Lapsuuden sankareista

Kortissa lukee ”’Jipii!’ se hihkaisi ja ponnahti ylös lätäköstä ja lähti etsimään uutta”. Kuvassa on taustalla pakastinarkku ja puiset paneelit, pakastimen päällä kirja ja kassi. Keskellä kuvaa hymyilee vaaleahiuksinen tyttö muovinen soitinkapula kädessä, punainen paita päällä. Hymy on leveä, lähes korvasta korvaan ulottuva ja silmissä asuu pienen tytön luova ilo. Pöydällä soitin, jonka levyissä on eläinten kuvia. Se on kuva minusta vuosia sitten. En osaa arvioida ikääni, mutta osaan arvioida onnen määrän: Näytän onnelliselta.

Kuva viehätti minut nauramaan ääneen ja ottamaan itsestäni muodin mukaisen kuvan vastaavanlaisessa asennossa ja ilmeessä. Pakastinarkkua en taustalle löytänyt, enkä puupaneelista seinää, mutta hymyn löysin kasvoille. Rinnakkain asetellut kuvat olivat lähes identtiset. Hymy ei ole kalvennut kuin korkeintaan silmistä. Samat valkoiset helmihampaat loistavat kasvoilta ja naurunrypyt koristavat silmäkulmia. Lapsen pyöreys on kadonnut poskilta ja käsistä, mutta yhdennäköisyys on selvä. En ole vuosien kuluessa juurikaan muuttunut, ehkä hieman kovettunut elämän antamista kolhuista, oppinut ajattelemaan ja hankkinut itselleni muutaman arven lisää, silmälasit ja ajatuksille raamit.

Toisessa saamassani kortissa on myös varsin pätevä kuvaus minusta: ”pieni blondi laseilla”. Kuvassa on Lena Andersonin Iris. Sillekin nauroin ääneen. Näiden kolmen kuvan kombinaatio – minä vuosia sitten, minä nykyään ja piirretty minä, oli suorastaan hulvaton. Kuvia katsellessa ja elämää pohtiessa, mieleeni nousi latinankielinen sanonta: Nomen est omen, nimi on enne, joka sai minut kaipaamaan selvitystä omasta nimestäni. Päädyin kaivamaan nimestäni alla olevan tiivistelmän:

Iiris on versio kansainvälisestä nimestä Iris, joka on lähtöisin kreikankielistä ja tarkoittaa sateenkaarta.

Sateenkaari. Illusion de l’arc-en-ciel.

Kohautan olkiani itsekseni ja jätän ajatusketjun siihen juuttuen kuuntelemaan Eppu Normaalin laulua Tahroja paperilla. Minunkin sanani ovat kuin tahroja paperilla. Päästäni pois sylkäistyjä, julkisesti esiin kirjoitettuja ajatuksia, jotka profiloivat maailmaa neliskanttisten lasien läpi. Ne ovat raamitettuja näkemyksiä mielestä, joka puntaroi ja punnitsee milloin irrationaalisesti ja milloin rationaalisesti. Ne ovat välillä hukkuneita oljenkorsia ja välillä kristallin kirkkaita ja veitsen teräviä. Joskus osun ajatuksillani suoraan asian ytimeen, joskus haparoin pilkkopimeässä etsien ja kirjoittaen aivan täyttä palturia.

Teen sitä myös puhuessa. Kuvittelen olevani ajan hermolla, vaikka olen yhä ummikkona sen kuusen juurella, josta olen maailmalle lähtenyt pudotessani poikittain kaatuneelta ilmaan ripustautuneelta lahonneelta koivunrungolta sammalmättäälle lapsuudenkotini takametsästä. Sitä on vain niin helppoa päteä, kuvitella tietävänsä paremmin kuin tietääkään. Oman tyhmyytensä myöntäminen on yksi elämän suurimmista viisauksista, jonka ihminen voi tehdä, enkä minä ole sitä vielä pystynyt avoimissa keskusteluissa tekemään. Kotona sen pystyn itselleni myöntämään. Vaikka pystyn nimeämään yhden jos toisenkin alkuaineen ja kertomaan niiden moolimassat, kertomaan virtahevoista ja punkeista, lukemaan ja kirjoittamaan tekstiä miten päin tahansa, olen silti vasta täysin noviisi tiedon suhteen. En tiedä käytännössä mitään, vain joitakin asioita, joita meille totuuksina hoetaan.

Tänäänkin, eilisen loistavan illan jäljitä aivot yhä hieman kohmeessa koneella istuessa, en voi olla ajattelemasta sitä seikkaa, kuinka paljon valheita eilenkin tulin ladelleeksi, tiedostetusti ja tiedostamatta. Valheita, joiden en edes tiennyt olevan valhetta. Mutta oikeastaan en jaksa edes välittää. Ne samat valheet ovat myös muidenkin valheita. Ne ovat totuuksia, jotka ovat valhetta vasta sitten, kun joku ne kumoaa, kertoo korvaavan teorian, lisää tai poistaa jotain. Ja silti se kaikki on vain huhupuhetta, jonkun toisen maailmaa eritavalla tulkitsevan kaaviokuva.

Ja pöydällä tyttö jatkaa hymyilemistä. Omat huuleni ovat jo puristuneet tiukkaan viivaan ja alahampaani pureutuneet etuhampaiden taakse. Olen jälleen päätynyt ajattelemaan liikaa, hukkunut tajunnan virtaan ja löytänyt itseni katsomasta sitä luolan seinää, johon odotan heijastuksen ilmenevän. Olen juuttunut Platonin luolavertaukseen. Istun raajat kahlittuna katsomassa seinää ja lukemassa itselleni mykkiä vitsejä, nimeämässä takaani tulevan valon varjoihin piirtämiä hahmoja omilla nimilläni, eikä kukaan näe niin kuin minä näen.

Vielä muutama vuosi sitten, olisin ollut siitä harmissani. Olisin ollut pahoillani, että istun luolassa yksin ja katson niitä varjoja nähden jotain, mitä muut eivät näe. Nykyään en jaksa välittää, siitäkään. Kuten psykologi aikanaan Kauniaisissa koulua käydessäni sanoi: omaan oman moraalikäsityksen, arvot ja normit. No, niin taidan tehdä. Mutta toisaalta, nykyään olen jo poistunut luolasta, olen nähnyt sen hyvän idean ja lähtenyt katsomaan ja tulkitsemaan sitä. En enää istu siellä luolassa tavoitellen sanoja, joita minulle ei ole. Olen, kuten kortissa sanottiin; hypännyt lätäköstä ja lähtenyt etsimään uutta.

Joskus se uusi on vanhaa ja tuttua, nyt jo toisessa valossa näkyvää, täysin toiselta tuntuvaa. Joskus se on jotain, jota en ole koskaan ennen ajatellut, jotain, jota en osaa käsitellä, enkä työstää. Joskus se on kuin Osmium, siirtymämetalleihin kuuluva metallinen alkuaine, kuningasveteen liuotetun platinan jäännökset, iridium ja osmium. Joskus se on taas kuin taivaalta kadonnut kuu, tiedostettu, mutta tiedostamaton, aina näkösällä ja hetkessä poissa.

Näiden ajatusten hektinen kehä pyörittää minua päivästä toiseen, pitäen minut liikkeessä. Ne saavat minut petaamaan sänkyni aamuisin varttia vailla seitsemän, pakkaamaan treenikassini keskiviikkoisin ja maanantaisin, avaamaan koneeni jokaisena aamuna ja sulkemaan oven turvalukolla jäljessäni. Ne ovat myös niitä ajatuksia, jotka saavat minut toisinaan hymyilemään poskeni kipeiksi ja nauramaan ääneen omille ajatuksilleni. Ne ovat niitä ajatuksia, jotka saavat minut kirjoittamaan työhakemukseni vasten kaikki standardeja ja raahautumaan junnutreeneihin, jotka ovat ainoat tunnit, joissa treenaajat ovat itseni mittaisia tai lyhyempiä.

Ne ovat myös niitä ajatuksia, jotka saavat minut kirjoittamaan vähintään kolme korttia kuukaudessa jos ei muuta. Luomaan muistoja, joita en tahdo vielä lunastaa, vaikka osa on jo ollut pakko: kesäpäivät puumajoissa, pitkässä heinikossa, sorakentillä.

Olen jo ajanut lapsuuteni lunastukseen ja lunastanut sen. Olen kerännyt ne rippeet ja katsonut sitä kuin vierasta maailmaa. Mitään ymmärtämättä olen tuijottanut niitä muistoja ja kysynyt itseltäni, mitä tapahtui niille ihmisille niiltä vuosilta. Osan nimen muistan, osan en. Osasta muistan vain nimikyhäelmän: banaanipotku. Osasta muistan vain viitteen johonkin toiseen ihmiseen: Laren kaveri. Keitä te olitte? Mihin te menitte? Mihin loppui se tie, jossa me kuljimme? Mitä tuli vastaamme, oliko se kivi, kanto, kaatunut puu? Mikä vei minut tänne ja sinut… minne lie? Mitä tapahtui lapsuuteni sankareille? Keitä ne edes olivat?

Isä ja äiti, tietysti. Veljet ja siskot, totta kai.

Heidät tiedän, heidät tunnen, heidän sankaruutensa on välillä hälvennyt, välillä kirkastunut, mutta koskaan se ei ole lakannut olemasta. He ovat aina olleet siellä minua varten, vaikka olen istunut luolassa katsomassa kuvia, vaikka olen poistunut luolasta ja palannut luolaan. He ovat siellä ja näkevät yhä sen kortin kuvan tytön, pienen iloisen aurinkopoliisin.

Entä ne muut? Mihin katosivat kaikki ne sanat ja lauseet, joilla vielä vuosia sitten oli merkitystä? Missä ovat ne ihmiset, joiden esimerkkiä noudattaen juostiin lämpimään kesäpäivään ja kiristyvään pakkaseen? Missä ovat kaikki ne ihmiset, jotka silloin olivat sitä jotain? Eikö minulla ole jäljellä enää muita lapsuuden sankareita.

Rehellisyyden nimessä täytyy sanoa, että ei minulla ole. Menneisyyteni perheeseen kuulumattomat hahmot ovat kutistuneet tuttavuuksiin yläasteikäisenä. Niistäkin on jäljellä vain muutama, vain yksi puoliaktiivisesti yhteyttä pitävä ja muutama kerran vuodessa jouluisin muistettu. Ala-asteelta ei lähipiirissäni ole ketään. Ei edes se silloinen paras ystäväni, jonka kanssa punoimme kukkaseppeleitä takapihalla istuen ja leikimme takakentillä vellikellon soittoon asti.

Kai me kasvoimme erillemme. Astuimme virtaan eri aikaan ja ajauduimme liian kauas toisistamme koskettaa. Ja nyt, vuosien jälkeen, katseet kohtaavat, mutta meidän maailmamme eivät enää kohtaa. Jäljellä ovat vain ohikiitävät hymyt, joista voi aistia menneiden vuosien viimeisimpien runojen raakuuden, mutta ei mitään muuta kuin etäisen tunnistamisen, myöntymisen siihen, että jotain tuttua, mutta enemmän vierasta.

Kun tähän maisemaan juuttuu ja sitä jää katsomaan, huomaa, ettei oikeastaan osaa sitä edes kaivata. Ne ovat niitä lunastuksesta löytyviä muistoja, menneitä aikakausia, jotka ovat värittäneet kuvaa silloin, mutta joilla ei ole enää muuta vaikutusta kuin heijastus, arka ehdotus. Ne ihmiset ovat niitä kiiltokuvia, joita vihkoihin liimattiin ja joita vaihdettiin hetken mielijohteesta. Ne olivat tärkeitä oman aikansa, oman hetkensä, mutta jossain vaiheessa lakkasivat hiljalleen merkitsemästä, kadottivat hohtonsa.

Ja tieto siitä, että olen itse jonkun arkiston kiiltokuva, saa minut hymyilemään. Jossakin ovat kaikki ne jotkut, jotka ovat vaihtaneet pienen hymyilevän aurinkopoliisin johonkuhun toiseen. Jossakin ovat ne kaikki, jotka ehkä joskus ajattelevat, mitä minulle kuuluu, missä menen, mitä teen. Mutta eivät ajattele sitä sen enempää.

Ja kun tänään poikkeuksellisesti pakkaan treenikassini ja lähden dojolle, onnittelen itseäni menneistä vuosista ja lähden tapaamaan kiiltokuvien sijaan oikeita ihmisiä. Ihmisiä, jotka ovat tällä hetkellä minulle niitä sankareita, joiden perässä koetan parhaani mukaan pysyä, joilta koetan imeä oppia ja joiden kaltainen koetan niin kovasti olla, että tatami sumentuu jalkojen alla hien tippuessa silmäripsistä onnellisina pisaroina kohti punertavaa ihoani.

Ja siellä dojolla, tatamin laidalta, seinää peittävistä peileistä, minua yhä katsoo se kortin pieni tyttö, hymy leveänä kasvoilla, luova ilo silmissä. Ja se lapsi etsii yhä uutta. Eikä se koskaan lakkaa.

Ja niin on hyvä.