Normipäivä

Tutkimusryhmässä työskentely on viiteen laskemista ja alkuun palaamista, nollia ja ykkösiä, joita on liikaa ja väärissä paikoissa. Se on itsenäisen työskentelyn irvikuva, jonka mikrobien katkuisessa arjessa mikään ei ole sanomatta selvää. Tutkimusryhmässä varminkin hypoteesi osoittautuu usein epävarmuuden korrelaatiokertoimeksi, eikä selvää ole enää mikään muu kuin maanantaiaamujen työpaikkakooma, jota lievitetään aamu viideltä juotavalla haalealla teellä.

Rutiini tutkimusryhmässä on harhaanjohtava käsite, sillä työnkuvat ja päivien mitat muuttuvat tutkimusten mukaisesti niin, että aamulla kaunis ajatus lyhyestä päivästä vaihtuu kaksitoistatuntiseen aherrukseen silmän räpäyksessä ja hymy hyytyy uusintatestien edessä, eikä oman osaamisen kyseenalaistaminen ole mitään muuta kuin tarpeellista. Muistiaankin voi epäillä, jos tahtoo, mutta ennen kaikkea laskupäätä, sillä tutkimusryhmässä epäilys on vahvassa roolissa:

Epäilys määrittää tutkimusasetelman, tutkimuskysymykset, tutkimukseen liittyvät hypoteesit. Epäilys kyseenalaistaa tutkimusasetelman, tutkimuskysymykset ja tutkimukseen liittyvät hypoteesit. Epäilys kysyy, oletko tehnyt oikein, muistitko kaiken, huomioitko kaiken. Eikä se epäilys ei pyydä, se pakottaa ja vaatii.

Ja jossakin siellä epäilyksen alla ja takana asuu totuus.

Totuuden kimppuun pääseminen vaatii kuitenkin paljon muutakin kuin epäilystä. Se vaatii ammattitaitoa, asian ymmärtämistä, laiteasiantuntijuutta, organisointikykyä, luetunymmärtämistä, johdonmukaisuutta, päättelykykyä ja lukuisia muita henkisiä ominaisuuksia, joiden kehittäminen vaatii pitkään pinnaa ja hyväksyntää; kykyä antaa itselle anteeksi inhimilliset virheensä.

Eikä se saavutettu totuus yleensä edes ole koko totuus.

Se on osatotuus. Pienen pieni osa jostakin, jota epätoivoisesti yritetään saavuttaa. Se on ripaus epätoivolla maustettua toiveikkuutta, halua ymmärtää suurempaa kokonaisuutta, jolle ei ole nimeä. Se totuus on ääneen lausumaton toive siitä, että tänään se jokin puuttuva rengas löytyy ja uusi todellisuustaivas aukeaa.

Tutkimusryhmässä inhimillisen työskentelyotteen unohtaa lähes yhtä helposti kuin lounaan. Totuuden jahtaaminen imee matkaansa suorilta jaloilta ja kaataa suorilta jaloilta, eikä työpaikaltaan malta poistua kuin vasta siinä vaiheessa, kun oma nimi alkaa kuulostaa väärin päin luettuna tutummalta kuin oikein päin luettuna. Sitä tekee työn ja työvaiheen toisensa jälkeen uskotellen itselleen, niiden olevan juuri nyt oleellisia, eikä sanonnasta: Älä tee tänään mitään, minkä voit jättää huomiseen, jää jäljelle kuin sanat ja niiden vääristämä todellisuus: Jos voit tehdä sen tänään, tee.

Niinpä sitä sitten istuu pipetoimassa laminaarissa milloin mitäkin kirkasta tai sävyllistä nestettä astiasta toiseen, lisäten joukkoon milloin bakteereja, milloin alkueläimiä. Sitä kuluttaa työskentelynsä ohessa viinaa enemmän kuin elimistö sietää, desinfioiden käsiään ja työskentelyvälineitä tulella ja ilman. Hypistelee sormissaan polttavia folioita ja mielessään päivän töitä selaillen työkaavioita yhtä tehokkaasti kuin toiset internetin seuranhakupalstoja ja –palveluita. Sitä yrittää pysyä itsensä ja ajatustensa matkassa vain huomatakseen, että jokin muuttuja on pyörähtänyt mielessä tai paperilla toisin päin ja maailma näyttäytyykin toisten silmiin erilaiselta.

Se on erilainen maailma – olla osa jotakin, mutta ilman ymmärrystä. Sitä katsoo ympärilleen ja näkee tuttuja asioita, jotka ovat yllättäen muuttuneet vieraiksi; laimennossarjoja ei tehdä samalla tavalla, kontrollointi on löyhempää, dokumentointi sotkuisempaa ja leväperäisempää, eivätkä vitsitkään ole samoja. Sitä takertuu lillukan varsiin, jää makaamaan vastatuuleen, eikä silti puolusta omaa näkemystään, vaan tekee, mitä pyydetään uskoen, toisten tietävän, mitä he ovat tekemässä, sillä heillä on jotain, mitä minulla ei vielä ole: ikää ja kokemusta.

Ikä ja kokemus eivät kuitenkaan aina ole rikkaus. Ikä kalahtaa tottumukselta, kokemus kaavoihin kangistumiselta, ja aina on tehty näin, matkaa olkapäällä kuin tussimerkinnät tehdaspuhtaan lateksihanskan pinnalla. Nuoruus ja kokemattomuus taas kuulostavat epävarmuudelta ja hullulta rohkeudelta kyseenalaistaa ja kokeilla tyhmiäkin ratkaisuja. Se on kokeilunhalua, jossa epäilys unohtuu jonnekin näyttämisenhalun ja onnistumisen etsimisen alle.

Kokemattomuus ja nuoruus saavat hyvin usein lankeamaan pettävään ajattelemattomuusansaan. Sitä uskoo tekemäänsä, näkemäänsä ja muistiinsa. Luottaa siihen, että saavutettu on mahdollista ja siihen on päädytty oikeilla keinoilla, vaikka niin ei aina ole. Sitä näkee vain sen, minkä haluaa nähdä – oman totuuden.

Oman totuuden jäljillä tässä on nyt oltu jo useampi viikko, työtunteja painettu mustana valkoiselle enemmän kuin työsopimuksessa on sallittu, mutta todellisuuspako on ollut sen arvoinen. Jokseenkin virheiden määrä ajatuskatkoskehyksessä on viime päivinä ollut jo lähes huolestuttava, joten työtahdin alentaminen lienee vaadittavaa, ettei ensi viikon sanamuutoslaulussa lauleta näin:

”Vuoden oon jo tehnyt liikaa hommia./ Ei vapaa päiviä./ Ei tietookaan lomista./ En saanut niitä edes lapulle./ Kaikki suuret tiedenaiset kuulemma päättyy Timesiin./ Jos ei lopu poveri,/ uu-u/ ennen seuraavaa aamua./ Ennen aamua.”

#BioScreen, #Pesäke-PCR, #16S-rDNA, #Koealustatestit, #Yhteisödynamiikka, #Laimennossarjat, #Mustamalja, #virheistä oppii, #ego vai ammattitaito, #evoluutioekologia…