On aamuja, jolloin ajatusten tahmainen tervaisuus vie pohjan
terävimmältäkin ajatukselta. On aamuja, jolloin aivot kieltäytyvät toimimasta,
ja jolloin on vain parasta juoda maitoa pelaten tetristä kohmeisin sormin. On
myös näitä aamuja, jolloin jokin on liikahtanut pään sisällä väärään paikkaan
ja koko maailma näyttäytyy värittömässä väriloistossaan tappiollisena
kehtolauluna. Aamuja, jolloin sitä tulee miettineeksi jo kuolleiden filosofien
lauseita, joissa järjettömyys asuu järjen sisällä niin voimakkaana, että sitä on
jopa itse seota varmuudesta. Mutta kuka sen kieltää – varmuudesta hulluuteen
putoamisen.
Mietin sitä lausetta toisinaan hieman liikaakin, lausetta
vuosien takaa. Mietin ja koetan sisäistää sitä totuutta, minkä tiedostamisen
psykoanalyysi on meille mahdollistanut:
Ajatus, jota
ajattelemme ei ole se ajatus, jota ajattelemme, vaan ajatus, joka saa meidät
luulemaan, että ajattelemme ajatusta, jota luulemme ajattelevamme.
Mietin sitä usein syvän hiljaisuuden kanssa. Sillä niin
rikkumaton on se totuus, joka pyörtää meidät paikaltaan ja tekee elämästä
täysin mahdottoman ja merkityksettömän. Me luulemme olevamme viisaampia kuin
olemme, vaikka oikeasti olemme juuttuneet manipuloituneeseen todellisuuteen,
joka lakkaa olemasta heti, kun lakkaamme ajattelemasta.
René Descartesin sanoin: Cogito,
ergo sum. Ajattelen, siis olen. Entä, jos lakkaan ajattelemasta? Lakkaanko
samalla olemasta?
Nukahtaessani minä luovun tietoisesta tietoisuudesta, enkä
usein aamulla osaa sanoa yöstäni mitään. Näinkö unia? Liikuinko? Puhuinko?
Tietoinen tietoisuuteni siis lakkaa olemasta. Entä minä? Lakkaanko minä
olemasta? Jäänkö lepäämään johonkin kooman kaltaiseen tilaan, jossa olen
rinnastettavissa huonekaluihini. Mitä minä silloin olen? En ole elossa, enkä
kuollut. En vain hetkellisesti tiedosta itseäni.
Nuo hetket saavat minut heräämään paine sydämeni päällä,
aavekädet viereltäni. Ne saavat minut työntämään peiton pois päältäni ja
tunnustelemaan utuiselta tuntuvia etäisyyksiäni. Sen hetken verran, minä olen
osa suurempaa kokonaisuutta. Tuntoaistini ei lopu ihoon, vaan on kymmenen
senttiä ylempänä. Se on tunne, joka heijastuu jostakin syvältä, syvältä mielen
perältä – tunne kosmisesta avaruudesta. Se tunne lakkaa kuitenkin olemasta
heti, kun sitä ajattelee. Se päästää irti ja katoaa, unohtaen kertoa, näenkö
sitä enää. Ja niin minä tulen jälleen uponneeksi oravanpyörään, jossa en tiedä
mistään mitään.
Sitä todellisuutta sotkee varjo ajatuksen olemattomuudesta,
tieto siitä, että huijaan itseäni päivittäin. Se ei ole ajatus, jota ajattelen,
joten mikä se on? Kuka sen ajatuksen ajattelee? Kuka se on, joka ohjailee tätä
maailmaa pelinappuloinaan? Kuka se on, joka tämän sairaan maailman luoden,
luuli jotain voittaneensa? Kuka se oli, joka niin alas lankesi?
En tiedä. Eikä se kenties ole tarkoituskaan. Minulle riittää
tällä hetkellä tieto siitä, että voin vielä elää jokseenkin itsenäistä elämään.
Koetan parhaani mukaan unohtaa sen psykoottisen paranoian ihmisistä
suurennuslasin alla, rinnakkaistodellisuudet ja kaiken irrationaalisen hypoteeseihin
hukkuvan mielenmaiseman, joka pyörii katkeamattomana nauhana entä jos? -kysymyksiä, mielessäni.
Koetan unohtaa myös sen, että emme koskaan tule saavuttamaan
tulevaisuutta. Elämme kaiken aikaa menneisyyttämme, vaikka luulemme
saavuttavamme tulevaisuutemme. Vaikka tekisimme kaikkemme ja enemmänkin, olemme
aina kahdeksan sekuntia liian hitaita – kahdeksan sekunnin päässä
tulevaisuudesta. Mitä enemmän yritämme, sitä suuremmalla todennäköisyydellä
huomaamme seisovamme paikallamme, pystymättä enää ymmärtämään edes sitä
lausetta, joka määrittää ihmisten ajatusten olemattomuuden:
Ei ole olemassa
faktoja, vain eri tulkintoja. Friedrich Nietzsche
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti