipua ja tuskaa, joka ympärillämme riehuu, ja lokeroimme näkemämme asiat pieniin lokeroihin ymmärtämättä, että ei se, millaisen laatikon me rakennamme, meitä määritä, vaan se, minne niiden laatikoiden rajat vedämme.

Minun laatikkoni ei ehkä ole suorin mahdollinen, ei edes symmetrisin, ja se on kaikessa suuruudessaan sisäänpäin kääntynyt ja tukahtunut. Olen tehnyt itselleni turvallisen laatikon, joka ottaa paljon, mutta ei anna mitään. Olen hyväksynyt todellisuuden, jossa suvaitsevaisuus lähtee yksilöstä itsestään ja jossa ainoa oikea totuus on totuudettomuus. Olen astunut laivaan, joka kulkee purjeetta vastatuuleen. Laivaan, jonka runko on jo täynnä halkeamia ja jonka uppoaminen on täysin varmaa.

En ole siitä kuitenkaan lainkaan huolissani. Me uppoamme kaikki joskus. Uppoamme niin syvälle, että valo tuntuu olevan vain etäinen käsite jostakin, jonka olemme joskus auringon kaltaisena nähneet tähtien takaa. Uppoamme vain huomataksemme, että aina pääsee alaspäin. Ei ole olemassa pohjaa, sillä itsesääli on pohjattomin meri, jonka syvyyksistä vastaan katsoo vain ja ainoastaan omien laatikoiden pienuus - itsensä kieltämisen riemu.

Eikä minun laivani ole aikoihin itsesäälillä kulkenut. Se on ponnistellut eteenpäin ylpeydellä, ravistanut hiekat pohjasta sitkeydellä ja suunnannut kohti ulappaa voimalla, joka kumpuaa tarpeesta olla jotakin. Tarpeesta olla oma itse, minä.

Nytkin, kun sormet viestivät aivojen puolesta niitä sanoja, jotka suun tulisi kuuluville puhua, aika vain rullaa eteenpäin pysähtymättä vieden minua mukanaan. En kykene pysäyttämään aikaa, enkä ajatuksia, enkä edes kykene niitä hallitsemaan, mutta voin elää niiden matkassa. Voin kurottaa käteni ja hymyillä tai olla välittämättä laivani saamista kolhuista. Voin taistella virtaa vastaan tai luovuttaa. Voin jättää kaiken jälkeeni tai eteeni. Mutta lopulta ja viimein, se kaikki on kuitenkin edessäni.

Menneisyyteni tulevaisuus ja tulevaisuuteni menneisyys, niiden varjossa eläen, niiden valossa paistatellen, voin vain todeta itsekseni, ettei maailma tänäänkään muuttunut.