Olen todennut muistin olevan
mielenkiintoinen asia siinä suhteessa, että sen määrittelemät seikat ovat usein
hyvinkin puutteellisia tai muuten vain vääristyneitä, etenkin jos kyseessä ovat
eilistä vanhemmat asiat. Toisinaan muistin pätkimistä voi aiheutua myös saman
päivän aikaisissa asioissa, mutta se kohdallani lienee usein taktista
unohtamista tai pelkkää huolimattomuutta. Kaikessa reikäisen sateenvarjon
kapasiteetillisuudessaan muistissa on kuitenkin yksi hyvä puoli – kaikista
liukumatodellisuuksistaan huolimatta se on olemassa juuri sellaisena kuin sen
on itse luonut. Osatotuuksien ja muiden todellisuuksien kannalta ei kuitenkaan
ole kovin imartelevaa, että muistettavien asioiden kasvot riippuvat oman subjektiivisen
kokemuksensa ytimestä. Onneksi on kuitenkin asioita, joiden suuret linjat
menevät useimpien samassa hetkessä eläneiden ihmisten kanssa samalla
muistiraidalla. Yksityiskohdista ja niiden merkityksestä voidaan toki väitellä
loputtomiin ja niistä riitoja kehitellä, mutta se korostaisi vain
pikkumaisuuden merkitystä nyky-yhteiskunnassa, joten olen jättänyt saivartelun
viime aikoina vähemmälle.
Saivartelun vähentäminen sai
alkunsa päätöksestäni viettää yksi viikko provosoitumatta ja provosoimatta. Se
vaikutti kerrassaan yksinkertaiselta tehtävältä – hymyile ja vastaa kiltisti
kysyttäessä niin rationaalisesti kuin voit, kertoen totuus mitään siitä
poistamatta tai mitään siihen lisäämättä niissä rajoissa, kun se on sille
hetkelle ja kysyjälle tarkoituksenmukaista. Älä takerru sanamuotoihin tai
pilkkuvirheisiin, äläkä ainakaan missään tapauksessa näytä sitä, että olet eri
mieltä, vaan rakenna kehittävä keskustelu silloinkin, kun haluaisit sanoa ne
kolme sanaa: Miten et tajua?!
Täytyy myöntää, että se viikko
oli piinavan pitkä. Olen liian tottunut käyttämään aivojani ja sanojani
todellisuuden rakentamiseen, joten todellisuuden pysäyttäminen nähtävillä ja
koettavilla olevaan hetkeen ilman lisätulkintoja tuntui olevan pelkkää ajan ja
aivojen tuhlausta. Suurimman haasteen loi kuitenkin erinäisten tilanteiden
käsittely ilman sanoista tulevaa turvaverkkoa. Oli uskomattoman vaikeaa työstää
tilanteita niin, että sanojen takana ei ollut lukuisia sivupolkuja, joille
harhautua ja harhauttaa. Ja vielä vaikeampaa oli olla takertumatta niihin
sanoihin, joilla tökkiä kaveria enemmän ja vähemmän hellästi.
Provokaatioviikkoni aikana
seurasin aktiivisesti myös sosiaalista mediaa ja siellä käytäviä keskusteluja
useammastakin asiasta. Luin psyykkisten vampyyrien ja haaskojen hyökkäyksiä ja
mietin, millaisia petoja tämä maailma meistä oikein tekee. Tarkastelin kieltä,
joka rönsyili joka paikkaan ja aloin kaivata entistä vahvemmin aikaan ennen
matkapuhelimia ja internetiä. Alkoi myös tuntua, että seuraava viikko, jonka
otan, on digipaastoviikko.
Digipaastoviikko voi työni kannalta olla astetta haastavampi, mutta ehdottomasti
yrittämisen arvoista sekä töissä että vapaa-ajalla – vain pakolliset
kosketukset tietotekniikkaan, eikä mitään muuta, ei turhia someiluja tai uutisten
lukemisia.
Ihan niin kuin ennen vanhaan, silloin
kun autoon istuessaan ei ajatellut ajettuja tai jäljellä olevia kilometrejä, ei
lähtemistä tai palaamista, ei edes jäämistä, ei tulevia risteyksiä tai perille
pääsyä, ei tiessä olevia kuoppia tai mitään muutakaan itse matkaan liittyvää. Istui
vain tyytyväisenä kyydissä juoden mangomaitoa ja syöden niitä huoltoasemalta
ostettuja jo lämmenneitä nakkeja, eikä mikään ollut sitä elämää parempaa.
Kaipaan niitä hetkiä välillä todella kovasti.
Kaipaan sitä huolettomuutta, mikä
niissä ajoissa oli. Sitä tunnetta, kun aurinko maalasi taivasta kaikilla
väreillä ja tie oli tyhjä ja avoin. Kaipaan jopa sitä ektoplasmaa hiuksissa,
jota jossakin pohjoisen pikkukylän parkkipaikalla irroteltiin vesipullon ja
kynsien avulla. Kaipaan niitä hiljaisuuksia, äänekkäitä väittelyitä
etupenkkivuorosta, savuisia Hessu-mökkejä ja järviuinteja. Kaipaan vaivattomuutta,
joka silloin istui olkapäällä ja viitoitti tietä risteyksestä toiseen. Kaipaan
niitä kesäiltoja, jolloin meistä jokainen oli vapaa ja viaton, valmis kaikkeen
mitä maailmalla oli antaa.
Meidän todellisuuteemme ei
silloin mahtunut avioeroja, alkoholiveroja, huvipuistoja, rajan ylityksiä, mielenterveysongelmia
eikä edes lapsilisiä. Meidän maailmassamme ei ollut mahdollisuuksia murheille,
kun me käännyimme teiden mukaisesti ja katsoimme kullankaivajien totuuksia
siinä missä saamelaisten kulttuuriakin oman mukavuusalueemme sisäpuolelta. Tuolloin
meidän maailmamme oli niin valmis ja niin täydellinen, ettei koulun Kirjoittakaa kirjoitelma aiheesta mitä
teitte viime kesänä tehtäväkään jaksanut meitä stressata, sillä meillä oli
siihen täydellinen vastaus – Vietin laatuaikaa perheen kanssa.
Näin vanhanliiton ihmisenä
jaksankin yhä ihmetellä, mitä meille kävi. Mitä kävi meille ja meidän
lapsillemme ja lastemme lapsille, sille sukupolvelle, joka on täällä meidän ansiostamme, meidän
jälkeemme. Missä vaiheessa lomista tuli kaupallista synergiaa tavoittelevia
matkamuistokokoelmia, jossa Eiffel torni on jotain hienompaa kuin Tampereella
oleva lintutorni. Missä vaiheessa me ratkesimme luulemaan, että me tarvitsemme
muiden rakentamia elämyksiä, emmekä omia. Missä vaiheessa me kiedoimme
ympäristömme siihen luuloon, ettei meillä ole sydäntä.
Kyllä meillä on. Meidän sydän on
siellä, missä metsä kukkii ja linnut laulavat, meistä useimmat ovat vain jo sen
unohtaneet. Meidän sydämemme on siellä, mistä meidän muistimme alkaa ja mihin
se loppuu.
Siksi tunnenkin välillä lähes
pakottavaa halua pakata laukkuun viikon verran tyhjyyttä, ottaa matkaan siskoni
ja isäni ja hypätä sen auton kyytiin, jonka mittarissa lukee kauas ja jonka sisäisessä kartassa ei
ole etelää tai pohjoista, länttä eikä itää, vaan jonka suunnissa lukee kuulostaa kivalta. Haluan käteeni sen
kellon, josta puuttuvat viisarit ja jonka taulussa on tasan yksi aika – Nyt. Haluan korvakäytäviini ne vanhat
iskelmät ja hölmöt sanaleikit, joita pelasimme satoja kilometrejä. Tahdon
käsiini sen kameran, joka tallensi niitä hetkiä, joita yhä kannan matkassani.
Tahdon mieleeni sen saman keveyden, joka sai nousemaan ja menemään maate
hymyillen mitään ja kaikkea odottaen. Mutta ennen kaikkea tahdon takaisin sen
läheisyyden, ne hetket, kun oli helppo olla, kun ei tarvinnut yrittää.
Tiedän, ettei se nykyään enää
kuitenkaan menisi niin. Me olemme muuttuneet liikaa, joka ikinen. Olemme
nähneet elämän toisen puolen ja jääneet siihen kiinni, laatikoineet itsemme
omaan unelmaamme ja katsomme nyt kaukaa niitä maisemia, joissa olimme onnellisimmillamme. Enkä usko, että meistä kukaan enää löytää tietä niihin
maisemiin, vaikka kuinka yrittäisi.
Minä en ole edes yrittänyt.
Olen kuitenkin yrittänyt siirtää
jotakin noista muistoista omaan elämääni, mangomaidon ja lämmenneet nakit. Olen
yrittänyt käyttää sitä peilinä muuta maailmaa vastaan oppiakseni ymmärtämään
tämän maailman tuulia ja näitä ihmisiä. Ainoa asia, jonka kuitenkin koen
ymmärtäväni, on tieto siitä, mitä teit viime kesänä – surit kaikkia niitä
mahdollisuuksia, jotka jäivät toteuttamatta, surit tekemättömiä
huvipuistomatkoja ja soutamisia järvellä ihan kuin siinä OP Pohjolan
vakuutusmainoksessa. Murehdit kaikkia niitä kohteita, joihin olisit voinut
mennä, mutta joihin et mennyt. Ja kaiken sen murheen keskellä unohdit, että
sinulla oli jo kaikki mitä tarvitsit – oma elämäsi ja sen sisältö.
Siksi aion tänä vuonna olla
edellistä viisaampi ja kun vuosikalenteriini vihdoin tulee esiin se kohta,
jossa lukee LOMA, minä nostan oman
ankkurini, pudotan kynät työpöydälleni siistiin järjestykseen ja hautaan
kahdeksi viikoksi taakseni sen todellisuuden, jossa minusta ei ole jäljellä
kuin aivoni. Ja ne seuraavat kaksi viikkoa aion käyttää todistaen sanonnan Tiedän, mitä teit viime kesänä, vääräksi
kaikilta osin. Sillä en aio tietää sitä itsekään ennen kuin kesä on ohi.
Ja kun kesän jälkeen palaan, minä toivon, ettei yhdenkään tapaamani ihmisen loma kuulosta siltä kuin se olisi ollut samanlainen vuosikymmeniä. Toivon, että meistä jokainen löytää tälle kesälle sen merkityksen, jonka me olemme itseltämme kieltäneet. Toivon ja uskon, että tänä kesänä meistä kukaan ei kaipaa menneeseen, sillä tämä kesä on nyt. Tämä hetki on tässä ja se odottaa meitä täyttämään itsensä kaikella sillä elämällä, mitä meillä on antaa ja jakaa.
Sillä jakaminen, ei se ole pois antamista. Se on vastaanottamista antamalla. Yhteisen hetken käsittelemistä niillä resursseilla, joita meillä kenelläkin on. Se on täydellisyyden muodostamista yhdessä, riittämistä hetkessä. Sen hyväksymistä, että toisinaan rivienväleissä ei ole asiaa sen enempää kuin riveille on laitettu.
Jakaminen, se on jotain mistä onni alkaa ja mihin yksinäisyys loppuu. Se on mahdollisuus olla ihminen yhdessä muiden kanssa.
Elämä on elämistä varten, antaa norsun murehtia kun sillä on isompi pää.
VastaaPoistaPienet hetket elämää punoutuu helminauhaksi, josta kasvaa aika jonka elämme nyt.